Puhetta

.
.
Kukaan ei kuule puhettani,
näe onko minua, hahmoa erämaassa,
vain erillaisia kaikuja
tuskin kärrytietä leveämpää.
Sanoisin ääneen nimeni
äitini, isäni nimet, kunkin vuorollaan
kellarista ullakolle
väistellen kohtilentäviä,
tunnustellen yhä alemmas
peitettynä peilejä
.
.
chr.

Valeovien puhetta

.
.
Maatessani hänen kanssaan satoi vain aamuun

mannerlaatan päässä sali tulvii polkua, jota kätensä kulkee;

metsän villinä elävä koira

jaloissa pitkiä varjoja

jaloissa mustia höyheniä;

uuden järvenrannat vajoavat, saattaa olla huominen

veden ikkunassa läpinäkyvää ja valeovien puhetta;

astun tästä, 

älä ymmärrä väärin;

kauemmas

.

.

chr.

Hän

.
.
Hän ottaa esille pienen muistikirjan
(tämä muistikirja on taskussa, laukussa on toinen,
yksi avonaisena ruokapöydällä, yksi vuoteen vieressä,
yksi parvekkeella, yksi kylpyhuoneessa, työpaikalla pöytälaatikossa,
bussissa penkkien välissä, ja ruokakaupassa yksi nojaa merisuolaan)
    - alkaa kirjoittaa;
kirjoittaa minut; koukistaa polveni,
sommittelee käteni kylkiin ja leuan rintaan,
lauseeni miniatyyrin kynnen alle.

Jokin pidätelty lähtee liikkeelle, 
kun katse kääntyy pois
.
.
chr.

Uusikuu

.
.
Tänä yönä kuuta ei ole
vain kaksi planeettaa ja pohjoinen loiste.
Muut kääntävät kylkeä
painavat päänsä siiven alle
peiton taitteen huokaus.
Yön mysteeri kehrää keriä.
Unien jäänteitä, alastomuutta
.
.
chr.

Hiljaisuus

.
.
Kun täydellinen hiljaisuus lakkaa hengittämästä, antakaa edes yksi tähti järven katseelle.
Selkäpuolelta empimättä lähestynyt peura laskee leukansa olkapäälleni, 

olen sille yö, olen läpipääsemätön mustuainen, sydäntalven iiris. 
Pinta lasia, pilvien kuva.

.

.

chr.

Uutta lunta

.
.
Uutta lunta putoilee oksilta kaulukselle, 
sulaa sisään, kylmä puro rankaa alas. 
Kerrotaan, että nukkuvan hirven päältä lumi ei sula, eläimet häviävät valkoiseen.
Siihen mennessä, kunnes ehkä joskus saamme tavata, kuvittelen muuttuneeni itsekkin lumen väriseksi, pysähtyneessä ajassa.
Polut ristiävät ja kulkevat taas erilleen.

.

.

chr.

Istutin

.
.
Istutin sinut metsään kun olit pieni 
kun olit melkeimpä vauva istutin sinut metsään. 
Kasvoit hyvin ja vahvaksi
sinä kasvoit, ja metsä kasvoi
kuu kuun jälkeen metsä ja sinä.
Sinä istutit ilon metsään, surun metsään
sinuun metsä kasvoi
sinuun siemenestä, hyvin ja vahvaksi.
Ja vaikka tulisi pimeä,
ja vaikka portit ruostuisivat kiinni,
ja tuuli myrskyäisi vastaan,
juuressasi on,
siemen, sinussa.

.

.

chr.

Lähteellä

.
.
Lähteellä, ennen aurinkoa, pääsiäisaamuna, ennen tuulen syntyä, 

kun latvoissa humisee puiden oma keskustelu, 

ja maa rapisee uutta kasvua, 

ja pieni kansa, joka täällä asuu, 

väki, jonka olemassaolo on enemmän kuin aavistus, liikahtaa hahmo ja helisee metsä, 

jotain saa vielä odottaa, 

joku on jo mennyt, 

kun kahden yli leijuvan lokin huuto tuo tiedon avoveden läheisyydestä.

.

.

chr.

Taivuttaa

.
.
Kipu liikkuu sisällä rypistyneenä polkuaan; 

tiukaksi muodostunut; säteilee kasvoihin, 

taivuttaa rangan, taivuttaa vielä.
Kivet kulkevat vaiteliaina. 
Enhän ole kivi.
Enhän ole kivi.

.

.

chr.

On hän

.
.
Nimettömät, toisiinsa sekoittuneet päivät, 
saan ravistella itseäni muistamaan, mitä olivat arki ja juhla, muistaakseni ihmiset; 
on hän, joka huolestuu matojen elämästä, niiden kärsimyksistä lapion rikkoessa maan; 
ja hän, joka eristää ja sulkee perheensä huoneeseen; 
yksi viimein ymmärtää menetyksensä; 
toinen, joka ei myönnä mitään; 
eräs ehtii ottaa opikseen; 
on nainen, joka jatkaa vierailujaan; 
ja toinen, joka ei saippuansa luota poistu; 
lisäksi on mies, jonka elämä ei ole hiukkaakaan muuttunut. 
On lämpiävä päivä, monta hetkeä valoa.

.

.

chr.

Beltaine

.
.
Beltainen kuun alla loistaa lähteen kukka, linnunleipä. 

Kahdella neuvolla, kolmella sormella puron reunaa, viidellä särmällä varjon sarkaa. 

Konkelo kuusi laulaa haikean sävelen koivua vasten; koivun korvat loistavat.

.

.

chr.

Moitteeton

.
.
Kolmentoista päivää lomaan. 
Ennustaja kertoo sateen alkavan kello kahdelta iltapäivällä. 

Sitä ennakoivat ukkonen ja rakeet eivät siis ole sadetta. Eivät tietenkään. 

Kahdelta sade yltyy. Sade.
Ennustajan solmion on huomattu olevan moitteeton. 

Kuka sitä moittisi? Minäkö, joka en osaa kengännauhojani sitoa?

.

.

chr.

Sirittäjä

.
.
Sirittäjä. 
Muutama vuosi sitten en tiennyt linnun olemassaolosta. 

Nimi, vaikka on kuvaava, vaikuttaa ohikulkijan heitolta.
Pesätön koiras laulaa niin kauan kuin etenen polulla, 
kun pysähdyn, se vaikenee.
Koivunkorvan värinen.
Aamu on vaihtunut syksyksi.

.

.

chr.

Kaurispukki

.
.
Harjun metsäpolulla, jota vähän matkan päässä myötäilee kylän keskustie, on jäljet; 

kaurispukki metsästystä paossa, 

mutta sorkkapohjaiset kengät ilmiantavat sen minkä täydellisesti istuva puku kätkee. 

Tänään ei sada, mutta pilvet laskeutuvat
Ja näky on mennyt.

.

.

chr.

Aika putoaa

.
.
Aika putoaa paikoiltaan; 
sellainen mitä joskus on ollut, vähäpätöinenkin, nousee mieleen; 
siniselle maisemalle sulanut voi sunnuntaisesta herkkupaahtoleivästä; 
"Die Haare singen", sanoo isoäiti vetäen sormillaan hiusteni pesun läpi, 
shampoolla, jonka käyttö olisi kai nykyään kielletty; 
kultainen corydalismeri, yllä vaahterat; 
ilo, että kohta saa luvan vaihtaa nilkkasukkiin.
.
.
chr.

Ensimmäinen

.
.
Tuntien pimeän unen jälkeen alkaa päivän mittainen,
näkyvä.
Pohjoinen hakee taas vauhtia.
Sarastusta pitkin laulaa ensimmäinen.
.
.
chr

Loppuun

.
. 
Kulutamme toisemme loppuun
kuin päivä olisi sen tehnyt

hiukseni ja sinun unelmasi, 

tämän meden 

                              huulilta juoda.

.

.

©chr

Tanssissa

.
.
Tanssissa mieheni, hänen kätensä
taivuttaa todellisuuden, ote
se on kaartuva oksa
sen kaarna, hiljaisuus.
Katson suoraan ja
kaikki se, mitä kosketin.
.
.
chr.

Erehtymättä

.
.
Luumupuiden alla on jatkuva hämärä;
osaan kulkea täällä erehtymättä
osaan kulkea sisällä talon pimeydessä kolhimatta,
paljastumatta.
Hedelmien valo kannattelee taivasta
yksinäinen kynttilä eteistä
.
.
©chr.

Palaset

.
.
Voisimme olla merien pohjassa;
huvimajassa hämärän nautinnot.
Yksi elämä.
Hänen kanssaan olen turvassa;
kuvien palaset liittää yhteen;
saumat häviävät helposti käsiensä väliin,
ja huone aukeaa hedelmätarhaan,
                                                              käsiensä väliin
aukeavat hyvät pellot, ovet auki
koko totuus
.
©chr.

Tuhannella

.
.
Tuhannella, kymmenellätuhannella tavalla
tuuli ajaa aavalta uutta sadetta;
ikkunan edessä yhä tiheämpi pimeys.
Nostimme seinille oudot, marjovat, kukkaset,
kasvavat kotilot ja kyyhkyset.
Tuhat, kymmenentuhatta palaavat kotiin
tunteet, joita en ennestään tuntenut, katkelmat laulua,
millainen tanssi!
Paletissa sininen ja harmaa,
helmet veneen pohjalla.
.
.
©chr.

Kun pysähdyt

.

.

Kun ruusut jo kumartavat, kun pionit heittävät hameensa, kun sekoitetaan terälehdet, kun juodaan mesi, kun on ja on ja kun heleä vihreä juoksee vastaan, kun otat askeleen, kun kulman takaa näkyy, kun jo odottaa, kello on paljon, kun koko talven maa antautuu, kun olen tyhjyys, kun olen huokoinen ja paperi joka kastuu sateessa, kun niska taipuu, kun onnelliset loput alkavat, kun pukeudut, kun kannan salaisuudet, kun juuret myötäilevät vartaloa, kun rannan onkalosta pärskähtää vesi, kun oksat hipovat päälakea, kun yksinäisyys viedään, koko totuus, kun olet paljas, ilman nimeä, pysähdyt

.

.

©chr.

Tuli

.
.
Ehkä olen peili ja loimuan tulessasi
lopun elämäni;
ikuisesti kuin etelän kolmio;
hiuksiini solmit pyhiä lauluja,
kuulostavat unelta, äänensävyt
ja huoneet palavat ja luhistuvat
kipinöivät taivasta vasten
.
.
©chr.

Ilma

.
.
Ilma meidän välillämme on yhtä kappaletta
kun juuri tänään ei sada
kun häviää mustuainen, värittömyys
kun käsistämme ponnahtavat

Korkealla olemme ohuet
puhallettavissa
korkeammalla kuin siiveniskut
.
.
©chr.
.

Maa/Vesi

.
.
Maalle ei suotu talven lepoa;
sade jatkui  lietti kerroksia jauhoi
pudonneet tuoksut puhuivat syksyä;
helmikuu valuu, helmet valuvat
.
.
©chr.

Maa

.
.
Tasamaata, kiveä jalanpohjan verran

asteille, navoille matala aurinko

lämpöä vuodenajan  verran

Maan kasvoilla,

maan valossa vedetön kivinen kuu

vuoristot pakottavat sammalia ympärillä

vuorotellen, kivettymiä elämään

Riisu kengät, kukkulat ja liete

selviää jäkälän synty 

huokoiset eläimet, pienimmät

sellaiset heinät

versot, valtakunnat

.

.

©chr.

Nukutko

.
.
En kuollutkaan;

tyynyä vasten omien silmäripsien liike

polveni löytyvät pareiksi

marrasmaan lakanoilta pala palalta hiertynyt iho.

Nukutko, haluaisin kysyä

kuiskata suoraa kanavaa

pullojen suusta lasin pohjalle

viininkivi sormukseen istutettu 

puhumaan,

Minkälaiseksi minut teit

heti, olisi pitänyt heti

koota burkhan helmat ja

kaikille kasvoillesi istua

imeä tajunta

mutta kello on yö

vain ihon silmä on auki

kauhistuttavan suojaamaton

.

.

©chr.

.

Siivet

.
.
Näin sinun juoksevan polkua edeltä

kuin siivet selässä, ja tarttuvan valoon,

täydellinen kuva irtoaa muistista

samalla vedolla minusta lähtevät päivät

kokonaisina, reunoineen

Yön keskeltä yhä selvemmin kutsun

puhallan uneesi, sinut pukee pyörteiden vaahto

vehkat keinuvat, lävitsesi kuultavat yliset

kasvavat sinistä vasten

Äidit jotka hautaavat lapsiaan 

repeytyvät päältä

sisusten suikaleet hapertuvat,

kumartaa taivaan virta

.

.

©chr.

.

Meri

.
.
Merellä on oma painonsa

se leijuu raskaana päällä, tonneja jokaisella huokosella.

Hukkuvat valaisevat meriä ennen vajoamistaan;

he hohtavat kuin meduusat, tähtinä matkalla pohjalle

ja nähdäkseen perillä tasangon, he poimivat helmet silmikseen

pohja on kuin kuun meri, askeltamaton ja tyyni

merikortit lipuvat merivirrassa, mantereiden ympäri, 
väylien asteet hajoavat desimaalin tarkkuudella

Linnut visersivät mastoissa kun laiva katosi reunalta;

horisontin pohjassa hukkuneiden kengistä kasvaa muuri

virrat kuljettavat vaatekappaleet rantaan,

jonka vuorovesi paljastaa; törkyä ja kaipausta, hiukan upottavan, 

liejuisen hiekan

Jäätiköiden sulavesi on kymmenien tuhansien vuosien makeuttama;

paine hellittää, maa nousee, meri laskee, maa laskee, 
meri nousee ja työntää jään taloihin, 
hylkää sen huoneisiin, suolan huulille

Kuulen yllä meren vyöryn

.
.
.
©chr

Nimiäiset -harjoitelma

.
.
Sinä uudenkuun ja maan lapsi, pidä sydämesi avoinna.

Suo askeltesi kulkea oikeaan suuntaan, kaikkiin ääriin, valon viereen.
Taivaiden kipinät tunne ilolla, iholla järvien vedet, terälehdet, kuikan höyhen.
Näe oikeat asiat. Näe kauneus. Katso silmiin, näe mitä ne viestivät, kasvot.

Kuule linnut maailman alusta, kuule ahventen itku, rakkauden sanat.
Rakkauden sanat olkoon huulillasi, olkoon kuiskaus, totuus ja nauru.
Maista suola, maista makea, lempeä malja huulillasi.

Luo käsilläsi kauneus ja rauha. Helli ja hyväile.
Anna, ota vastaan, ja ole vimmainen kuin ruusu.
voimakas kuin talviaurinko, lempein onnen aamu.

Sinä uudenkuun ja maan lapsi, pidä sydämesi avoinna.

Metsä

.

Talvihuoneessa kudotaan naavaa;

kuusikon hämärälähde on  loputon huone

ja värit maan kankaassa ovat vaatteemme,

pukeudumme, ajassa liikkuu Hiiden karjaa, 

ne katoavat korkeuksiin vaaleilta jaloiltansa;

nouseva rinne pyyhkii poskia

näen sydämenlyönnit.

Jätinpöydän yli leijuu kotka

pilvilautan siipiväli 

                  Mitä tapahtuu kun en pidättele tunnetta;

                  vyötäisille kohoaa pursumetsä

puut, latvat hipovat ja juuret myötäilevät

käärivät kilpikaarnan syliä

kaivavat rinnasta, painavat rintaan amuletin

oksien luista korppiparin

Varjojyrkänteestä ilmestyvät kasvot;

olisin halunnut seurata saniaisten virtaa,

rinnettä alas ja vetää ne peitteeksi;

paljasta vai ihoa

nojata koko ruumiilla

seinämää, sammalkasvoa.

©chr

Hiljaisuus

.
.
Kun täydellinen hiljaisuus lakkaa hengittämästä,
antakaa edes yksi tähti järven katseelle.
Selkäpuolelta empimättä lähestynyt peura
 laskee leukansa olkapäälle,
olen sille yö,
olen läpipääsemätön mustuainen,
sydäntalven iiris.
Pinta lasia, pilvien kuva.
.
.
©chr

Lumi

.
.

Tänään taivas on pilvessä.

Se pitää kädestä ja laskeutuu varovasti päälle

maidonvalkeiden hiusten läpi kaartuu henki ja huurre.

Ne tanssivat,

ja routa repii rikki vaatteet, maan saumat;

pala palalta halla hilseilee, tarttuu kylmä,

ja värisen kuin kuollut ja muistan kalat

kiskottuna avannosta jäälle, kuinka ne sätkivät, haukkovat.

Suomut, kimmeltävät kiteet,

ihomme, lumemme.

.

.

©chr

Talo

.
.

Talo lehtikuusten alla.

Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu

Mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat, ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri ja eteisestä ulos, siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven, jota liljat siemenkotina piirittävät.

Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu, ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta, hemlokkien pitkillä, vahvoilla käsivarsilla, emipohjuksiin tuulensuojaan, turvaan

Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä, vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia, väisteleviä huonekaluja. Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään, ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit väistelevät, kaapit nojaavat puristautuneina kiinni, ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen.

sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina,

joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.

Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla,

siis jo jonkun aikaa, siellä, koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle, ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin, kylmä ja pöly laskeutuivat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi; kahlata polvia myöten, etsiä sijaa

Tänään varpuset laskeutuvat pihalle, talitintit, joiden valkoiset posket kuin suuret sokeat silmät, etsivät syötävää,

mutta puutarhaan unohtuneella pöydällä on kupariastiassa vain sadeveden kelluttama rautasydän.

Linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin

ja tornikello soi kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että viimeinen kumahdus pääsee ovista vapauteen ja pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä, monet talvet ovat iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä

Mitä nopeammin vedän verhot kiinni, sen nopeammin lehdet putoavat, mitä hitaammin suljen silmät, sen hitaammin,

suljen silmät

Rakkaus asuu puissa, ne tulevat luo,

kuten pikkulinnut parvina

kuten putoavat lehdet parvina

kuten sade alkaa; sen seinä saavuttaa kohdan lasiovien takana 
sulkeutuvan luumumetsän.

.

.

©chr.

Se alkaa

.
.

Se alkaa;

Kierrän hiukset kiepiksi, myötäpäivään
hyvää köyttä

(eikä vastapäivään, se oisi huono enne)

manaan sinua esiin korpesi komerosta

että astut vapaana.

Kun myötäpäivään kierrän hiukset, vahvaa köyttä;

eksoottiset linnut laulavat

sinun näkymättömässä kainalossasi kokoontuvat haaveet,

kukkien miniatyyrit.

Köysi vetää seiniä matalan joen rantaan,

vuodetta köysi vetää ruokapöytää matkaan,

pimenee metsänreuna, etkä enkä osaa sanoa

kauanko vielä kestää

matka lyhenee

sokeiden hiuksien höyhenet, lenninhaivenet

kauanko jäljet pysyvät lumessa

tyhjyys oksilla kasvamassa

?

.
.
©chr.

Viimeinen

.
.
Elokuun viimeinen istuu metsässä
(nojaa käsivarsiin, sarvet sojottavat, pää roikkuu rinnalla),
vartalossa koko maisema, vatsalehdet, tuulenkaatamat metsäkerrokset, hiirensammal.
Olkapäiltä löyhä peite valahtamaisillaan;
sen ripustaisin oksantynkään, naulakkoon, se odottaisi.
Kaipaat sinne mistä linnut lähtevät (kaipaatko?)
ja missä vesi soi (vai kaipaatko?)
Järvi on ikkuna, jonka metsä sulkee;
hitaasti, hitaasti pimeys syö ääriviivat, tämän tekstin kirjaimet häviävät,
kuin elokuu häviää, sen lämpö.
Et käännä kasvoja kohti (annoin tilaisuuden, toisenkin),
ehkä katsot vasta salaa jälkeeni, Elokuun viimeinen.
.
.

Yksi

.
.
Mustarastaat ovat nukahtaneet mustikkavarvikkoon;
yksi toisensa jälkeen linnut sulkevat kultareunaiset silmänsä.
Elokuun toiseksi viimeinen, helle jatkuu.
Odotettu sade unohti maan kastelemasta,
ukkonen salamoita jakamasta, minä unohdin sinut,
ja kummastelin tyhjää paikkaa vierelläni,
kunnes muistin, sitten unohdin; suljen kultareunaiset silmät.
.
.

Kaksi

.
.
Kun olin lapsi, isäni kertoi pienten hämähäkkien lentävän Egyptistä Suomeen etelätuulen mukana, hentojen seittiensä avulla, ja siksi syksyisin, pitkän matkansa jälkeen, meillä, maat ovat verkkojen vallassa. Tämä on se kohta, kun lakkaan muistamasta, mitä sitten tapahtui; mikä on vaelluksen syy?
Kun elokuuta on kaksi päivää jäljellä metsät lähtevät liikkeelle, järven ikkuna sulkeutuu, kutsut minut sisälle; odotamme sadetta alkavaksi. Sateentäydet pilvet vetävät perheitään mukanaan, kuin öljyväriä silkille (helle-ukkosta; pelottaa ei ja kyllä). Egyptiläisiä hämähäkkejä pelottaa enemmän.
.
.

Kolme

.
.
Elokuuta jäljellä kolme päivää. 
Sää on muuttunut niin helteiseksi, että perhoset ja kärpäset, 
kimalaiset, pistiäiset, kehrääjät ja yökköset elävät pidempään, 
ja lentävät kunnes niides siivet ovat kuluneet repaleisiksi, värittömiksi.
Pihlajat vaivoin kantavat marjojen seasta nousevia uusien kukkien raskaita kruunuja. 
Muuttolinnut jäävät paikoilleen; 
yhtään friteerattua pääskysen päätä ei etelän ravintoloissa tarjoilla.
Öisin taivas säkenöi; satelliitit, 
tähtien valvovat palatsit, 
kuiskivat ääriviivat.
.
.

x päivää

.
.
Elokuuta jäljellä x päivää.
Kuu vähenee ja suikaloi aamua, 
vetää jakauksen hiuksiin ja leikkaa leivän, 
ja olen kuullut, että Sammatin kirkossa 
kuu makaa Neitsyt Marian jaloissa.
.
.

Viisi

.
.
Eksynyt pyörii ympyrää kompastellen neulasiin. Vaikeakulkuista maastoa, neliömetri maanpiiriä, lohkareiden siemeniä, uuvuttaa kenet tahansa.
-"Onko sinulla nimeä?"
Elokuuta jäljellä viisi päivää, kuin kilpien lukumäärä, ja päivät vain lämpenevät, vaellus pitenee, välähtävät peitinsiivet.
.
.

Kuusi päivää

.
.
Kun elokuun päiviä on kuusi jäljellä, puidaan notkon vilja.
Jos järvenlahdelta puhaltaisi vire,
ja jos olisi täysi hiljaisuus,
ja jos hetken  pidättäisit hengitystäsikin,
ja sydäntäsi kumisemasta, pientareen sirkkoja jalkojaan hiertämästä,
ja savikoita kellastumasta, niin kuulisit
miten sänkipillit hiljaa soisivat.
Ja jos laiduntava peura puraisisi sängestä tahdeittain paloja,
moniäänisesti se viheltäisi, kun elokuun päiviä on kuusi jäljellä.
.
.

Viimeinen viikko

.
.
Aamulla Se nousee  istumaan hartiat jäykkinä, vanhat sarvet hiukan harottaen, jää nojaamaan käsivarsien varaan, katsellen järven kajastusta. Pää tuntui painavalta ja pyrkii vielä rinnalle, mutta selässä lämmittää aurinko. Muurahaiset keräävät olkapäiltä eilisen sateen ja yön, ja kantavat ne kekoon.
Elokuun viimeinen viikko.
.
.

Suitsukkeen mitta

.
.
Suitsukkeen mitta;
kyyhkyslakka hämärässä;
tuuli tarttuu viittaan;
yhä syvemmälle välillämme

kuin putoaa silkki
värähdämme siivettömät
.
.

Matka

.
.
"Hei hei, taas mennään,
en tiedä mihin, mutta mä meen."

Rautkymin ylitin,
sivuitse Jumaltenniemen
ja ohitin jo Siriuksenkin.
Onnistuu, vaikka kovin hidasta
näin alkeellisella siirtymävälineellä
kuin auto!
.
.
Palaan pian...

Unohdan

.
.
Unohdan, lopetan muistamisen
valokuvat ovat hävinneet

astun ulos huoneista
kävelen kohti
.
.

Luumupuu

.
.
Luumupuu sateessa, suuret pisarat
sen siniset, vihreät, pysähtymättä;

vaan lumisade joskus jää ilmaan,
lumottuna hetkenä muodostaa seinän
kun vauhti loppuu, kun seisoo hiutaleinen ilma
kosketeltavaksi;

olemme ja emme ole samoja ihmisiä kuin silloin;
vuodet, joita ei kuin ole
joita kuin ei ole;

avautuu kukka
.
.
© chr

Minne lähdet nukahtaessa?

.
.
Minne lähdet nukahtaessa?
Puhumaton, sanaton uni
äänteen mykkä kuva
kun kuun ripset harjaavat maata
kuuttaren hiukset vuodevaatteina, kesyt.
Sellaisena yönä yövalon huoneessa kukat aukeavat
tuulen alapuolella kulkevat
seitsemän ruohon varsilla vuodenajan läpi
maisemaan
paperilyhdyn sisällä
.
.
© chr

Äkkiä

.
.
Äkkiä maailmaa repii hiljaisuus;

pieni tyttöni, hänen otteensa irtoaa
kevyeen lapsen juoksuun
ja katoaa
 -
Ja äkkiä maailmaa repii,  sinä
olet hiljaisuus
.
.
Hanna k. 21.7.1987

Letitän

.
.
Letitän ohdaketta,
taipuu pellollinen väriä
kuvio kangasta, ojan yli iltataivasta
myöhään varhain ajallaan
kerros kerros polkua
kaste, loimi, virtaa yö

Taru ei lopu tähän;
enhän ole paljas, en harmaa.
Valvon, kudon, kutsun

Näytä kasvot
.
.

Ruusupuu

.
.
Ruusupuun ydin
suudelma,
sydänpuu
.
.

Kerään

.
.
Kerään aukealta hiukseni
käsiin tuolta kaukaa harmaita,
pitkiä, ja tuolta ääreltä,
hellät nikamat notkelmasta
kuinka anteliaasti taipuvat
(vaellusalueen reunoille)
häviävät, pienemmät eläimet
ja lampaat, ne laukkaavat kasvoillani
rinnettä ylös ylös näkymättömiin
kuin hellettä karkaavat pilvet,
ihoa iltataivaalla.
.
.

Hämärtyvät

.
.

Hämärtyvät puiden alla käytävät

ampiaisketo jäänyt taakse;

irtoaa jo selästä paita, suola

ja kettu huutaa huutaa kuu

heinämaan punakruunuiset kurjet;

ne jakavat ilman kesästä syksyyn

ja taivaasta sydämeen;

keskuspihalla yhä palaa vesilyhty

yön astinkivet;

ja ajattelen vartaloasi;

kohtaamisen hetkeä

.

.

© chr

Ja riisumme

.
.
Riisumme kengät
ja riisumme jaloistamme
iltakorennot

kylkeä vasten
pinnan hämäräperhoset
.
.

Ja sade

.
.
Ja sade niin kuin pimeys
kuin syys kuin yö
leimahtaa, kuivunut uoma

ruukut täyttyvät,
astelen liejussa
hyvin varhain
.
.

Maalaan

.
.
Maalaan tulikuoriaisten valossa;
siveltimiin hienoimmat karvat saadaan
valkoisten, kaksi kuisten kissanpentujen kaulasta.
Useita kerroksia,
kasvot viimeiseksi
.
.

Liljakruunut

.
.
Liljakruunut, hennot juuret olkapäillä,
lähestyy kauneus;
vedenvihkijän kulkue
kellot pauhaavat.
Lattiakivillä, tanssissa ei ole viejää,
vieläkin sormet vapisevat,
multa olkapäillä, pientareet
.
.

Askeleet

.
.
Askeleet portaissa
kuuntelen vasten ovea
huoneen verho liikahtelee

järviruokojen rinta vaihtuu
keltaisesta vihreään
satakieli
.
.

Puolikuu

.
.
Kasvava puolikuu synnyttää
ruusunpunan viipaleen;
vehnän tähkä hengittää sisään;
helmat lanteista valuvana, näkyä;
yökäsiin laskettuna; valoa, sydämen pohjasta
.
.
© chr

Yöt

.
.
Yöt ovat kylmiä

ilmavirrassa
häilyvä raja

olet lähellä
.
.

Pilvet

.
.
Pilvet raottuvat, joitain tähtiä näyttäytyy.
Kaikki muuttuu

puku väsyy vaatepuulla,
pöydällä astiassa mansikka

hämärä
.
.
© chr

Ukkonen

.
.
Kesäinen ukkonen kantaa sisällään ukkoset satojen vuosien takaa;
ikkunasta tulvii jasmiini kuin silloin.
En tiedä mikä päivä on.
.
.

Mausteet

.
.
Mausteet, joiden nimet ovat outoja,
friteeratut pääskysten päät;
kaipaamme aina jotain, jota ei ole.
Palava rakkaus häviää heinikkoon
.
.

Helmiveneet

.
.
Organzameren saumoilla helmiveneet
majakat silkkilangoilla

valot kelluvat, kuorikammiot
kutsuvat tähtiä
.
.

Piilossa tuulessa

.
.
Olemme piilossa kultaisessa tuulessa,
heinikossa.
Mitä puut puhuvat?
Niiden valaisevat hedelmät.
Laukasta pysähtyy valkoinen hirvi,
imettää, kasvattaa, metsän taimet,
täyden kesän unen.
Soi, soivat  siipipeilit,
silmien välähdys.
.
.
omistettu: P.N. 4.7.19

Sillan kaiteet

.
.
Sillan kaiteet kultautuvat
oven paneleista katoaa oranssi, hitaasti
tummenee, mansikkapuu, tummenee
hitaasti
eikä ole, on yö.
.
.

Taivaankappaleet

.
.
Taivaankappaleiden juuret,
hopeakukon kannukset,
vaa'at, vesiruukut, jouset ja kuu,
eläinradan välineet kulkevat.
Toisena päivänä nimetään kuu uudeksi,
sen alle pihlaja puuksi
rantaan viitakerttunen linnuksi.
Ainut tähti olkoon nimetön
näkymätön, sumusta kudottu
hiekka sormien välissä.
.
.

Kahlaamolle

.
.
Vesimyllyltä joen kahlaamolle
alastomat lapset.
Luen rukouksen
veden vihreän;
hitaasti, hitaasti kaukana.
.
.

Aina tuulee

.
.
Nykyään aina tuulee
olemme jo tottuneet;
huolellisesti sitomaan kaiken, rintamuurit,
kulkemaan kyyryssä.
Tasamaalla aidanseipäät viheltävät, soivat
kaulan uurteet.
Linnut antautuvat, resuiset,
silitän kupuja,
maa peittyy höyhenverhoon.
.
.

Hän laulaa

.
.
Hän laulaa kuin maa on
kullanhohtava pajupensaineen
hedelmätarhan ilma.
Joki virtaa sormiensa väleistä
lähteitä valuvana
lempeämään yön,
laskemaan rajani,
lyhyt säe
.
.

Lilja

.
.
Puutarhaan kasvaa täplikäs lilja;
sen lemu kuin tomuiseen tienposkeen hylätty turbaani,
Martago, unohtunut kaupunki;
kuusi porttia ympäröivässä muurissa,
kolmannella melonikauppias,
purppurasilkkiä, lääkerohtoja.
Hiekkaan peittynyt kangastus,
kyyhkyset asuttavat saleja,
kukkien siemenet aavikkotuulessa.

Mittaukset

.
.
Mittaukset eivät tuo tulosta;
tarvitaan joukko kannettavia kelloja,
kuljetaan kronometrilta toiselle;
silmähavainto tyhjistä seuduista,
joista tähdet puuttuvat.
Aamutunteina taivas on lähempänä kuin maa
sen pinta muuttuu loputtomasti;
vyöttänyt ja riisunut vanhat valonsa,
hakaset,
kaatanut maitoa
satoja miljooneja
.
.

Suruhuone

.

.

Suruhuoneen katossa vielä häähimmeli.

Kannat harteilla muinoin kadonneita sukulaisia,

tavaroita, talojen varsia

(hengitys tihenee)

tuhatvuotisen sydänlinjan päästä päähän

nousevat lehdet puihin.

.

.

© chr

Muistiinpanot

.
.
Säätilan muistiinpanot
muistiinpanot valon määrästä
vedenpinnan korkeus
havainnot muuttolinnuista
partikkelien järjestys
ruispellon siitepölyn tiheys
lista pituus- ja leveysasteiden risteyksistä
silkkikielen ikä
maksimi kuivuus
kaiun lähtönopeus
makeuden asteikko
varjon käänne

Sadekuuron jälkeen

.
.
Sadekuuron jälkeen varovaiset astinkivet
kiiltomatojen lyhdyt.
Taivaalta, Orionin miekasta,
satoja vuosia vanha valo
ohut ja kirkas
osuu huoneen kaihtimeen
etsii rintaani
.
.

Kruunuasi

.
.
Kannat jäykästi kruunuasi
puku kahahtaa.
Välillämme voisi olla lasi;
käsinpuhallettu, kuplineen,
helmeilisit,
voisi olla kalvo,
voisi olla, voisimme olla paljaat.
Välillämme on seinä
.
.

Verho

.
.
Verho heilahtaa raskaasti puutarhan ovella
tuuli on kääntynyt,
nousen peittoon kääriytyneenä;
kankaan väri heijastuu pisaroihin lehdillä,
kuin marjat
houkuttelevat marjat
.
.

Auringonvalossa

.
.
Auringonvalossa hän näytti häviävän
lähes olemattomiin;
se alkoi silmistä;
pupillit katosivat jo harmaan iiriksen keskeltä,
sitten hiukset valkoisen kautta
väri kokonaan,
iho.
.
.

Hiukset

.
.
Saavutamme hetken, jossa puhumme totta,
yhtäkkiä, kaunistelematta, sanoja, joiden tarkoitus
on vain haavoittaa.
Pudotan huoneesi lattialle hiuksen, kirkkaan kuin Chopinin valssi,
pitkän ja harmaan,
ja vielä pari,
ne laskeutuvat kauniisti maton ruusukuviolle
huolettomaan ympyrään.
.
.
© chr

Kartan taite

.
.
Kartan taitteen yli maisemassa
asuvat violetit kukat.
Sepitämme siitä oman maamme
unen alueen.
.
.
© chr

Vuosisadat

.
.

1300-luvun vaihteessa nousen joesta rannalle
ja sinä istut siinä kuin odottaen,

1400-luvun vaihteessa nousen

mustan surman syömästä maasta

sinä kehräät villiintyneiden lampaiden villaa,

varjellusta sipulista puhkeaa kruunu.

Heinäkuu 1505, hiuspuukujanne,
sen kohinan vihreä maanvyöry.
Varovasti lehviltä jatkuu keskeytynyt laulu;

pesättömän koiraan kosinta.

Heinäkuu 1605, Ming -dynastian viidestoista keisari
nostaa päänsä, vuoteilta joilla lepäsimme,
jotka vuodet, henkeä tapaillen.

Kuudenennentoista kymmenluvulla hunnut häviävät;

holvien lämmössä kävelet öin silmät kiinni
Samarkandissa seitsemännentoista kymmenluvulla

käsissäsi huomisen juhlan tatuoinnit
vahvat mustejäljet.

Neljäntenä iltana 1714 söimme vain kevyesti,
ripustimme ruokapöydän ylle läpikuultavia nauhoja
ammoniittilampusta tulvi pehmeää valoa
piirsi seinille kuorensa ympyrän, rajan pimeyteen.

Neljäntenä iltana 1814
piirsit maljakon tummat kukkaset,

ympyrän, kuorensi, rajan pimeyteen.

Riisutuessamme 1819 irtokaulus sekottui pudotessaan kirjeisiin;
jotain vaikeaa oli sanottu.

Kirjeissä 1919 kirjainliekki sulaa, sinettivaha,
huoneen ahtaudessa ajat viivat käsistäni

polut hartioilta.

Kaksikymmentäluvun loppupuolella näin sinut vielä kerran

ikkunan äärikaukaisuudessa;

meidän molempien elämä oli suuresti muuttunut.

Kolmannen vuosituhannen loppupuolella vielä

aamuhämärä vaipuu kasvoiltamme,

terälehdet yksitellen.

.

.

© chr

Tervetuloa tänään Karjalohjan Heponiemen rantaan kirjajulkkareihin klo 14.

Anteeksi

.
.
Koruja korallista ja norsunluusta
keneltä voin pyytää anteeksi
kadonneiden apolloperhosten lepatusta?
Yöllä luonani vierailee enkeli,
joka painaa huulille niin kevyen suudelman,
että lumisade pysähtyy ilmaan harvaksi seinäksi,
löytöretkeilijöiden kompassit pyörivät ympyrää

.

.

I

.
.
Läpikuultavat siivet
olet sukua silmuille,
tunnustellen yhä alemmas,
          kaivattu

pilvet taas rakoilevat
.
.

Kokoelma

.
.
Kirjan ja ruusun päivänä ensimmäinen kokoelmani
Valolaukka.
Kirjan voit ostaa minulta tai BoD -kustantajalta.
https://www.bod.fi/kirjakauppa/valolaukka-chr-9789528009443

Vuoden pimein yö (uudistettu)

.
.

Vuoden pimein yö, maan sysi,

pöllön vaiennut lentoääni.

Mesisienet nukkuvat suurta untaan

ja pitkin vedoin metsurit teroittivat sahojaan;

metsän kalutut luut ovat paljastuneet,

polkuni häviää tuhatkertaiseen valuvaan pihkaan

oksien ja latvojen hakattuun mereen.

Jalat virtaavat jäisen pehmeän sammaleen alla

jäniksen, ilveksen laukan alla

peikonkullan tiellä viiletän myyrien käytäviä

vesirottien juurionkaloita, vilistävät rihmastojen siimat

sulamaan kiihkeä piilo, kohme.

Madot tervehtivät, tuhatjalkaiset

työläiset ja kuningattaret, yhteiskunnat

kultakuoriaisten toukat, Peukalo-Liisat

kiiltomadot, täälläkö te olette?

Pulppuan käytäviä ja lähteitä

lähteestä ahertavaa puroa

väistellen mutkia, kiviä

mykkiä hauenpoikasia

syttyviä virvatulia

virvatulia pitkin matkaa.

Hehkun, hehkun, hehkun.

Vuoden pimein yö.

Mahtikuusten kannoista kasvaa vadelmikko,

vadelmista paahde, paahteesta pääskyjen pyörre,

pyörteestä heinälako, hirvimakuut,

makuulta sammakoiden uusi sukupolvi.

Sammakoista kurkien huuto, ja kaiku kantaa kurjen luokse,

luokse keskipäivän mänty, kantaäiti

alkaa ilmavirrassa puhua ja laulaa.

Jotta aurinko koskettaisi jalkojani

painaudun tuulen luonaiseen kylkeen;

tunnen sen taipuvan, nojaan voimillani;

se lähettää korpin, erottuu pesäpuun latvasta siivilleen

se lähettää tikan iskemään taukoja

iskemään kiveen jalkojen alla,

halkaisemaan kohinan.

Metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen lehti putoaa

maaksi

olet sinä jälleen.

.

.

© chr

Ennustuksista välittämättä

.
.

Tänään linnut tulevat

ennustuksista välittämättä

ilman juhlaan kymmenettuhannet viillot

uudet sulat, suuret varjot, kasvaa

talven näännyttämien tilalle parvet

parvien kultainen hengitys, lentolihakset

kohisee kuin lehtivihreä

vetää metsät liikkeelle

pellot kärryteitä paikoilleen

luhtapajukko leviää kämmenkuppilampi.

Iltaan mennessä aukeavat salien ikkunat

airutkaiut puissa köynnöstävät ääneen

pohjoisen posken linnunrata liitää 
pehmein peitinhöyhenin tuikkiva aura

.

.

© chr