.
.
Miten unet syntyvät?
Annoin itseni ja lähdin huoneista
Etsiäkseni uudestaan mitä maa kantaa
(heliotrooppeja palmusalissa)
Ja päivän linnut oli pyydystetty pieniin kangaspusseihin,
ripustettu riviin seinälle hentoihin koukkuihin
Jokainen pussi lauloi ja värisi
Heti kun ovi aukeaa, ja alkaa tuulla, on aika ottaa siivet selkään
nokkaan metsän avain, sininen huone
yötumma
.
.
chr.
.
.
Kolme lehtopöllöä huhuilee yön reunalla
kesäkuuta ensimmäinen viikko
hämärä, ei pimeyttä, ei valotta.
Taitavat olla kerjuuääniä
ovat nyt levittäytyneet sahalaidan päihin
herättävät punarinnat unesta
herättävät kellon, sydämeni, herättävät
kellon, on kolme
.
.
chr.
.
.
Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.
Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.
Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.
Kuusi. Kuuset ja männyt, ja latvassa mutisee sepelkyyhky. Jalommat lehtipuut jäävät alas kylään (miksi ne on jalommiksi julistettu?). Neulasmatolla on pehmeä kulkea, asettaa askeleensa tähtien väliin.
Viidentenä päivänä kivikansa vaihtaa jalkaa. Olemme tervehtineet toisiamme lähes päivittäin monen vuoden ajan - monen vuodenajan. Järkäleet odottavat heittäjäänsä, hiisiä, jättiläisiä, jotka suotuisissa olosuhteissa kasvavat usean kilometrin korkeuteen. Pilvissä on tietynmuotoinen aukko niiden kohdalla. Ne viljelevät ja viskovat pikkukiviä, sitten vaihtavat jalkaa, seisovat liikkumatta, näkymättöminä, monen vuoden ja ajan.
Neljä rauniolinnaa, hylättyä asumusta, hävinneitä kulttuureja, taideaarteita, kadonneita kansakuntia, mahdollisesti tuhottuja, maanpakoa. Tuuli ja sade riehuvat tyhjissä saleissa, salakäytävät sortuvat, ohimatkaavat hunnit ja huligaanit repivät ja raastavat. Ja aina koittaa aamun valo, maapallo nytkähtää akselissaan luotettavasti paikoillaan aurinko, kaikki mahdollisuudet, neljä päivää.
Kolme päivää kesälomaan.
Pinnan alla piilee muotoja ja kauneutta; niillähän on tällaiset pitkät varpaat! kuin kanan tai kahlaajalinnun jalat, joilla tarttuvat tukevasti, kulkevat yli. Puhkeavat tatteina. Männyt! Kykenevät juurillaan myös punomaan koreja tai köyttä, mäkiä ja rakennuksia. Maavirtojen pyörteisyyttä. Puut ovat paikoillaan tai liikkuvat hyvin hitaasti maita ja mantereita. Täysissä pukeissa läpinäkymättömiä, takovat kilpiä, kannatellen näkymättömiä pesiä, kasvattaen näkymättömiä hiuksia, kanervamultaisia kankaita. Kun männyt pölyttävät, niin kuin ne nyt pölyävät, syntyy aaltoava latvasumu; keltainen hyöky jossa oravat ratsastavat.
Näin ketun. Olinkin sen maalla, reviirillä, mahdollisesti sen pihalla, olohuoneessa. Sanoin: "Kas, päivää." ja tietoisesti yritin hymyillä hampaita näyttämättä, olematta uhkaava. Katselemme toisiamme sekunnit, joiden en soisi kuluvan, vaan soivan kuin metsä meille soi. Kettu kuiskaa oman tervehdyksensä, ja vaihtaa suuntaa poispäin, mutta äkkiä käännähtää vielä suuntaani: "Kaksi päivää", se sanoo, ja on kadonnut.
Yksi päivä, tämä päivä, tänäpänä.
Kun tuuli lopettaa tuulemisen, kun koko pohjoinen on puhallettu yli, vuorollaan puu puulta kammattu, vaihdan suuntaa. Taakka lasketaan maahan, maa ottaa vastaan, kun havuoksa, kun lehti, kun täyteys. Tämä yksi päivä.
.
.
chr.
.
.
Jälleen yhden päivän lajittelin isäni jäämistöä
Osa oli onneksi homeessa
Osa hiirien syömää
Osa vanhentunutta, osa väärää kokoa
Yritän tulkita hänen jättämiään merkkejä
Enkä, en en en voi ymmärtää;
Hän pysyy salaisuutena;
Hän on muuttunut tuhkasta ketuksi
Jolkottaa viereltäni heinämaata näkymättömiin
.
.
chr.
.
.
Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.
Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.
Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.
.
.
chr.
.
.
Sulan kärjestä tyveen
Peitinhöyheniä ruotia pitkin, ”vastakarvaan”
Siiventaive ja aaltojenharjat
Kyynärsulat pysyvät suunnilleen paikoillaan,
Lintu, linnun vatsa, kuve;
Kuivalla ilmalla niitä ei synny
Yöllä päinvastoin:
Sukasten aaltopilvet
Siipijuovat, alulat, syntyvät kuin pintatuulet
Rinteiltä alas laaksoon.
Lintu, linnun vatsa ja kuveaallot seisovat sijoillaan
Suotuisissa olosuhteissa myös nilkat
Ja aallot, ne
Ulottuvat monien kilometrien korkeuteen
.
.
chr.
.
.
Puoliyö, ja yhtymäkohdat sulavat
Pimeys ei täyty, sitä seuraa jo uuden päivän raja
Saari peilikuvineen muuttuu harhaksi
Ja Rannan vesi on siitepölystä raskas
Vajoan pinnan alle ääntä päästämättä
Hajoan ja värähtämättä häviän
Ja kaikki yhä laulavat soidinlaulujaan
Kaikki On uutta, kuten keväisin on
Mantelimakeat Silmut, Käen kukku, ja järvikin on uusi
Matkat tähän, kaikki uusia;
Yksityiset hetket
Surullisuudesta nauttiminen
Pakahduttava kevään voima
Pitkän ajan muodostama säteilevä kauneus
Elettyjen vuosien Rikkaus
Havuilla voi harjata tukkaa
Kuuralla varpaat
Eilisen ikkuna vielä aaltoaa, väre
Jäämereltä tuulee, jääjärveltä metsän sahalaitavarjo
.
.
chr.
.
.
Kuvia aamuista
(kaikista aamuista on kuva)
mustevedos -aamut ovat sinisiä ja punaisia, kultaisia ja harmaita
sisämaan aaltoja ja entisiä rakastettuja
hopeagelatiinivedos onnen syntymästä;
kuva aamusta jolloin ei osaa herätä
silloin lumous on ottanut valtaansa koko taivaan suiston
kuin kuvan, jonka reunat ovat muisteluista kuluneet
hiutuneet todellisuudesta näkymättömiin
lasinegatiivi tuntemattomasta puutarhakujasta
kuva pysähtyneestä hetkestä;
rantaan on ajelehtinut kerros pudonneita lehtiä
askeleista muodostuu heinikkoon uria (kuvia)
mantereilta toiselle
diakuva pölystä lasipallon pinnalla
aineeton kuva kaukaisesta säveltapailusta
paperille eksyi näkyvä valo;
pimennetty huone muodosti kameran
yhden hetken
sen mitä ihmisen silmä pystyy näkemään
.
.
chr.
.
.
Patsaan kiviset silmät aurinko olkapäillä
Vastaantuleva nuorukainen hymyilee
On puistokuja, on lehmuskäytävän hämärä
Puut odottivat iltaa tuoksuakseen
Tuoksu peittää kulkijat sokeriseen autereeseen
Muistumaan, juopuneiden mehiläisten sateeseen
Vanhan huvimajan takana jasmiinien hellevalo
Kuin tähdet
Ohjaat askeleemme ulkokahvilan pöytään
Tilaat virvokkeita
Palvelustytön selkä katoaa rakennuksen ovesta
Selkä on yhä valonherkällä paperilla
Muistuma katsomisen jälkeen
Meille tarjoillaan, astiat kilisevät
Hopeisen kermakannun häikäisy
Kuva viipyy silmässä
Onko ilmassa ukkosta
Onko kermassa nahka päällä
Käsien taidokkaat eleet
Puiston varjoisat syvänteet kuin huoneet
Kuin hotellin venetsialainen kuvastin
Huoneen mahonki, ruusupuu ja kristalli
Untuvavuode, salaisuus ja peittoasia
Syntymäpäiväkorin neilikat, ruusut ja resedat
Kaunis nuorukainen, kiviset silmät
Taivasta vasten erottuvat
Isovanhempieni häämatka 1924:
Helsinki-Rävel-Stettin-Berlin-Pau-Lago di Garda-Trieste
Chr.
.
.
.
.
Pakotan itseni kirjoittamaan
Nousemaan, järjestämään luuni
Sytyttämään tulen takkaan
Katselemaan liekkejä, etenemään oranssissa valossa, vastatuulessa
kaksi naakkaa kieppuu toistensa ympäri
Kaiken olisi nyt tapahduttava aikaisemmin,
Eihän se niin vain käy; talvi pitää otteessaan metsää ja maata ja meitä
Eihän se niin vain käy, lämmön armo
Vaikka luulin jo voivani muuttaa muurin kyljestä väljyyteen
Vielä useampi akselin pyörähdys, portaan lakaisu
Sylillinen puita, tuohta
Monta paikoilleen jähmettynyttä kylmyyttä
Talvi venyy pitkäksi suikaleeksi
Tilhien, tiklien luita
Pöydälle unohtunut kaalinpää; mietin makedonialaisen puutarhurin veistä sitä leikatessaan; taipunut, paahtunut selkä odottaa jo keskipäivän varjoa, leipää ja
Kaadan lasiin aamuviinin
Tarjoillaanhan sitä juuri kirkoissakin
Minun vereni
Minun ruumistani
Minua lehteilevä pyry, joka pelästyttää varhaiset muuttolinnut suojattomaan lentoon
.
.
chr.
.
.
.
.
Kampaat auki metsän laulut
erotat huilut toisistaan
jostain löytyvät kurkien huudot;
toisilleen kesyt, toisilleen omat
.
.
chr.
.
.
Sienijuuria kuin koralleja;
Ensin ilmestyy palloina punaisia lakkeja;
Kärpässieniä kasvaa Talon ympärille heinikkoon
Jalat alkavat venyä korkeutta, kasvavat kivijalan ohi, ikkunoiden yli
Räystäälle, rännien suojasta varjot avautuvat laajat lakit
levittäytyvät täyteen mittaansa suojaisat päivät.
Nimeämättömät perhoset ja niiden ahneet toukat asettuvat
Jalkojen uurteisiin ja helttoihin, niiden huoneisiin
Ja muodostavat uusia saleja ja eteisiä
Salaisen ullakon varjoisia syvänteitä
Istumme ikkunassa niitä katselemassa,
käsi poskella, pöydän ääressä
Koira makaa alla
Todellisuus muuttuu koko ajan
Ilmojen virrat ja pilvimetsät
Jokaisella sateella kynnykset lahoavat veden valuessa katosta sisään,
Lattialankkujen väleistä kasvaa vieras manner
Pähkinäoksat kurottavat perintöposliineihin, hämmentävät hellalla keittoa
Portailla männyntaimet lisääntyvät
mullasta täydet rännit
Itävät tammia ja vaahteroita, metsäorvokkeja
Syvimmällä, kaikkein syvimmän metsän vihreä muuttuu siniseksi
Sen huoneet kasvavat ruumiini läpi
latvan liikahdukset kuin kaukainen tanssi
Unennäön talossa jänikset ovat peuran kokoiset
Peurat heinänkorkuiset
Käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta
Naava ylettää maahan, jalat eivät.
.
.
chr.
.
.
On ollut pitkä päivä
Sen lähes pysähtynyt eteneminen,
Kun nousen, näen sydämenlyönnit
Heijastuksena maasta,
Kuiskaisin toisille huulille
Kuin matkan takaa.
.
.
chr.
.
.
Ilmakehän jääkiteistä
Loistaa ikkunaani eräs tähti
Sen renkaat
Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään
Cirrostratuksen siitepölyn, miten
Hiukkasten valo siroaa ja männyt syttyvät.
On metsähorisontti
On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa
Mantelipilvet, väripilvet
Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja
On olemassa kulmissa
On mahdollisuus tunnistaa
Saapuvat pilvet ja sivuauringot.
Syön pieniä aurinkoja iltapalaksi
aukeamia
Sirottelen niillä pihan peittoon
Ja metsä sirottelisi linnut
Nokat ja laulun.
On olemassa yksinäisyyden tutkija
On sävelletty kvartetto aikojen lopulle
On tuhkaa ja lintujen kuilu
On kuihtumattomuutta
Mutta Ennen kuin aamu on täysi
Ja linnut aloittavat laulun
Kukonlaulun, fasaaninaskeleen
Kaikki on lopulta hyvin
Eikä kukaan kaipaa mitään
Enkä itse kaipaa minnekkään
Eikä ole vielä kevät
.
.
.
Huone huoneen jälkeen
Ohranvihneitä vaaleampi vihreä
Tai unensekaista lunta,
Tapetin kuviossa on silmukoita
Seinille lainehtii Tyroksen purppuraa
Jälkimainingissa ukkosta sinisempää
Talvihuoneista valuvat värit
Yksi lanka pettää koruompeleesta
Ja hämärään putoaa pieni helmi
.
.
chr.
.
.
Valo läpäisee lumen, luomet
Kuuntelen pyryä.
Nämä sanat ovat ensimmäiset pitkään aikaan
Irtoavat paperinohuina
.
.
chr.
.
.
Ilmakehän jääkiteistä
Loistaa ikkunaani eräs tähti
Sen renkaat
Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään
Mantelipilvet, väripilvet
Cirrostratuksen siitepölyn, miten
Hiukkasten valo siroaa, ja männyt syttyvät.
On metsähorisontti
On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa
Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja
On olemassa kulmissa
On mahdollisuus tunnistaa
Saapuvat pilvet ja leimahtavat sivuauringot
.
.
chr.
.
.
Tunnustelen ovatko kätesi kylmät, joskus ne ovat minua kannatelleet.
Aika on huone ja sänky sen päätepiste.
Nojaan aikaan, nojaan arveluihin.
Sade putoaa maahan; välillä nojaan ikkunaan, pitelen ikkunaa ja maisemaa pystyssä; silmieni edessä kinokset häviävät ja joulukuun vihreys paljastuu.
Joku nousee varjoisasta syvänteestä näkyviin, siellä on polku, jota en tunne, tiedän kaupungin alkavan jossain mäen alla, mutta useimmiten en näe muuta kuin oman kuvani. Ja sinun kätesi.
Kerran kirkkaana päivänä horisontissa liikkuivat tuulimyllyn lavat.
Huone on aukeama, joka sulkeutuu. Aina pimeää, ehkä aina on ilta.
Ilmeetön kasvo ja silmien takana ei ole ketään.
Silmien takana ei ole mitään
Henki ei helposti ruumiista lähde; vetää sitä maanpintaa edestakaisin, sateessa. Ylöspäin kiinni ohuella hopeiseisella ketjulla, sivuille vielä ohuemmilla.
Puhettasi ei kuulu; se on muuttunut huoneen värinäksi, ääni on aina ollut matalaa, katoaa osumatta seiniin tai kehenkään, mutta viimeiset seinät ovat tottuneet imemään kaiken itseensä.
Sanoin sinulle, että päästäisit irti. Sanoin päästä irti.
Kuiskaan päästä irti ketjusta!
Luiden päällä on enää nahka
Nahan päälle sataa lunta
Kukat eivät ole tarpeeksi tai tuo tarpeeksi varjoa, jota vain halusin,
jonka varaan taipua. Sillä varjo aina tuodaan, se tarjoillaan ja se otetaan vastaan.
Kaksikymmentä päivää, yöpuolen kierrettä, kuolemasi jälkeen.
Puut lentävät tuulessa ja sisämaan aallot jäätyvät.
Jatkan kirjoittamista;
sanovat, että tarvitsen mustan seremonia-asun.
Mielummin pukisin helmi helmeltä linnunkielet avautuneina, kielien hämärät käytävät.
Surua ei voi pukea.
Sinulta perin silkkirasioita,
kotialttarin pienemmät jumalat,
perin kiviset kengät, sarastusta seuraavan tunnin.
.
chr.
