.
.
Kettu pyysi paistamaan plättyjä.
.
.
Hämärässä valossa kettu kerää kaikki osani osaksi itseään.
Sillä aikaa puut pudottavat lehtensä, kuu ja pyrstötähti halkaisevat taivaan
ja yö muuttuu kuuraksi.
Päivä alkaa hitaasti heijastua kaakeliuunin lasituksesta.
Hiusteni rajaamassa hämärässä majassa hän etsii sanat iholtani. Poimin ne suunsa pielistä.
Hän on siinä. Tunnen vuosien ja vuosien takaa. Hän on se.
Tunnen miljoonan joukosta
.
.
chr.
Koittaa aamu jolloin metsä on hyvin hämärä, ja sataa kylmästi.
Pudonneiden lehtien lantit osoittavat polkua.
Järveltä toitotetaan jäähyväisiä.
Kintaani sisältä löytyy vielä yksi pihlajanmarja.
Olen kolmevuotias ja istun talon ulkoportaalla
talossa korvani kasvavat kuulemaan kielet
suuni maistuu vielä maidolle
seitsemän vuotiaana saan vedellä laimennettua viiniä
punainen sydänpuu
.
.
chr.
.
Taivaalla loisti tänään kaksi aurinkoa:
toinen pyöreä kiekko sateenkaaren värejä
yöllä näin kuusiaidan raosta kirkkaan tähden
valvoin monta tuntia, ajattelin syntymäkotiani
taloa, ja kävelin siellä kauan
sitten toista, josta lähteminen tappoi isäni
istuin siellä kauan hänen paikallaan
ruokapöydän ääressä,
ja kevään aurinko leikki suuren vaahteran oksilla
taloa ei enää ole, ehkä ei vaahteraakaan
enkä tiedä mihin runo on menossa
.
Puoli neljältä pihan aurinko painui metsälatvan alle, tavallinen tiistai, päivänliljan keltainen. Punatulkku sanoi, että kohta alkaa hyy-hyy-hyytää. Päivä jaksoi kuivattaa lakanat ulkona. Myöhemmin illalla, lähes yöllä, pilviä peitto, ei tähtiä. Sänky on vielä pukematta. Tiedäthän; lakanoiden vaihto on aina kesken.
.
chr.
.
.
Tuuli kiskoo metsää juuriltaan
vihreää ennen keltaista
puiden kruunut kuin värikkäät vapautuneet huivit.
Lokakuun paperinohuet peurat
alkavat kantaa varuillaoloa
kuuraa tyhjennetyn puutarhan reunoille.
Annoin itseni kuvitella
vuosia vanhaa kuiskausta
talossa ei syys, ei talvi
hiiret, ne tulevat
tiskipöydällä muovikassissa
ammuttu sydän
ikkunassa ei syys ei talvi
metsästäjien punaiset hahmot etenevät
eläimet, aamun unet
piiloon sängyn alle
jotakuta tulevaksi
odotan koputusta
luotia
pystynkö sen jälkeen kokeilemaan
onko lattia kylmä?
Metsän talvi, luiset tienviitat
ikkunassa näyttäytyvät eläinten haamut
pieninä paloina söin koko lihaksen
lattia on
kuiskausta
kuin aivan läheltä
kuin matkan päästä.
Muisti on kuvitelma
villiheinää ja marunaa.
.
.
chr.
Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa
talvella jäihin hukkunut hevonen.
Sen huuruinen, villi laukka on muuttunut hidastetuksi
leijuvaksi keinuksi virran suuntaan
etelästä pohjoiseen
karkaa välillä länteen
niinkuin kerran karkasi jäälle.
Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä
läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa
nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin
ja hilseilee pala palalta pienten ahventen leikkipaikkaan.
Aikaisin kesäaamuna kuulee hevosen etsivän rannasta kivistä jalansijaa
ja nousevan etsimään rannasta turhaan kerättyjä kerppuja
ruostuneet kengät lyövät syvyyteen polkuja.
Sarastuksen punainen koira juoksee rantaviivaa
kuono maassa pysähtyy välillä haistelemaan
vesi hakkautuu aaltoina
ruo´ot purkautuvat ja sulavat hiekkaan.
Sarastus laulaa, kuiskaa korvaan
kurottaa kohti
kulunut peili kasvoilla ojentaa kukat
osittain maatuneet kasvit
vaatteet, maan saumat.
Laskeudun kiveltä veteen
pinnan alla ei tuule, olen suojassa vaikka
massat liikkuvat, elementit vaihtavat paikkaa.
Pinnan alla tarvitaan vain sitkeyttä ja tasainen rymi.
Vesiperhoset syntyvät veden pohjasiruista
nostavat pintaa siivenmitan
kiusaavat hevosta, munivat harjaan, koteloituvat sieraimiin.
Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään;
puoliksi lintu, puoliksi kala;
vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi
auringonkilo linnunradaksi.
Läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut,
läpinäkyvä puhe
hajoava hevonen liitää satelliittina
jättää jälkeensä hajoavien kudosten pölyn.
Luen vanhoista manterista, jotka ovat uponneet
emämantereista, valtamerien vuoristoista
hautavajoamien salaisuuksien paljastumisesta
saarien ja niemimaiden yhteensulautumisesta.
Jonain päivänä saaret voivat irrota jalustastaan
ja kellua toisaalle.
Järvi on ikkunan läpinäkyvä kasvo
yöllä kuuntelen kuinka aallot lyövät rantaan
kuinka pinnan alla hevosen silmät avautuvat
etsivät radaltaan tähtensä.
Kurotan koskettamaan veden kulumaa silmän harjanteessa.
Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä
iltatyön uudella rajalla puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä
talo sanoo väliin jotain, vaihtaa jalkaa
jääkaappi vetää henkeä
ikkuna koko vihreyden.
Saarilta tuulee
etsin pinna alle hävinnyttä hevosta
pohjaan lyöviä kavioita.
.
.
chr.
.
.
Kaikki kadottamani;
kadotetut talot
juoksu polvisukissa tervapääskyjen alla
menetetyt luumu- ja omenatarhat, pystyt metsät
sankan kuusikon varjostamassa märehtivän laitumen reunaa
olen hukannut perustamani puutarhat
hoitamani pihat.
Antanut pois satoja löydettyjä vuosia
On mies, jonka hävitin, toinenkin
sitten hän, jonka menetin (häntä suren)
ja kaikki ne miehet, jotka kadotin
kuin talot, omat ja asuttamani
ja miehet, jotka löytyivät vain heti hävitäkseen
Olen kadottanut yhden lapsistani
hänet kannettiin elottomana pois,
vuodet monet vuodet monet vuodet
kadotin kesät
iho oli kankaista arka;
löysin arvet, löysin pelon
ja niinä öinä odotin tanssin päättymistä
Valtameren löysin rummuttamassa rantaa
veteen astumisen
linnunkielen
kylkisuonen, otsamme ja väreilyn.
Löysin syksyn ja löysin kultaisen sateen.
.
.
chr.
.
.
Hänellä on vaalea laikku käsisulkien tyvellä
Sulkimisaukkoja; onhan jo isokesä
Ovathan poikasetkin jo
Ne Jotka Istuivat pystypäin kehdossaan
kesän pienet linnut
lehdenjänteissä
Ja varisivat sangen varhain
ensimmäisenä sadepäivänä.
Kasvatamme aukkoihin uudet höyhenet
tarttumaan tuuleen, talviasuiset
Läpitunkemattomat
.
.
chr.
.
.
Hän juo kämmenkuopastaan
Ja siihen viileyteen painaa lopuksi kasvonsa
Nostan lähteestä lisää
Toisen kämmenpesän hän
kumoaa hiuksiinsa
Pisarat tippuvat putoilevat
kuivuakseen jo kaulalla on
Kesäpäivän seisauksen hetki
Ja hetki astuu lehdon kätköstä mustana
hirvenä mustat samettisarvet
pelotta pisaroina kesämusta seisaus
Kumartuu on
Seisaus, pisara
.
.
chr.
.
.
Ennen puolta seitsemää
Aamulla
Kuollut isäni ojentaa minulle hyllystä etsimäni kirjan
Onhan se nykyään minun, mutta hän tuntee paremmin
Periytyneen kirjaston
Kas siinä
Lävitsesi paistaa aurinko
.
.
chr.
.
.
Jälleen yhden päivän lajittelin isäni jäämistöä
Osa oli onneksi homeessa
Osa hiirien syömää
Osa vanhentunutta, osa väärää kokoa
Yritän tulkita hänen jättämiään merkkejä
Enkä, en en en voi ymmärtää;
Hän pysyy salaisuutena;
Hän on muuttunut tuhkasta ketuksi
Jolkottaa viereltäni heinämaata näkymättömiin
.
.
chr.
.
.
Pakotan itseni kirjoittamaan
Nousemaan, järjestämään luuni
Sytyttämään tulen takkaan
Katselemaan liekkejä, etenemään oranssissa valossa, vastatuulessa
kaksi naakkaa kieppuu toistensa ympäri
Kaiken olisi nyt tapahduttava aikaisemmin,
Eihän se niin vain käy; talvi pitää otteessaan metsää ja maata ja meitä
Eihän se niin vain käy, lämmön armo
Vaikka luulin jo voivani muuttaa muurin kyljestä väljyyteen
Vielä useampi akselin pyörähdys, portaan lakaisu
Sylillinen puita, tuohta
Monta paikoilleen jähmettynyttä kylmyyttä
Talvi venyy pitkäksi suikaleeksi
Tilhien, tiklien luita
Pöydälle unohtunut kaalinpää; mietin makedonialaisen puutarhurin veistä sitä leikatessaan; taipunut, paahtunut selkä odottaa jo keskipäivän varjoa, leipää ja
Kaadan lasiin aamuviinin
Tarjoillaanhan sitä juuri kirkoissakin
Minun vereni
Minun ruumistani
Minua lehteilevä pyry, joka pelästyttää varhaiset muuttolinnut suojattomaan lentoon
.
.
chr.
.
.
Sienijuuria kuin koralleja;
Ensin ilmestyy palloina punaisia lakkeja;
Kärpässieniä kasvaa Talon ympärille heinikkoon
Jalat alkavat venyä korkeutta, kasvavat kivijalan ohi, ikkunoiden yli
Räystäälle, rännien suojasta varjot avautuvat laajat lakit
levittäytyvät täyteen mittaansa suojaisat päivät.
Nimeämättömät perhoset ja niiden ahneet toukat asettuvat
Jalkojen uurteisiin ja helttoihin, niiden huoneisiin
Ja muodostavat uusia saleja ja eteisiä
Salaisen ullakon varjoisia syvänteitä
Istumme ikkunassa niitä katselemassa,
käsi poskella, pöydän ääressä
Koira makaa alla
Todellisuus muuttuu koko ajan
Ilmojen virrat ja pilvimetsät
Jokaisella sateella kynnykset lahoavat veden valuessa katosta sisään,
Lattialankkujen väleistä kasvaa vieras manner
Pähkinäoksat kurottavat perintöposliineihin, hämmentävät hellalla keittoa
Portailla männyntaimet lisääntyvät
mullasta täydet rännit
Itävät tammia ja vaahteroita, metsäorvokkeja
Syvimmällä, kaikkein syvimmän metsän vihreä muuttuu siniseksi
Sen huoneet kasvavat ruumiini läpi
latvan liikahdukset kuin kaukainen tanssi
Unennäön talossa jänikset ovat peuran kokoiset
Peurat heinänkorkuiset
Käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta
Naava ylettää maahan, jalat eivät.
.
.
chr.
.
.
On ollut pitkä päivä
Sen lähes pysähtynyt eteneminen,
Kun nousen, näen sydämenlyönnit
Heijastuksena maasta,
Kuiskaisin toisille huulille
Kuin matkan takaa.
.
.
chr.
.
.
Kauriita; ne syövät mehevää viljanorasta ja pudonneita omenoita; laiduntavat pihoissa kuin kesyt kotieläimet; välillä ne tulevat hyvin lähelle; melkein ehdin ojentaa käteni, sitten jo häviävät. Kannan lähteeltä vettä. Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä. Hämärtää, enkä näe lähteen pimeää pohjaa. Hämärtää siis jo; muutama päivä syystasaukseen, sitten yö voittaa. Kuningatar on kuollut ja haudattu. Vesi liikkuu purossa hitaasti.
.
.
Chr.
.
.
Oli lämmin ja oli yö ja oli seuraava päivä, ja tämä oli hänen päivänsä seuraavan auringonkierron ajan ja hän otti päivän omakseen ja katseli ja kuunteli sitä ja hän tunsi kun päivä koki täyttymyksensä ja käänsi kasvonsa häneen ja puhui ja hän kätki päivän sydämeensä, hän kätki päivän käsiinsä ja tarkasteli sitä pimeydessä ja oli siihen tyytyväinen, oli päivästään täysi, ja hän mursi ja söi leivän, joi viinin, ja hän söi kakkusia ja vedet tyyntyivät, koska se oli hänen toiveensa, ja hän riisui vaatteensa ja ui, eivätkä aallot häntä koskettaneet, koska oli hänen päivänsä, tämä päivä, hänen omansa, ja tuuli kävi hänen ylitseen ja hän oli vahva ja hän oli.
https://youtu.be/n1tUqbGRQEo
.
.
chr.
.
.
Ja oli aamu ja ennen seuraavaa vielä tämä päivä, jonka jotkut ihmiset olivat julistaneet pyhäksi, ja hän istui pihallansa ja katseli taivastansa hyönteistoukkien reijittämän luumupuun lehtien läpi, ja hänen jaloissaan juoksivat siilit ja näkymättömät päästäiset ja joutsenet lensivät hänen ylitsensä ja ylösalaiset tiaiset ja hänen ylitsensä lensivät harakat, hänen ylitsensä varpuset lensivät ja hänen ylleen kokoontuivat vielä pesäänsä ampiaiset ja pysähtyneessä lennossa mesipistiäiset ja kukkakärpäset, pareittain pikkulinnut, jotka hän nimitti pajulinnuiksi tai hän nimitti ne tiltalteiksi, koska hän ei tiennyt kaikkia lintuja, ja nämä olivat ne tuntemattomat hänelle, eivätkä ne linnut nimiäinsä juuri nyt hänelle laulaneet, ja siksi ne jäivät hänelle oudoiksi, mutta toisilleen tutuiksi, ja pyhän tiivistämä kaste putosi yhtenä pisarana hänen päänsä päälle, hänen hiuksiinsa ja valui alas, ja näin alkoi päivä.
.
.
chr
