Valokuva (vielä kehittyvä)

.

.

Patsaan kiviset silmät aurinko olkapäillä

Vastaantuleva nuorukainen hymyilee

On puistokuja, on lehmuskäytävän hämärä

Puut odottivat iltaa tuoksuakseen

Tuoksu peittää kulkijat sokeriseen autereeseen

Muistumaan, juopuneiden mehiläisten sateeseen

Vanhan huvimajan takana jasmiinien hellevalo

Kuin tähdet

Ohjaat askeleemme ulkokahvilan pöytään

Tilaat virvokkeita

Palvelustytön selkä katoaa rakennuksen ovesta

Selkä on yhä valonherkällä paperilla

Muistuma katsomisen jälkeen

Meille tarjoillaan, astiat kilisevät

Hopeisen kermakannun häikäisy

Kuva viipyy silmässä

Onko ilmassa ukkosta

Onko kermassa nahka päällä

Käsien taidokkaat eleet

Puiston varjoisat syvänteet kuin huoneet

Kuin hotellin venetsialainen kuvastin

Huoneen mahonki, ruusupuu ja kristalli

Untuvavuode, salaisuus ja peittoasia

Syntymäpäiväkorin neilikat, ruusut ja resedat

Kaunis nuorukainen, kiviset silmät

Taivasta vasten erottuvat

Isovanhempieni häämatka 1924: 

Helsinki-Rävel-Stettin-Berlin-Pau-Lago di Garda-Trieste

Chr.

.

.

Katumus

.

.

Suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;

kadotettujen talojen katumuksessa;

haistan seinän punamullan 

vuosikymmenien koskemattomat persialaiset matot

maatuneet pölyn kerrokset

Vanhojen huoneiden tuulettamattomassa raskaudessa

aurinko repii kristallikarahvista välähdyksen

haistan kosteuden kuin raskaat liljat

mahongin ja norsunluun katumuksen

ihojauheen, kasvopunan ja iiriksenjuurihajusteen

Voin kuulla portaikon askeleet

oven sulkeutuvan ja satunnaisen sanan

kuolleiden koirien kynnet rapisevat niiden vaihtaessa makuupaikkaa

Kuulen sateen kulkevan rännissä 

kuulen veden etsivän tietään tapetin kupruissa

kuulen pääskysten pojat kattotiilien alla

avonaisen ikkunan värähtävän

lasi pysyy paikallaan, vaikka alapiena on pudonnut 

ja haalistunut verho jaksaa heilahtaa kerran

Voin nyt rakastaa mitä-ketä vain 

kilpikonnanluista kampaa

puun ytimiin asti hiutuneita ikkunaluukkuja

sinua ja silkillä vuorattua korallirasiaa ja katumusta

Seisoa hymyillen mustavalkoisissa valokuvissa

Seisoa ja rakastaa ja kadottaa kohta loputkin

.

.

chr.

22.9.

.

.

 Valokuvattuani pilvet pidän niistä näyttelyn, barokkihevosten karavaani,  valaisevat iltapilvet, suomifilmipilvi, sen vaaleanpunaiset poikaset.

Kuvattu maisema, aloitettu ahvenvidasta, sitten kaislat, lahdelman reuna ja kaukaisimmat saaret. Lintujen viivoituksen nostan pystyyn, hitaasti pilvet, kyllä ja veden, tyynen veden, järven täyden veden

cumulusten kuvan.

Makaa siinä mikä on jäljellä, taivaan kudokset auki.

Mataroitten valon läpi kuu, sen veren paino

.

.

Chr.

4.8.22

.

.

Pöydän yläpuolella valaisee pieni lyhty

sen ympäri yöperhosten kosiotanssi 

siniritari, tammiritari ja kirjovaski

aika leijuu tyynenä kerroksittain;

sahramirinkilät nautitaan huvimajassa

maalaan tuhkalla silmäni näkyviksi

kuljen linnun askelin

kaikki nuput, jotka vielä

tässä runsaudessa

.

.

chr.

Jatkat tanssiasi

.

.

Jatkat tanssiasi ruovikossa;

ohuet kaarevat viivat

Katselen ja seuraan kunnes humisevat päälakemme

Lintujen sade

Samalla vedolla hajoavat sateettomat pilvet, pisteet

Lähtevät päivät

.

.

chr.

Sisään

 .

.

Katseltuani aikani ikkunoista ulos, alan katsella sisään;

kuikat soutavat nurkasta toiseen

pihlaja makaa sängyllä

syreeni astuu ovesta

taivaan valo on vielä kirkas ja minä läpinäkyvä varjo

.

.

Kastautuminen

 .

.

Kastautuminen on värisevä riitti;

olen täällä nähnyt tyynessä vedessä hänen uintinsa synnyttämät renkaat, järven ainoan liikkeen.

Ja hitaasti hitaasti hän nousee,

kauneus tekee lähes kipeää.

Kuikka vetää äärestä toiseen hopeista nauhaa.

Kaktuksen kukka

 .

.

Valoisa kesäyö, liikun talossa, on lähes täysikuu.

Askel tietylle lattialankulle saa vanhan kaapin lasioven kolahtamaan, ovi on väljä, ja lukko puuttuu.

Hän, joka minut tänne toi, nukkuu sikeää unta, eikä kuule kaapin koputusta.

Koirat kuorsaavat, ikkunassa pörisee kärpänen, ja kaktus on avannut punaisen, kämmenen kokoisen, kukan Jumalan Äidin kuvan eteen.

.

.

Vesiämpäri

 .

.

Rantaan on parikymmentä metriä, juurien portaittama polku on kulunut lähes mullokselle. Lehtipuiden tunnelissa kukkii tuomi, yläpuolella vaahteroiden varisevat.

Upotan tumman ämpärin kalliopainanteen muodostamaan altaaseen; veden pinnalta siitepölyn kauhominen on turhaa; siitä jää kuitenkin ämpärin reunaan keltainen raita.

Järven selällä vuorottelevat tyynen ja pienen vireen kuviot, peilit ja karheet. Olen täällä nähnyt, kuinka aallot syntyvät  kertaantuvat ja nousevat rantaan. 

Tuolla saarien välillä, pinnan alla, makaa talvella hukkunut hevonen. Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä, läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa. Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin ja pienten ahventen leikkipaikkaan.

.

.

Pisaroittama

 .

.

Hän on tuonut minut tänne

ja tilaisuus on käsillä

huulilla, järvi hienoisen sateen pisaroittama

putoavien kukkien pisaroittama 

hyppivien kalojen, eikä yö 

tule pilvien alle

ei tule 

                 tule vaaleisiin huoneisiin

.

.

Pitkäperjantai

 .

.

Kuten aina aloitamme katosta; katoavat oksakohdat, puunsyyt, haluaisin maalata pilviä, valkaman ja varjon, siirrät vielä syntymättömät oviaukot ja keittiön lattialle terälehdet.

Ruokahuoneessa kohoaa, humisee omenapuiden heimo, juurillaan pussieläimet, ja jokainen kuuluva huuto on mahdollisesti pöllö, jokainen värisevä tunne on lähestyvä viesti.

Johdatamme patjaa männikön reunaa; puolukoita, syreeniä, en saa otetta,  ohutvartinen ruusu, polttopuukasa, ja saunalta ympäri

kuljetamme tuhkaa, yön selkään vartioimatonta uurnaa kuin perittyä manttelia, epämääräisesti kunnioittaen

kerromme mikä tulee kuolemaan, mikä tulee minnekkin, vanhat ikkunat näkyineen, kauan kadonneiden rakastajien hyväilyt

kääriydymme kaalinlehtiin, vuodamme verta kerrosten läpi, lattian alle; siellä narisee jokin, se ei meille selviä, mikä.

On pitkäperjantai, ja huomenna ei ketään haudata.

Niin ottaa kädestä, hellämieli, johdattaa portaita makuuhuoneen kääntöpiiriin

kadotamme polun, paljaaseen rantaan kerääntyy malvan hidas jono.

.

.

Hän halusi kuulla

 .

.

Hän halusi kuulla yö-äänet,

tuntea peuran kaataneen suden läheisyyden, koska kaikki muu läheisyys on otettu pois,  

yö-äänet, kun kurjet kohottavat kaulansa kuutamoon.

Kevään ilmassa tuntuu savu, peltopälvien löyhkä ja maatuneet kasvit, ulkona vihdoin kuivuneet lakanat.

Järven rannassa hän näkee värit, miten jää ja taivas eroavat, mutta eivät laulurastaat kottaraisista. Muistelen runoa ääneen, tuntemattoman linnun olemusta, ratkaisua saavuttamatta.

Miten vähään on vain tyydyttävä hämärän kokemisen sijaan, pimeyden siiveniskujen, yöeläjien hengityksen sijaan: silitettyyn pöytäliinaan, koristeltuun oksaan maljakossa.

.

.

chr.

Kaksoisvalotus

.

.

Kaksoisvalotettu kuva 

takamaiden harmaat aidanseipäät

henkilöt kuultavat toistensa läpi 

kaulan uurteeseessa.

Näkymättömät ovat liikkeessä epätarkkoja

kuin höyhenverhon takana

kehrät näkyvillä, heinää hiuksissa.

Varjo kulkee kasvojen yli

näen ohi toiset kasvot

rappeutuneen julkisivun, 

maasta nousee hevosenkenkiä

olkainkivet, rintamuurit.

Puut syntyvät talojen sisään

puunhakkaajat pilvimetsiin

sokeat valotusvirheisiin

.

.

©chr

.

Pyhinä öinä XII

 .

.

Iltahämärän ensimmäisellä hetkellä olen huomaamaton tuulen alapuolella

ohi kulkee kolme kuningasta

kolme maagikkoa, he hymisevät kielellään,

he matkasivat ojentamaan lahjaansa.

Heidän pöytävaatteelleen katetaan ingefäärin juuri, keitetty kerma,  maijesteettipapu,

ripotellaan sinisiä kukkia,

ja heidän päähineensä; unien jäänteet 

loimivat lankoja, kehräävät kehiä, pellavaista haukisiimaa,

lasten leikkiä metsäisellä pihalla,

puiden varjoja ohuella hangella

.

.

chr.

Pyhiä öinä XI

 .

.

Puuvajassa talvehtii perhonen

hengittämättä tutkin sitä

lämpöä levittämättä, keväättä, auringotta;

kun tästä kerron, sinä käännät katseesi, 

matalien viulujen coda

yksittäiset sävelet, hämyköt, vaellukset, ilmavirtaukset, venhokkaat, siipisuomumassat, hunajavarkaat,

kultainen virta pienen pienien sävelien kimppuja,

muotokuvia kylmyydestä 

.

.

chr.

Pyhinä öinä X

 .

.

Pyhinä öinä hän sanoo

Kirjoita kaikesta kuin asiat ovat.

Kirjoitan kehon läpi kiitävistä valon tuikahduksista

sitten irtaannumme ja kohtaamme jälleen lävistäen

pinnoilla on kylmä ja kaukaista hen-hen- hengitämme

toisiansa kuiskaavat jäätyneet kaislat

.

.

chr.

Pyhinä öinä III

 .

.

Musiikkia paperilla;

katsomme jokaisen ajatuksen; sen olisi oltava helmi;

yhden sävelen sointu,  

kullan keltainen, heinikko on jo aivan kuivunut. 

.

.

chr.

Pyhinä öinä II

 .

.

Kurittomat suortuvat, yön kasvustot 

virta kulkee metsässä 

taivuttavat jokaisen sormen;

raoista kuulen lintujen äänet

.

.

chr.

Pyhinä öinä I

 .

.

Pyhinä öinä, sen jälkeen kun

lopetin 

itseni myrkyttämisen 

ja kohtaamisen,

kuten jokaisena vuosisatana,

yllättäen

oveen koputetaan 

ovi avataan ja

nostetaan katse.

Yö yöltä piirsin kasvoihini yhä enemmän 

kuten syksyn puun

ajatuksien kuvat kuin aallot

koskettavat ja vetäytyvät 

.

.

chr.

7.9.

.
.
Kuikat ovat muuttaneet vedenpinnan alle,
kuin tekivät ensin pääskyt
kullanhohtoiset kuoriaiset, taivaanrannan väriset, yhä aikaisemmin kaskaat, tummenevan värin heinäsirkat. Kuuletko ne vielä?
Ilta illalta piha kiertyy kokoon pimeäänsä, ja katsoo ikkunoihin.
Onko talo juurtunut meihin, vai me jo taloon?

Sen aika on pysähtynyt;
kuka teki ensimmäisen siirron?

Sinun pitäisi tietää, että minussa ei ole valkoista,
kuin näissä huoneissa,
tai tasaista, mitään seinää vasten,
kuin rantautuneita ajopuita;
kuin hengitystä pitkin jalkoja
kuin matkaa tänne.
.
.
Chr.