Aamu on kaunis ja lempeä ja ketun häntä leimuaa taivaanrajassa.
Hänelle kintaat kerätty täyteen hämäriä marjoja. Perkaan ne myöhemmin.
Aamu on kaunis ja lempeä ja ketun häntä leimuaa taivaanrajassa.
Hänelle kintaat kerätty täyteen hämäriä marjoja. Perkaan ne myöhemmin.
.
.
Vihreän metsän sata sävyä, ja ensimmäinen aurinko lisää aavistuksen punaista, vetäytyvä usva harmaata. Mutta murtuminen on alkanut kieloissa, sananjaloissa. Harjun korkeimmalla kohdalla nappaan suuhun jälleen pihlajanmarjoja. Kettua ei näy, ole pariin päivään kirjoittanutkaan, mitään puhunut. Toivottavasti kaikki on hyvin Marjat ovat raikkaita.
,
,
.
Matkalla kuuntelen englannin kielisiä uutisia.
”Sokeasalmen” sillan ylitettyäni metsä muuttui vaahteroiden
ja tammien kultaiseksi valtakunnaksi. Kuin latvoihin paistaisi aurinko.
Maa on värikkäiden lehtien peitossa ja kaatuneilla vanhoilla rungoilla juhlivat kirkaat sammalet.
Vastaantulijat tervehtivät omalla kielellään. He katselevat uteliaasti; ovat jo kaukaa huomanneet minun olevan muualta. Hymyilen vastaukseksi.
.
chr.
.
.
Hän juo kämmenkuopastaan
Ja siihen viileyteen painaa lopuksi kasvonsa
Nostan lähteestä lisää
Toisen kämmenpesän hän
kumoaa hiuksiinsa
Pisarat tippuvat putoilevat
kuivuakseen jo kaulalla on
Kesäpäivän seisauksen hetki
Ja hetki astuu lehdon kätköstä mustana
hirvenä mustat samettisarvet
pelotta pisaroina kesämusta seisaus
Kumartuu on
Seisaus, pisara
.
.
chr.
.
.
.
.
Huone huoneen jälkeen
Ohranvihneitä vaaleampi vihreä
Tai unensekaista lunta,
Tapetin kuviossa on silmukoita
Seinille lainehtii Tyroksen purppuraa
Jälkimainingissa ukkosta sinisempää
Talvihuoneista valuvat värit
Yksi lanka pettää koruompeleesta
Ja hämärään putoaa pieni helmi
.
.
chr.
.
.
Ilmakehän jääkiteistä
Loistaa ikkunaani eräs tähti
Sen renkaat
Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään
Mantelipilvet, väripilvet
Cirrostratuksen siitepölyn, miten
Hiukkasten valo siroaa, ja männyt syttyvät.
On metsähorisontti
On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa
Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja
On olemassa kulmissa
On mahdollisuus tunnistaa
Saapuvat pilvet ja leimahtavat sivuauringot
.
.
chr.
.
.
Vuosisadan alkuun ja kauemmas
unennäkijät tiesivät miten korkea on vihreä
miten aava on sininen ja valkoinen pohjaton
Ikkunaluukkujen takaisessa hämärässä
Luonto otti vallan;
Varjot putosivat tapettivuota kerrallaan
Verkkaisesti kuin huolelliset sanat
Katosta roikkui merilevää.
Aamulla on alkanut elokuu;
Pienen laiturin lähes kuulumaton kitinä
Heilahdus askeltaessa
.
.
15 päivää.
Syksy on hidas ja nopea: kylmyys ja pimeys ottavat välillä harppauksia. Nostan järvestä ämpärillisen vettä tiskiä varten; järvi peilaa pilvien kuvia. Hanhiparvi, 13 kuikkaa. Kaadan vettä kattilaan, ja kierrän sähköhellaan virran; keittiön lamppu himmenee aavistuksen. Odottaessa kattilallisen lämpenemistä istun paikallesi pöydän ääreen; jospa kohta näkisin pihatiellä lähestyvän auton valot. Vähitellen piha katoaa ikkunasta; ensin vihreät sekoittuvat keskenään, sitten tummuus, musta vihreiden väleissä, ottaa vallan, laajenee kaiken yli, vain taivas jää vaaleampana metsän päälle, kunnes pimeä nousee sinne asti. Silloin pähkinäpensaiden alta astuvat kauriit pihaan, siroin jaloin; herkällä turvalla poimimaan tammenterhoja. Asumattomasta saaresta nousee kuu. Kultainen Kuu, puolikas.
.
.
.
.
Kuten aina aloitamme katosta; katoavat oksakohdat, puunsyyt, haluaisin maalata pilviä, valkaman ja varjon, siirrät vielä syntymättömät oviaukot ja keittiön lattialle terälehdet.
Ruokahuoneessa kohoaa, humisee omenapuiden heimo, juurillaan pussieläimet, ja jokainen kuuluva huuto on mahdollisesti pöllö, jokainen värisevä tunne on lähestyvä viesti.
Johdatamme patjaa männikön reunaa; puolukoita, syreeniä, en saa otetta, ohutvartinen ruusu, polttopuukasa, ja saunalta ympäri
kuljetamme tuhkaa, yön selkään vartioimatonta uurnaa kuin perittyä manttelia, epämääräisesti kunnioittaen
kerromme mikä tulee kuolemaan, mikä tulee minnekkin, vanhat ikkunat näkyineen, kauan kadonneiden rakastajien hyväilyt
kääriydymme kaalinlehtiin, vuodamme verta kerrosten läpi, lattian alle; siellä narisee jokin, se ei meille selviä, mikä.
On pitkäperjantai, ja huomenna ei ketään haudata.
Niin ottaa kädestä, hellämieli, johdattaa portaita makuuhuoneen kääntöpiiriin
kadotamme polun, paljaaseen rantaan kerääntyy malvan hidas jono.
.
.
.
.
Musiikkia paperilla;
katsomme jokaisen ajatuksen; sen olisi oltava helmi;
yhden sävelen sointu,
kullan keltainen, heinikko on jo aivan kuivunut.
.
.
chr.