.
.
Loin sinut tien sivuun
kuin vain minä sinut muistaisin ja näkisin;
sanoisit ääneen nimen
mikä ovat meidän nimemme
alas vaipuvat käsivarret, kylkisuonet
Myöhään iltapäivällä kerrot mehiläisten tanssista.
Miten puhe siihen johti? Kahdeksikon muotoinen ikuisuus ja varpushaukka liitää yli.
Jäähileet ääriviivoinasi otsamme ja väreily mustassa saarnimetsässä seuraamme rintaan tatuoituja tähtiä,
ailahteleva löytämistään odottava mesi.
Jokiuomaa niittää kuunsirppi, avovettä, huuhtelen kasvot.
Asun yöperhosen kanssa; sulkeudumme yöksi johonkin huoneeseen,
lamput häikäisevät, kasvot kynttilänvalossa, siipitäplät.
Mitä me syömme, millä elämme?
Elämme sentään kahdeksan päivää.
Päivän pituus on muuttunut, samettinärhet pihan yli;
joutomaat, pellot, heinikot, kaikki samaa lumen alla
muurahaiset, maanalaisten pesien horros.
Ajan ja paikan ulkopuolella kannattelen pään päällä lumen reunaa
Kannattelen pään päällä tiivistä sammalkoria, linnunpesää
juuri nyt laulava
kannan risuista tuulenpesää, juuri nyt soiva
kivien nilkoissa juurien kieppejä.
Otsallani kannan hänen otsaansa
Juuri nyt ei sada, takki kuivaa.
Selkeät unikuvat pakkasen valvoessa
siipiripset, olkajuovat, yön humina
yön tyhjä huone. Jupiterin kuut on löydetty.
.
.
chr.