Kesäpäivän seisaus

.

.

Hän juo kämmenkuopastaan

Ja siihen viileyteen painaa lopuksi kasvonsa

Nostan lähteestä lisää

Toisen kämmenpesän hän 

kumoaa hiuksiinsa 

Pisarat tippuvat putoilevat 

kuivuakseen jo kaulalla on

Kesäpäivän seisauksen hetki 

Ja hetki astuu lehdon kätköstä mustana 

hirvenä mustat samettisarvet

pelotta pisaroina kesämusta seisaus

Kumartuu on

Seisaus, pisara

.

.

chr.

Ennen puolta seitsemää

.

.

Ennen puolta seitsemää

Aamulla

Kuollut isäni ojentaa minulle hyllystä etsimäni kirjan

Onhan se nykyään minun, mutta hän tuntee paremmin

Periytyneen kirjaston

Kas siinä

Lävitsesi paistaa aurinko

.

.

chr.

Aamuviideltä

Aamuviideltä kaadan itselleni pullon viimeisen

lasin viiniä

sarastusta seuraava tunti

vuosia vanha suudelma

.

.

chr 

Hoikka vartensa

.

.

Hänen hoikka vartensa irrottaa nyörit

Ja päästän hänet irti tuuleen

Kuin ohuen paperin

Mitään ei jää jäljelle

Ei koillismyrskyä

Ullakkokerrosta 

Ääntä unessa

Kun nousen näen sydämenlyönnit

Yltäkylläisenä vihreänä nauhana

Metsän hämärällä

Niin pitkälle kuin muistan

.

.

chr.

Hukkunut hevonen

 .

.

Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa talvella jäihin hukkunut hevonen

se etenee leijuen virran suuntaan 

laukkaa hitaassa veden keinussa etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen, niin kuin kerran karkasi jäälle.

Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä, 

läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa. 

Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin 

ja pienten ahventen leikkipaikkaan.

Aikaisin kesäaamuna hevosen kuulee etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan aalloista hakemaan turhaan kerättyjä  kerppuja,

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen punaisen polun.

Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään; 

vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi, auringon kilo linnunradaksi 

läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut, läpinäkyvä puhe, 

hajoava hevonen.

Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä, 

iltayön rajalla, puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä 

talo sanoo väliin jotain, ja ikkuna

koko vihreyden.

Saarilta päin tuulee;

etsin pinnan alle hävinnyttä hevosta, pohjaan lyöviä kavioita.

.

.

Chr.

Oletteko te

 .

.

Oletteko te? hän kysyi osoittaen samalla meitä suoran etusormensa sivuttaisella liikkeellä.

 Ei, emme, vastasin, ja mietin vielä vuosia sanojen jälkeen, mikä vierekkäin seisomisessa kieli siitä,

että ihomme olivat joskus viettäneet mittaamattomia aikoja lomittain 

hehkuneet sisäkkäin 

vaikertaen, tutkineet tunnetta

Olemmeko me.

.

.

chr.

Pyhinä öinä I

 .

.

Pyhinä öinä, sen jälkeen kun

lopetin 

itseni myrkyttämisen 

ja kohtaamisen,

kuten jokaisena vuosisatana,

yllättäen

oveen koputetaan 

ovi avataan ja

nostetaan katse.

Yö yöltä piirsin kasvoihini yhä enemmän 

kuten syksyn puun

ajatuksien kuvat kuin aallot

koskettavat ja vetäytyvät 

.

.

chr.

Muistikuva

.
.
Muistikuvissa tien ylle kaartui molemmilta puolilta lehtipuiden oksia.
Pyöräilen muistikuvissa illan tuoksujen läpi joen padolle saakka.
Padon alapuolisen lammen pinnalla näkyy muistikuvissa kallioharjanne. Keräämme vesikotiloita kallion painanteisiin.
Kosken jatkuva kohina, muistikuvissa hiljaisuus. Kukaan ei koskaan edes puhu. Sanat ilmaantuvat telepaattisesti, puhe niin kuin joku muu unessa kertoisi.

Sinulla on tiellä kulkiessasi leveälierinen hattu. Kuvan pääosassa on jälleen puu, liian tumma tunnistettavaksi. Puun varjo sormeilee pukuasi.
Silmänräpäys ja seuraavasta en tunnista missä kuva on otettu. Olet riisunut hattusi ja istut avonaisessa ikkunassa. Auringonpaiste pyörtää hiuksillesi hohtavan sädekehän, katsot vasemmalle.
Sinun muistisi minun kuvassani, valoa hehkuva hiha, paljaat käsivarret ristissä.

Olet liian nuori muistiini, kaunis sana, hipaisu poskelle.
Polkupyörän lokasuoja kolisee alamäessä, paahteen tuoksu vaihtuu joen rantamudan lemuun.
Koski kohisee kauas. Lammen pinnan alla vain kallion aavistus.

Seili I

.
.
Houruinhuoneen hospitaalin taloudenhoitajan tupa
syreenin kukat kumartavat ruohoon tuoksun painosta. 
Ja lehtokerttu laulaa kämmenellä! 
Mestari Engel on koonnut pois piirustuspöytänsä ja rakentajat lähteneet. 
Sänkyni paikka kakluunin vieressä; 
lasken tuolille nyytin; 
kaiken mitä mukanani toin, 
kuin tuulen kuljettama kerjäläinen, Seilin saarelle.
.
.
chr.

Äkkiä

.
.
Äkkiä maailmaa repii hiljaisuus;

pieni tyttöni, hänen otteensa irtoaa
kevyeen lapsen juoksuun
ja katoaa
 -
Ja äkkiä maailmaa repii,  sinä
olet hiljaisuus
.
.
Hanna k. 21.7.1987

Keskeneräinen

.
.
Yleisön pyynnöstä
rinnakkaisblogini osoite:

http://zidback.blogspot.fi

Se ei ole valmis,
blogikirjoitus/tarina vielä päivittyy,

miten maisteri Zidbäck ja père David tapaavat,
ja eroavat
ja laiva lähtee lasteineen kohti Eurooppaa
.

.

Pelastakaa edes lapset

.
Lohjan Pelastakaa Lapset ry järjestää keskiviikkona 6.5.2015 klo 18.00 Apuomenassa (Suurlohjankatu 21) Äitien illan. Ohjelmassa mm. Jenny ja Anna Vesimäki musisoivat. Runoja lausuu Anja Helenius, Pentti Salmela, Saara Huotari ja Christina Johansson. Arpajaiset. Kakkukahvit. Pela-tietoutta. Ja lopuksi perinteisesti äidille ruusu. Tapahtuma ilmainen. Tervetuloa.
.
.
.
Esitän kaksi runoani

Kun sinä synnyit

Kun sinä synnyit, istuin kirkkaan amarylliksen alla

vuosikymmenien kylmin talvi jäädytti ikkunat

leikkauspöydän lamput punertuivat,

enkä ollut koskaan pidellyt vauvaa sylissäni.

Kun sinä synnyit minä rakastin sinua niin, että joka päivä mursin tahtosi.

Sinä synnyit kun olin kulkenut turhaan korkeiden  talojen portaat,

ja ne vieläkin miettivät mihin minut lähettäisivät,

että sinun sulkeutuneet silmäsi syntyisivät

ja minä rakastin sinua niin, että huudan kivienkin alla,

koska sinä

et.

Kun sinä synnyit, seisoin suuren tammen varjossa

vahvana imit puolukkamaitoa, ja lypsyämpärin kermaa.

Kun synnyit, itkusi seurasi minua kaikkialle, kannoin

yksinäistä ilmettäsi

ja minä rakastin sinua niin, että sinusta tuli oma kuvani.

Kevät oli harvinaisen lämmin,
kun sinä synnyit,

nurmikolla korkeiden tulppaanien alla.

Ensimmäiseksi näytettiin pienet punaiset kiveksiesi kirsikat,

radiosta soi sinfonia Uudesta maailmasta,  
lopputahdeista

alkoi sataa jäätä ja rakeita, tulppaanit heittivät terälehtensä.

Kun sinä synnyit, samalla hetkellä syntyneet varsat paleltuivat laitumille,

ja minä rakastin sinua niin, että silitin korvalehtesi päät suipoiksi ja

ne palavat auringossa aina kesäisin.

.

.

.

.

 Als das Kind Kind war - Kun lapsi oli lapsi 

Keltasirkut liikuttavat päivän ainoaa väriä
lintujen jalat ovat talloneet lumen kovaksi kerrokseksi ja
pihalla kaksi pitkää hahmoa kumartuneena, ulstereiden alta hennot jalat
kun isoäiti ja kuolema syöttävät sirkkuja
viljan väriä pikkuruisiin rintoihin.

Helmikuussa on ripustettuna ikkuna, jossa ei ole ikinä valoa on valo
kattojohdosta paljas lamppu
yläkyökissä isoäiti makaa arkussa
hänet on puettu vaaleaan leninkiin, jota ehti kerran käyttää
en ajattele kylmyyttä tai hiiriä,
ajattelen pulkkamäkeä
pakkastaivaalla isoäiti on satelliitti ja koirasatelliitti seuraa isoäitiä.

Pihalla äiti polttaa tynnyrissä vanhan silmälasikotelon ja tyhjän kukkaron.
Alkaa tuntikausien kylpeminen
äiti makaa ammeessa
hän täyttää sen tiukasti reunoja myöten
katselen valkoista ihoa
hänellä on jalanpohjissa norsunnahka ja
kynnet leikataan sivuleikkureilla.
Ohuet sukat sihisevät reisissä ja pois tieltä!
koirat pakenevat hajuveden muuria,
Sisko ja minä, meidät on puettu istumaan puusohvalle
(osaamme istua tuntikausia täysin liikkumattomina)
letit kiristettynä
- Muistakaa nousta ylös kun aikuinen astuu huoneeseen.


Hiekkainen ja terävä sänky, talossa kahisee yö mahonkiset leijonatassut
koirankarvakerros ei liikahda
unet valuvat syöksytorvessa kolisten kuin kesällä tervapääskyt
helisevät seinälautaset
en nuku, nurkassa vinkuvan hengityksen häkki pölyn haju
ikkunassa liikkuvat vaahteran vahvat käsivarret,
kutsun pimeässä pimeässä  nukkuvaa äitiä yhä
lujemmalla äänellä huudan, suuhun hajoaa aukko ja
kun mitään ei tapahdu, kieleni irtoaa.


Vadelmaviidakon päättäväisyydestä
nousee eteen puimalan musta pääty hyönteisiä täynnä,
siskon kanssa istumme illat vierekkäin korkeassa heinikossa
hievahtamatta tarkkailemme yöperhosten keräilijää
satavuotisen vaahteran alla
oksaan ripustetussa lampussa piirimme, sokaistuneiden lumo.

Kirjaimet juuttuvat sormiin
koulussa toisellakaan luokalla en osaa kirjoittaa nimeäni
ja vain minulla on sellainen nimi, ettei täällä ole kenelläkään.

Elokuun yöikkunat, sulkeutuvat ovet
luumumetsän maatunut tuoksu
ylikypsät hedelmät haljenneina puissa, halkeamien hidastetut ampiaiset.
Silmät kiinni voi löytää lepakoita, lahopuun rungosta ne tipahtelevat kuin naakanpoikaset,
pyöritän lakanaan kääriytyneenä ilmassa hyppynaurua
pihaa kiertää lento, naru viuhuu viu viu viu viu kiljun iii iii kiljun, kunnes kaadun kaadun
siivet korkealla varjoreunuksiset tähdet.

Talo on hiirien hampaiden käpälien kärpästen lentueiden siivillä, täynnä reikiä reikien kuvia
iltapäivällä rappukiven lämpö houkuttelee sisään lisää hyönteisiä
kärpästen silmien kaleidoskooppisokkelossa, toukkien vellova matto
mikä on esillä mikä on laatikoissa mikään ei ole turvassa
lialta, eläinten hengitykseltä.
On laatikoita, kaappeja, joita ei koskaan avata
Isoäidin keittämät hillot
keittiökapineet muumioituvat käyttämättöminä paikoilleen,



Oksat kannattelevat iltapäivää
nurmikolla vihreät varjot
punamultaseinän tuoksu huokoinen pinta, syyt pystyssä,
maan vetovoima syö säikeittäin rakennukset, talon, luhdin, ja
puimalan seinät sanomassa näkemiin.
Mustavalkoinen muisto ympyröi henkilöt, pienet lapset.
Entisiin huoneisiin auringonlämpöinen ovi aina auki.
.
.
.
© chr.