Miten pelastuin

 

Koko elämäni kai tämän vuoksi olin harjoitellut :

opetellut kulkemaan pimeässä, pelkän muistin varassa;

toimimaan hämärissä ja pimeissä huoneissa

huoneissahan ei ole juurakoita, (metsässä) huonekalujen kulmia

(olenko metsässä?) (ilman valoa).

Totuttelen pimeään; se syö, niellen kokonaisena;

se sanoo: "Tunnen sinut";

sen puhe kimaltelee ympärillä

ja sen syli on yksi upottava huokonen.

Sen kanssa olen turvassa.

Pudottaudun siis hiljaa lattialle ja kerään vaatteeni.

Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä.

Se aukeaa Metsän seinästä kuin tumma käytävä.

Latvatuuli tarttuu maahankin, hiukset suuhun,

silmiin kunnes sukellan syvemmälle.

Risuja putoilee, käpyjä. 

Haapapuiden osittain maatuneista lehdistä nousee väkevä tuoksu.

Yhtään valoa ei seuraa,

yhtään kulje vastaan; näin on hyvä.

Nahkani näyttää ohuelta, mutta vahva se on;

mitä kieltä sille puhutaan, miten sitä kosketaan, käännellään,

kuka sen on riisunut, sen se muistaa

ripustanut naulaan, sen se muistaa

kuka sen on koristellut, sen se muistaa

Päälipuolelta, sisäpuolelta,

sen pimeän raja ja kehys.

Kaltevan kuun alla etsin tietä. Kohtaan eläimiä:

ketun mäyrän supisen koiran peuran jäniksen

takertuvat yöperhoset, ja ihmissudet;

ne juoksevat vierelläni molemmin puolin, tai tarkemmikin:

lentävät matalalla,

maata koskettamatta, molemmin puolin,

kevyesti heinämaata, joen notkoa, joen yli.

Pilviä kiireessä,

Arvoitukset jäivät kun astuin ulos.

Kuvat katoavat kun astun sisään,

uuteen taloon.

.

.

Chr.

Kello on yö

 .

kello on yö

ja ihon silmä on auki

kauhistuttavan suojaamaton.

kun päätä on tarpeeksi lyöty, seinään

ja raskaan sammumisen alta pujottautuu lattialle

luuton olio:

nukutko, haluaisin kysyä, vaikka tunnen tuon hengityksen

pienellä äänellä kuiskata nukutko jo

kun tarpeeksi oli lyöty

ja outo koreografiamme nylkenyt kaksin käsin

hampain

kun viininkivi istutettiin sormukseesi puhumaan

polvillaan suoraa kanavaa

pullon suusta lasin pohjalle

ja se joskus niin loistava seiväs piteli saalista

älä katso! millaiseksi minut teit

heti, olisi pitänyt heti

koota helmat ja kaikille kasvoillesi istua

imeä tajunta

mutta makaan siinä mikä on jäljellä

mikä on totta, lattialla

sokeassa paidassa kuurot napit

nännit värähtävät kaulalta putoavaa paitaa

tutustutan polvet toisiinsa

kutsun sielun vielä kerran kotiin.

.

.

chr.

Hymyilen vastaukseksi

 .

Matkalla kuuntelen englannin kielisiä uutisia.

”Sokeasalmen” sillan ylitettyäni metsä muuttui vaahteroiden

ja tammien kultaiseksi valtakunnaksi. Kuin latvoihin paistaisi aurinko.

Maa on värikkäiden lehtien peitossa ja kaatuneilla vanhoilla rungoilla juhlivat kirkaat sammalet.

Vastaantulijat tervehtivät omalla kielellään. He katselevat uteliaasti; ovat jo kaukaa huomanneet minun olevan muualta. Hymyilen vastaukseksi.

.

chr.

Tiistai

 .

Puoli neljältä pihan aurinko painui metsälatvan alle, tavallinen tiistai, päivänliljan keltainen. Punatulkku sanoi, että kohta alkaa hyy-hyy-hyytää. Päivä jaksoi kuivattaa lakanat ulkona. Myöhemmin illalla, lähes yöllä, pilviä peitto, ei tähtiä. Sänky on vielä pukematta. Tiedäthän; lakanoiden vaihto on aina kesken. 

.

chr.

Tuuli kiskoo

 .

.

Tuuli kiskoo metsää juuriltaan

vihreää ennen keltaista

puiden kruunut kuin värikkäät vapautuneet huivit.

Lokakuun paperinohuet peurat

alkavat kantaa varuillaoloa

kuuraa tyhjennetyn puutarhan reunoille.

Annoin itseni kuvitella 

vuosia vanhaa kuiskausta

talossa ei syys, ei talvi

hiiret, ne tulevat

tiskipöydällä muovikassissa

ammuttu sydän

ikkunassa ei syys ei talvi

metsästäjien punaiset hahmot etenevät

eläimet, aamun unet

piiloon sängyn alle

jotakuta tulevaksi

odotan koputusta

luotia

pystynkö sen jälkeen kokeilemaan

onko lattia kylmä?

Metsän talvi, luiset tienviitat

ikkunassa näyttäytyvät eläinten haamut

pieninä paloina söin koko lihaksen

lattia on

                             kuiskausta

kuin aivan läheltä

kuin matkan päästä.

Muisti on kuvitelma

villiheinää ja marunaa.

.

.

chr.

Runoselfie

. 

.

Värit ovat kiertyneet auki, hallatta, ilman erityistä kylmyyttä

kyljissäni keltainen ja alkava punerrus

selässä maan vihreäruskea

tunnen tämän huoneen ja seuraavan

tunnen ruoholehtien kärjet, niihin puristautuneet pisarat

uneni syvänne on lyhyt

silmäjuovasta siiventaipeeseen kuin kaukainen säveltapailu

sen aikana metsä kiinnitetään korvien suoniin ohuilla seiteillä

kiinnitetään rinnansivu yhä uudelleen peitinhöyhenillä

jonkinlaisella pentukarvalla

kuvittelen ja kuulenkin suurten lintuaurojen tekevän tietään

kuvittelen sen laulua, sanatonta kuoroa kulkemassa

tyviruusukkeita, verhiöitä

puronvarren tihkupintoja

tätä aluetta ihon alla, atomeja ja tyhjyyttä

.

.

chr.

Koulumuisto

 

Hän on kuin pylväs

valokuvamaisen mustavalkoinen

ensimmäinen opettajani

luokkahuoneen hämärässä en näe selvästi

koska ruumiinsa yläosa on kadonnut

se on hävinnyt pimeään rinnan

ehkä jo vyötärön yläpuolelta

onko hän ollenkaan paikalla

onko meillä valaisintakaan että näkisin

huoneen katto on hyvin matalla

eihän sinne aikuinen mahdu

vain lapsen mittainen

ehkä katto on musta

tai ehkä sen alla leijuu paksu kerros savua

naapuripulpetit ovat käyttämättä, tyhjiä

en itsekkään istu omani ääressä

aina seison aina niiaan aina enkä näe toisia

koululaisia, ikäisiäni

muisto on täysin pimeä

kuule mitään mutta tunne kuten aina

tunne pelkkää riittämättömyyttä ja häpeää

huoneen ulkopuolella kasvoille räjähtää valo

ja portaat kolisevat meluavat alas

uusi maali tuoksuu naulakoille alas ulos

häviän talon taakse vanhojen mäntyjen alle

en muista minkälainen oli koululaukku,

mitä kirjoja, miten opin lukemaan,

kuka oli ystäväni, lempiruokani,

miten kuljin koulumatkani,

en mitään keskellä pimeää

vain oman nimeni

niin pitkälle kuin

osasin sitä

kirjoittaa

Chr.

Hukkunut hevonen

 

Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa

talvella jäihin hukkunut hevonen.

Sen huuruinen, villi laukka on muuttunut hidastetuksi

leijuvaksi keinuksi virran suuntaan

etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen

niinkuin kerran karkasi jäälle.

Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä

läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa

nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin

ja hilseilee pala palalta pienten ahventen leikkipaikkaan.

Aikaisin kesäaamuna kuulee hevosen etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan etsimään rannasta turhaan kerättyjä kerppuja

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen polkuja.

Sarastuksen punainen koira juoksee rantaviivaa

kuono maassa pysähtyy välillä haistelemaan

vesi hakkautuu aaltoina

ruo´ot purkautuvat ja sulavat hiekkaan.

Sarastus laulaa, kuiskaa korvaan

kurottaa kohti

kulunut peili kasvoilla ojentaa kukat

osittain maatuneet kasvit

vaatteet, maan saumat.

Laskeudun kiveltä veteen

pinnan alla ei tuule, olen suojassa vaikka

massat liikkuvat, elementit vaihtavat paikkaa.

Pinnan alla tarvitaan vain sitkeyttä ja tasainen rymi.

Vesiperhoset syntyvät veden pohjasiruista

nostavat pintaa siivenmitan

kiusaavat hevosta, munivat harjaan, koteloituvat sieraimiin.

Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään;

puoliksi lintu, puoliksi kala;

vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi

auringonkilo linnunradaksi.

Läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut,

läpinäkyvä puhe

hajoava hevonen liitää satelliittina

jättää jälkeensä hajoavien kudosten pölyn.

Luen vanhoista manterista, jotka ovat uponneet

emämantereista, valtamerien vuoristoista

hautavajoamien salaisuuksien paljastumisesta

saarien ja niemimaiden yhteensulautumisesta.

Jonain päivänä saaret voivat irrota jalustastaan

ja kellua toisaalle.

Järvi on ikkunan läpinäkyvä kasvo

yöllä kuuntelen kuinka aallot lyövät rantaan

kuinka pinnan alla hevosen silmät avautuvat

etsivät radaltaan tähtensä.

Kurotan koskettamaan veden kulumaa silmän harjanteessa.

Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä

iltatyön uudella rajalla puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä

talo sanoo väliin jotain, vaihtaa jalkaa

jääkaappi vetää henkeä

ikkuna koko vihreyden.

Saarilta tuulee

etsin pinna alle hävinnyttä hevosta

pohjaan lyöviä kavioita.

.

.

chr.

Kadottaa, hukata, hävittää, menettää, löytää

 .

.

Kaikki kadottamani;

kadotetut talot

juoksu polvisukissa tervapääskyjen alla

menetetyt luumu- ja omenatarhat, pystyt metsät

sankan kuusikon varjostamassa märehtivän laitumen reunaa

olen hukannut perustamani puutarhat

hoitamani pihat.

Antanut pois satoja löydettyjä vuosia

On mies, jonka hävitin, toinenkin

sitten hän, jonka menetin (häntä suren)

ja kaikki ne miehet, jotka kadotin

kuin talot, omat ja asuttamani

ja miehet, jotka löytyivät vain heti hävitäkseen

Olen kadottanut yhden lapsistani

hänet kannettiin elottomana pois,

vuodet monet vuodet monet vuodet

kadotin kesät

iho oli kankaista arka;

löysin arvet, löysin pelon

ja niinä öinä odotin tanssin päättymistä

Valtameren löysin rummuttamassa rantaa

veteen astumisen

linnunkielen

kylkisuonen, otsamme ja väreilyn.

Löysin syksyn ja löysin kultaisen sateen.

.

.

chr.

Tyynyliinani

.

.

Tyynyliinani,

kynttiläni, ei syty

- sydän on kai märkä

pilvien raskaudessa

läpikuultava 

.

.

chr.

Juoliainen leviää tuolin läpi

.

.

Juoliainen leviää tuolin läpi 

leviää sänkyolkiin metsämaaria ja

vaatekaappeihin haisuheinä

kuivaan ilmanalaan nurmikas.

Talopiennar kasvaa kastekorsia;

on kylälaitaman punalatva,

katolla mieluinen tuore siantakku;

piipusta ponnistaa puntariheinä

pihan turpeat maakaihlat

lähteikköjen laiteen kattarat kuin

hietikkojen luunurmet

Runsastuneet ryydet hakattu.

Karjapolkua, polulla savensekakahila

portaat alas sorarantaan

ketunkaura, kiviheinä

aaltoileva satalatva;

kosteat rantapalteet, 

lakoavat hirvennurmet.

.

.

chr.

Lilja

.

.

Lilja on avannut korkeaan varteensa kolme kukkaa

Ja raskas tuoksu kelluu ilmassa

Kuin olisi kertomassa salaisuutta sinisyydessään

Iiris taipuu kohti liljaa

Kuin tahtoisi ottaa lemusta osansa

Kuin olisi vuoden odotuksesta uupunut (onkin)

Kuin haluaisi koskettaa, kietoutua

Liehitellä, valloittaa hiljaisuudellaan 

Tai värillään, maistella 

Kutittaa huulellaan, koko suullaan

Liikauttaa yhdessä aavistusta aamun vireessä.

Riittääkö, riittääkö se, kysyvät puiden henget

Kysyvät ruusut piikeillään, kysyvät terälehdillään

Kysyvät taipuisat pionit

Joiden hempeästä väristä ei sovi puhua

Joka kuin valkaistut liljat, väri

Jota ei oteta vakavasti, on liian jotakin

Kuin näiden kirjainmuotojen kierteet

Muuttuvat toiseksi, sitten vajoavat

Kuihtuvat

Katoavat maan ja oksiston väliin

.

.

chr.

Kolmas pesäpäivä

.

.

Kolmas pesäpäivä päättyy laululentoon

kuusirppi, heinämaa, ensimmäinen tähti

Koskin niitä kaikkia

Jos ihoni olikin kova, se ei ole enää 

.

.

chr.

Toinen pesäpäivä 22.6.

.

.

Hänellä on vaalea laikku käsisulkien tyvellä

Sulkimisaukkoja; onhan jo isokesä

Ovathan poikasetkin jo 

Ne Jotka Istuivat pystypäin kehdossaan

kesän pienet linnut

lehdenjänteissä

Ja varisivat sangen varhain

ensimmäisenä sadepäivänä.

Kasvatamme aukkoihin uudet höyhenet

tarttumaan tuuleen, talviasuiset

Läpitunkemattomat 

.

.

chr.

Kesäpäivän seisaus

.

.

Hän juo kämmenkuopastaan

Ja siihen viileyteen painaa lopuksi kasvonsa

Nostan lähteestä lisää

Toisen kämmenpesän hän 

kumoaa hiuksiinsa 

Pisarat tippuvat putoilevat 

kuivuakseen jo kaulalla on

Kesäpäivän seisauksen hetki 

Ja hetki astuu lehdon kätköstä mustana 

hirvenä mustat samettisarvet

pelotta pisaroina kesämusta seisaus

Kumartuu on

Seisaus, pisara

.

.

chr.

Herbaario 1

.

.

Kainalohöyhenet ovat tyypilliset

heimoveljiään rotevammat

sekaparvissa yksikin siemen sinnittelee

mutta on vähemmän seurallinen kuin muut

(osittain kätketty on kiehtovampaa)

myrskyisinä syksyinä se elää avoimilla hevosilla ja sittiäisillä

laulu hopeankirkas, korkea kilinä

.

.

chr.

Ennen puolta seitsemää

.

.

Ennen puolta seitsemää

Aamulla

Kuollut isäni ojentaa minulle hyllystä etsimäni kirjan

Onhan se nykyään minun, mutta hän tuntee paremmin

Periytyneen kirjaston

Kas siinä

Lävitsesi paistaa aurinko

.

.

chr.

Miten unet syntyvät

.

.

Miten unet syntyvät?

Annoin itseni ja lähdin huoneista

Etsiäkseni uudestaan mitä maa kantaa

(heliotrooppeja palmusalissa)

Ja päivän linnut oli pyydystetty pieniin kangaspusseihin,

ripustettu riviin seinälle hentoihin koukkuihin

Jokainen pussi lauloi ja värisi

Heti kun ovi aukeaa, ja alkaa tuulla, on aika ottaa siivet selkään

nokkaan metsän avain, sininen huone

yötumma

.

.

chr.

Kolme lehtopöllöä

.

.

Kolme lehtopöllöä huhuilee yön reunalla

kesäkuuta ensimmäinen viikko

hämärä, ei pimeyttä, ei valotta.

Taitavat olla kerjuuääniä

ovat nyt levittäytyneet sahalaidan päihin

herättävät punarinnat unesta

herättävät kellon, sydämeni, herättävät

kellon, on kolme

.

.

chr.

 .

.

En tunne reittiä vieraassa talossa

tanssissa 

mutta se pysyy sisälläni kuin laulu

ruusu ruusulta

.

.

chr.

Kymmenen päivää, toukokuu -23

.

.

Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.

Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.

Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.

Kuusi. Kuuset ja männyt, ja latvassa mutisee sepelkyyhky. Jalommat lehtipuut jäävät alas kylään (miksi ne on jalommiksi julistettu?). Neulasmatolla on pehmeä kulkea, asettaa askeleensa tähtien väliin.

Viidentenä päivänä kivikansa vaihtaa jalkaa. Olemme tervehtineet toisiamme lähes päivittäin monen vuoden ajan - monen vuodenajan. Järkäleet odottavat heittäjäänsä, hiisiä, jättiläisiä, jotka suotuisissa olosuhteissa kasvavat usean kilometrin korkeuteen. Pilvissä on tietynmuotoinen aukko niiden kohdalla. Ne viljelevät ja viskovat pikkukiviä, sitten vaihtavat jalkaa, seisovat liikkumatta, näkymättöminä, monen vuoden ja ajan.

Neljä rauniolinnaa, hylättyä asumusta, hävinneitä kulttuureja, taideaarteita, kadonneita kansakuntia, mahdollisesti tuhottuja, maanpakoa. Tuuli ja sade riehuvat tyhjissä saleissa, salakäytävät sortuvat, ohimatkaavat hunnit ja huligaanit repivät ja raastavat. Ja aina koittaa aamun valo, maapallo nytkähtää akselissaan luotettavasti paikoillaan aurinko, kaikki mahdollisuudet, neljä päivää.

Kolme päivää kesälomaan. 

Pinnan alla piilee muotoja ja kauneutta; niillähän on tällaiset pitkät varpaat! kuin kanan tai kahlaajalinnun jalat, joilla tarttuvat tukevasti, kulkevat yli. Puhkeavat tatteina. Männyt! Kykenevät juurillaan myös punomaan koreja tai köyttä, mäkiä ja rakennuksia. Maavirtojen pyörteisyyttä. Puut ovat paikoillaan tai liikkuvat hyvin hitaasti maita ja mantereita. Täysissä pukeissa läpinäkymättömiä, takovat kilpiä, kannatellen näkymättömiä pesiä, kasvattaen näkymättömiä hiuksia, kanervamultaisia kankaita. Kun männyt pölyttävät, niin kuin ne nyt pölyävät, syntyy aaltoava latvasumu; keltainen hyöky jossa oravat ratsastavat.

Näin ketun. Olinkin sen maalla, reviirillä, mahdollisesti sen pihalla, olohuoneessa. Sanoin: "Kas, päivää." ja tietoisesti yritin hymyillä hampaita näyttämättä, olematta uhkaava. Katselemme toisiamme sekunnit, joiden en soisi kuluvan, vaan soivan kuin metsä meille soi. Kettu kuiskaa oman tervehdyksensä, ja vaihtaa suuntaa poispäin, mutta äkkiä käännähtää vielä suuntaani: "Kaksi päivää", se sanoo, ja on kadonnut.

Yksi päivä, tämä päivä, tänäpänä. 

Kun tuuli lopettaa tuulemisen, kun koko pohjoinen on puhallettu yli, vuorollaan puu puulta kammattu, vaihdan suuntaa. Taakka lasketaan maahan, maa ottaa vastaan, kun havuoksa, kun lehti, kun täyteys. Tämä yksi päivä.

.

.

chr.

Jotain isästäni

.

.

Jälleen yhden päivän lajittelin isäni jäämistöä

Osa oli onneksi homeessa

Osa hiirien syömää

Osa vanhentunutta, osa väärää kokoa

Yritän tulkita hänen jättämiään merkkejä

Enkä, en en en voi ymmärtää;

Hän pysyy salaisuutena;

Hän on muuttunut tuhkasta ketuksi

Jolkottaa viereltäni heinämaata näkymättömiin

.

.

chr.

Kymmenen päivää

.

.

Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.

Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.

Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.

.

.

chr.

Hidas kevät

.

.

Kevät on hidas.

Villapuserosta ei pääse eroon ja pihlajasilmut liian pieniä maistaakseni. 

Sade pesee vielä aurinkomyrskyn rippeitä. 

Kastemadot nousevat kivisille pinnoille ilman vaaraa; 

linnut ovat katoamassa, laulu ainakin vähentynyt, vai olenko kuurompi, 

olenko itse kauempana maasta ja latvoista? Molempiin kyllä.

Kaikkeen kyllä.

Kevät on hidas.

Hiirenkorvissa, korvien suonissa.

Hidas kevät II: 

Valkovuokoille oli kerrottu: saa alkaa kasvaa, nuokkuhelmikälle ei oltu. Koivun hiirenkorvat olivat kuulleet, ja ne olivat vauhdissa, samoin lehtkuusi, mutta pihlaja oli tietämätön. Vaahteralle ei kukaan ollut käynyt kertomassa, vaikka kivijalan eteläpuolella nata kukoisti. Sulkaperhonen ja villakärpäset kävivät puhumassa näsiälle ja kärviäissieppaaja kuuli huhua. Käenpiika piikoi jo, puntarpäät ja niittynurmikat tiesivät, oli kerrottu, tuoksusimake ei, ei ärviä eikä purtojuuri. Kevättaskuruoho tiesi ja kukki täyttä vauhtia. Kaihonkukat! niistä en sano mitään! Ja pikkutalviot tiesivät, eivät välittäneet, levisivät pitkin mäkiä, eivät välittäneet, eivät sinivuokotkaan

Hidas kevät III: Yön (lue: unen) syvänne oli lyhyt. 

Sen aikana metsä kiinnitettiin maahansa ohuilla seiteillä. 

Nyt heleä vihreä juoksee vastaan.

.

.

chr.

Sulista ja linnuista

.

.

Sulan kärjestä tyveen

Peitinhöyheniä ruotia pitkin, ”vastakarvaan”

Siiventaive ja aaltojenharjat

Kyynärsulat pysyvät suunnilleen paikoillaan,

Lintu, linnun vatsa, kuve;

Kuivalla ilmalla niitä ei synny

Yöllä päinvastoin: 

Sukasten aaltopilvet

Siipijuovat, alulat, syntyvät kuin pintatuulet

Rinteiltä alas laaksoon.

Lintu, linnun vatsa ja kuveaallot seisovat sijoillaan

Suotuisissa olosuhteissa myös nilkat

Ja aallot, ne

Ulottuvat monien kilometrien korkeuteen

.

.

chr.

Puoliyö, ja

.

.

Puoliyö, ja yhtymäkohdat sulavat

Pimeys ei täyty, sitä seuraa jo uuden päivän raja 

Saari peilikuvineen muuttuu harhaksi

Ja Rannan vesi on siitepölystä raskas

Vajoan pinnan alle ääntä päästämättä

Hajoan ja värähtämättä häviän

Ja kaikki yhä laulavat soidinlaulujaan

Kaikki On uutta, kuten keväisin on

Mantelimakeat Silmut, Käen kukku, ja järvikin on uusi

Matkat tähän, kaikki uusia;

Yksityiset hetket

Surullisuudesta nauttiminen

Pakahduttava kevään voima

Pitkän ajan muodostama säteilevä kauneus

Elettyjen vuosien Rikkaus 

Havuilla voi harjata tukkaa

Kuuralla varpaat

Eilisen ikkuna vielä aaltoaa, väre

Jäämereltä tuulee, jääjärveltä metsän sahalaitavarjo

.

.

chr.

Valokuva II

.

.

Kuvia aamuista

(kaikista aamuista on kuva)

mustevedos -aamut ovat sinisiä ja punaisia, kultaisia ja harmaita

sisämaan aaltoja ja entisiä rakastettuja

hopeagelatiinivedos onnen syntymästä;

kuva aamusta jolloin ei osaa herätä

silloin lumous on ottanut valtaansa koko taivaan suiston

kuin kuvan, jonka reunat ovat muisteluista kuluneet

hiutuneet todellisuudesta näkymättömiin

lasinegatiivi tuntemattomasta puutarhakujasta

kuva pysähtyneestä hetkestä;

rantaan on ajelehtinut kerros pudonneita lehtiä

askeleista muodostuu heinikkoon uria (kuvia)

mantereilta toiselle

diakuva pölystä lasipallon pinnalla

aineeton kuva kaukaisesta säveltapailusta

paperille eksyi näkyvä valo;

pimennetty huone muodosti kameran

yhden hetken

sen mitä ihmisen silmä pystyy näkemään

.

.

chr.

Valokuva (vielä kehittyvä)

.

.

Patsaan kiviset silmät aurinko olkapäillä

Vastaantuleva nuorukainen hymyilee

On puistokuja, on lehmuskäytävän hämärä

Puut odottivat iltaa tuoksuakseen

Tuoksu peittää kulkijat sokeriseen autereeseen

Muistumaan, juopuneiden mehiläisten sateeseen

Vanhan huvimajan takana jasmiinien hellevalo

Kuin tähdet

Ohjaat askeleemme ulkokahvilan pöytään

Tilaat virvokkeita

Palvelustytön selkä katoaa rakennuksen ovesta

Selkä on yhä valonherkällä paperilla

Muistuma katsomisen jälkeen

Meille tarjoillaan, astiat kilisevät

Hopeisen kermakannun häikäisy

Kuva viipyy silmässä

Onko ilmassa ukkosta

Onko kermassa nahka päällä

Käsien taidokkaat eleet

Puiston varjoisat syvänteet kuin huoneet

Kuin hotellin venetsialainen kuvastin

Huoneen mahonki, ruusupuu ja kristalli

Untuvavuode, salaisuus ja peittoasia

Syntymäpäiväkorin neilikat, ruusut ja resedat

Kaunis nuorukainen, kiviset silmät

Taivasta vasten erottuvat

Isovanhempieni häämatka 1924: 

Helsinki-Rävel-Stettin-Berlin-Pau-Lago di Garda-Trieste

Chr.

.

.

Uinnit

.

.

Viime kesien uinnit

yhtäkkiä, ilman mitään syytä ne nousevat mieleeni:

miten etenemme rannasta kohti selän yksinäistä saarta.

Kaislakaistaleen ohitettuamme en uskalla kurottaa pohjaan, yletänkö

jos vaikka tuntisin jotain 

jonkun pimeydessä koskettavan.

Iltaisin hiuksesi kannattelevat aurinkoa

Iltaisin hiuksiesi aurinko

Iltaisin kun tyynessä etenemme 

kohti saarta, keskellä selkää

.

.

chr.

Pakotan itseni (tiklien luista 2)

.

.

Pakotan itseni kirjoittamaan

Nousemaan, järjestämään luuni

Sytyttämään tulen takkaan

Katselemaan liekkejä, etenemään oranssissa valossa, vastatuulessa

kaksi naakkaa kieppuu toistensa ympäri

Kaiken olisi nyt tapahduttava aikaisemmin,

Eihän se niin vain käy; talvi pitää otteessaan metsää ja maata ja meitä

Eihän se niin vain käy, lämmön armo

Vaikka luulin jo voivani muuttaa muurin kyljestä väljyyteen

Vielä useampi akselin pyörähdys, portaan lakaisu

Sylillinen puita, tuohta

Monta paikoilleen jähmettynyttä kylmyyttä

Talvi venyy pitkäksi suikaleeksi

Tilhien, tiklien luita

Pöydälle unohtunut kaalinpää; mietin makedonialaisen puutarhurin veistä sitä leikatessaan; taipunut, paahtunut selkä odottaa jo keskipäivän varjoa, leipää ja

Kaadan lasiin aamuviinin

Tarjoillaanhan sitä juuri kirkoissakin

Minun vereni

Minun ruumistani

Minua lehteilevä pyry, joka pelästyttää varhaiset muuttolinnut suojattomaan lentoon

.

.

chr.

Tiklien luita

 .

.

Tiedät miltä minusta tuntuu;

kannattelit pääskynhäntää

ruusunpunaista linnunkieltä.

Kun etenin oranssissa valossa

sanoit: on sinulla siivet

Yrität tavoittaa ne, kevätuhrin osat.

Lakanat tuoksuvat ja me näemme unta

uni on päivän lavaste

uni on päivän mahti

Yövahdit huutelevat kadunkulmissa

talvi venyy pitkäksi suikaleeksi

tilhien, tiklien luita

.

.

chr.

Syreeni

.

.

Hän puhuu vanhaa kieltä

hän sanoo syreeni, ei sireeni

Hän sanoo Yö on toinen maailma, piiri

yö on pimeyden salaisuus 

taivas piiloutuu, piilo-utuu

ja kuu on uusi

kalenterin musta pallo

vanhimpia naamioita, mutta ei vanhin

.

.

chr.

 

Huilut

 .

.

Kampaat auki metsän laulut

erotat huilut toisistaan

jostain löytyvät kurkien huudot; 

toisilleen kesyt, toisilleen omat

.

.

chr.

Kuin koralleja

.

.

Sienijuuria kuin koralleja;

Ensin ilmestyy palloina punaisia lakkeja;

Kärpässieniä kasvaa Talon ympärille heinikkoon

Jalat alkavat venyä korkeutta, kasvavat kivijalan ohi, ikkunoiden yli

Räystäälle, rännien suojasta varjot avautuvat laajat lakit

levittäytyvät täyteen mittaansa suojaisat päivät.

Nimeämättömät perhoset ja niiden ahneet toukat asettuvat

Jalkojen uurteisiin ja helttoihin, niiden huoneisiin

Ja muodostavat uusia saleja ja eteisiä

Salaisen ullakon varjoisia syvänteitä

Istumme ikkunassa niitä katselemassa, 

käsi poskella, pöydän ääressä

Koira makaa alla

Todellisuus muuttuu koko ajan

Ilmojen virrat ja pilvimetsät

Jokaisella sateella kynnykset lahoavat veden valuessa katosta sisään,

Lattialankkujen väleistä kasvaa vieras manner

Pähkinäoksat kurottavat perintöposliineihin, hämmentävät hellalla keittoa

Portailla männyntaimet lisääntyvät

mullasta täydet rännit 

Itävät tammia ja vaahteroita, metsäorvokkeja

Syvimmällä, kaikkein syvimmän metsän vihreä muuttuu siniseksi

Sen huoneet kasvavat ruumiini läpi

latvan liikahdukset kuin kaukainen tanssi

Unennäön talossa jänikset ovat peuran kokoiset

Peurat heinänkorkuiset

Käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta

Naava ylettää maahan, jalat eivät.

.

.

chr.