27.11.24
.
.
Koska maailmojen rajat olivat jälleen lähellä toisiaan
(lähes sekoittuneet)
koska ajoittain kuulin jyrinää
ja kuu tasan puolessavälissään aukaisi vuoristojensa syvyyksiä,
uni ei minua saavuttanut, lakanaryppyjä
laskoksia maailmojen rajalla
koska liike hidastuu ja pysähtyy
kääntyy pimeyden saavutettuaan vastakkaiseen suuntaan
riisuu paljaaksi
pysytkö aloillasi?
.
.
chr.
.
.
Hänellä on vaalea laikku käsisulkien tyvellä
Sulkimisaukkoja; onhan jo isokesä
Ovathan poikasetkin jo
Ne Jotka Istuivat pystypäin kehdossaan
kesän pienet linnut
lehdenjänteissä
Ja varisivat sangen varhain
ensimmäisenä sadepäivänä.
Kasvatamme aukkoihin uudet höyhenet
tarttumaan tuuleen, talviasuiset
Läpitunkemattomat
.
.
chr.
.
.
Hän juo kämmenkuopastaan
Ja siihen viileyteen painaa lopuksi kasvonsa
Nostan lähteestä lisää
Toisen kämmenpesän hän
kumoaa hiuksiinsa
Pisarat tippuvat putoilevat
kuivuakseen jo kaulalla on
Kesäpäivän seisauksen hetki
Ja hetki astuu lehdon kätköstä mustana
hirvenä mustat samettisarvet
pelotta pisaroina kesämusta seisaus
Kumartuu on
Seisaus, pisara
.
.
chr.
.
.
Kolme lehtopöllöä huhuilee yön reunalla
kesäkuuta ensimmäinen viikko
hämärä, ei pimeyttä, ei valotta.
Taitavat olla kerjuuääniä
ovat nyt levittäytyneet sahalaidan päihin
herättävät punarinnat unesta
herättävät kellon, sydämeni, herättävät
kellon, on kolme
.
.
chr.
.
.
Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.
Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.
Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.
Kuusi. Kuuset ja männyt, ja latvassa mutisee sepelkyyhky. Jalommat lehtipuut jäävät alas kylään (miksi ne on jalommiksi julistettu?). Neulasmatolla on pehmeä kulkea, asettaa askeleensa tähtien väliin.
Viidentenä päivänä kivikansa vaihtaa jalkaa. Olemme tervehtineet toisiamme lähes päivittäin monen vuoden ajan - monen vuodenajan. Järkäleet odottavat heittäjäänsä, hiisiä, jättiläisiä, jotka suotuisissa olosuhteissa kasvavat usean kilometrin korkeuteen. Pilvissä on tietynmuotoinen aukko niiden kohdalla. Ne viljelevät ja viskovat pikkukiviä, sitten vaihtavat jalkaa, seisovat liikkumatta, näkymättöminä, monen vuoden ja ajan.
Neljä rauniolinnaa, hylättyä asumusta, hävinneitä kulttuureja, taideaarteita, kadonneita kansakuntia, mahdollisesti tuhottuja, maanpakoa. Tuuli ja sade riehuvat tyhjissä saleissa, salakäytävät sortuvat, ohimatkaavat hunnit ja huligaanit repivät ja raastavat. Ja aina koittaa aamun valo, maapallo nytkähtää akselissaan luotettavasti paikoillaan aurinko, kaikki mahdollisuudet, neljä päivää.
Kolme päivää kesälomaan.
Pinnan alla piilee muotoja ja kauneutta; niillähän on tällaiset pitkät varpaat! kuin kanan tai kahlaajalinnun jalat, joilla tarttuvat tukevasti, kulkevat yli. Puhkeavat tatteina. Männyt! Kykenevät juurillaan myös punomaan koreja tai köyttä, mäkiä ja rakennuksia. Maavirtojen pyörteisyyttä. Puut ovat paikoillaan tai liikkuvat hyvin hitaasti maita ja mantereita. Täysissä pukeissa läpinäkymättömiä, takovat kilpiä, kannatellen näkymättömiä pesiä, kasvattaen näkymättömiä hiuksia, kanervamultaisia kankaita. Kun männyt pölyttävät, niin kuin ne nyt pölyävät, syntyy aaltoava latvasumu; keltainen hyöky jossa oravat ratsastavat.
Näin ketun. Olinkin sen maalla, reviirillä, mahdollisesti sen pihalla, olohuoneessa. Sanoin: "Kas, päivää." ja tietoisesti yritin hymyillä hampaita näyttämättä, olematta uhkaava. Katselemme toisiamme sekunnit, joiden en soisi kuluvan, vaan soivan kuin metsä meille soi. Kettu kuiskaa oman tervehdyksensä, ja vaihtaa suuntaa poispäin, mutta äkkiä käännähtää vielä suuntaani: "Kaksi päivää", se sanoo, ja on kadonnut.
Yksi päivä, tämä päivä, tänäpänä.
Kun tuuli lopettaa tuulemisen, kun koko pohjoinen on puhallettu yli, vuorollaan puu puulta kammattu, vaihdan suuntaa. Taakka lasketaan maahan, maa ottaa vastaan, kun havuoksa, kun lehti, kun täyteys. Tämä yksi päivä.
.
.
chr.
.
.
Puoliyö, ja yhtymäkohdat sulavat
Pimeys ei täyty, sitä seuraa jo uuden päivän raja
Saari peilikuvineen muuttuu harhaksi
Ja Rannan vesi on siitepölystä raskas
Vajoan pinnan alle ääntä päästämättä
Hajoan ja värähtämättä häviän
Ja kaikki yhä laulavat soidinlaulujaan
Kaikki On uutta, kuten keväisin on
Mantelimakeat Silmut, Käen kukku, ja järvikin on uusi
Matkat tähän, kaikki uusia;
Yksityiset hetket
Surullisuudesta nauttiminen
Pakahduttava kevään voima
Pitkän ajan muodostama säteilevä kauneus
Elettyjen vuosien Rikkaus
Havuilla voi harjata tukkaa
Kuuralla varpaat
Eilisen ikkuna vielä aaltoaa, väre
Jäämereltä tuulee, jääjärveltä metsän sahalaitavarjo
.
.
chr.
.
.
Valokuvattuani pilvet pidän niistä näyttelyn, barokkihevosten karavaani, valaisevat iltapilvet, suomifilmipilvi, sen vaaleanpunaiset poikaset.
Kuvattu maisema, aloitettu ahvenvidasta, sitten kaislat, lahdelman reuna ja kaukaisimmat saaret. Lintujen viivoituksen nostan pystyyn, hitaasti pilvet, kyllä ja veden, tyynen veden, järven täyden veden
cumulusten kuvan.
Makaa siinä mikä on jäljellä, taivaan kudokset auki.
Mataroitten valon läpi kuu, sen veren paino
.
.
Chr.
.
.
Opettelen kulkemaan pimeässä, pelkän muistin varassa; huoneissa ei ole juurakoita, metsässä huonekalujen kulmia. Totuttelen pimeään; se syö, niellen kokonaisena; se sanoo:"Tunnen sinut"; sen puhe kimaltelee ympärillä ja sen syli on yksi upottava huokonen.
.
.
Chr.
.
.
Kauriita; ne syövät mehevää viljanorasta ja pudonneita omenoita; laiduntavat pihoissa kuin kesyt kotieläimet; välillä ne tulevat hyvin lähelle; melkein ehdin ojentaa käteni, sitten jo häviävät. Kannan lähteeltä vettä. Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä. Hämärtää, enkä näe lähteen pimeää pohjaa. Hämärtää siis jo; muutama päivä syystasaukseen, sitten yö voittaa. Kuningatar on kuollut ja haudattu. Vesi liikkuu purossa hitaasti.
.
.
Chr.
.
.
Oli lämmin ja oli yö ja oli seuraava päivä, ja tämä oli hänen päivänsä seuraavan auringonkierron ajan ja hän otti päivän omakseen ja katseli ja kuunteli sitä ja hän tunsi kun päivä koki täyttymyksensä ja käänsi kasvonsa häneen ja puhui ja hän kätki päivän sydämeensä, hän kätki päivän käsiinsä ja tarkasteli sitä pimeydessä ja oli siihen tyytyväinen, oli päivästään täysi, ja hän mursi ja söi leivän, joi viinin, ja hän söi kakkusia ja vedet tyyntyivät, koska se oli hänen toiveensa, ja hän riisui vaatteensa ja ui, eivätkä aallot häntä koskettaneet, koska oli hänen päivänsä, tämä päivä, hänen omansa, ja tuuli kävi hänen ylitseen ja hän oli vahva ja hän oli.
https://youtu.be/n1tUqbGRQEo
.
.
chr.
.
.
Ja oli aamu ja ennen seuraavaa vielä tämä päivä, jonka jotkut ihmiset olivat julistaneet pyhäksi, ja hän istui pihallansa ja katseli taivastansa hyönteistoukkien reijittämän luumupuun lehtien läpi, ja hänen jaloissaan juoksivat siilit ja näkymättömät päästäiset ja joutsenet lensivät hänen ylitsensä ja ylösalaiset tiaiset ja hänen ylitsensä lensivät harakat, hänen ylitsensä varpuset lensivät ja hänen ylleen kokoontuivat vielä pesäänsä ampiaiset ja pysähtyneessä lennossa mesipistiäiset ja kukkakärpäset, pareittain pikkulinnut, jotka hän nimitti pajulinnuiksi tai hän nimitti ne tiltalteiksi, koska hän ei tiennyt kaikkia lintuja, ja nämä olivat ne tuntemattomat hänelle, eivätkä ne linnut nimiäinsä juuri nyt hänelle laulaneet, ja siksi ne jäivät hänelle oudoiksi, mutta toisilleen tutuiksi, ja pyhän tiivistämä kaste putosi yhtenä pisarana hänen päänsä päälle, hänen hiuksiinsa ja valui alas, ja näin alkoi päivä.
.
.
chr
.
.
Elokuun ensimmäinen päivä
Ikkunoissa yläpilvet tai
Unennäkijät kenties
Puissa omenoiden vihreät raakileet
kuljen niiden alta, kellarista ullakolle
huone täyttyy auringon viimeisestä läikästä
.
.
Kaksi tuntia auringon laskusta;
Kaksi tuntia auringon nousuun;
pimein lyhyt hetki.
Korvassa inisee hyttynen ja vaalea
tähdetön taivas.
Eilen tähän aikaan näin lepakon.
Valkoinen hohtaa vajan katon päätylaudassa.
.
.
.
.
Ja sataa ja sataa ja sataa
sataa ja sataa, sataa, sataa;
valuvan veden keskeltä
Talitintti lentää pesäpönttöönsä.
Alkukesän pimeä vain hämärä.
.
.
chr
.
.
Musta lintu ja kimalaisten surina Valkoisena kukkivassa luumupuussa.
Tulppaani sen juurella on sulkeutunut yöksi
Piiloutunut sisimpäänsä
Kaikki muu hurmiossaan kasvaa ja leviää
.
.
chr.
.
.
Kukkivan puun alla tulppaani on tältä päivältä sulkeutunut.
Aurinko valaisee enää puiden latvoihin.
Ikkunoissa ei ole valoja tähän vuodenaikaan,
Mutta välillä sytytän kynttilöitä puutarhaan:
Patsaalle yhden, yhden kiviympyrään, kurjelle tai tontulle,
Koko nauhan muurille, Joka rajaa näkymäämme.
Kuinka nopeasti pikkulintu saa naaraansa ”kantamaan” munaa?
(Mikä lienee oikea termi?)
Jos tarkennan linnun kirjosiepoksi?
Jos kerron, että eilen pariskunta kävi linnunpöntöllä tutkimassa ja
Tänään iltapäivällä kantoivat sisään heinänkorsia
Niin kuinka nopeasti?
Pönttö tuskin voisi olla kauniimmassa paikassa kuin kukkivassa puussa.
Tänään puu on avannut kaikki nuppunsa
Sen Tuoksu huumaa
Kukat sytyttävät yllemme tähdet,
Hyvin harvat tähdet.
Viini jäähtyy laseihin, sulava voi leiville.
.
.
chr.
.
.
Kastetta on vielä maassa ja lehdillä ja
Kasvit ovat yöstä vahvoja
On hetki, jolloin mesiviitat ovat paisuneet kylläisinä
Täyteen mittaansa
Et pue kenkiä ja kuljet, keräät valikoituja
Saamme linnulta yhden munan,
Syömme linnun yhden munan, vain yhden
Kuori on kirjava ja maku voimakas
Työt olisi tehtävä ennen kasteen haihtumista
Ennen kuin musiikki loppuu
Ennen kuin täyteläinen maku kieleltä laimenee
Siitepöly on hävinnyt
Yksi sävelmän pala ja avonainen silkkirasia
Lehden karhea kaari
.
.
chr.
.
.
Yöt ja päivät olen nukkunut ovet lukitsematta, auki
Sisään kulkeneet eläimet ja ihmiset, henget, mäyrät
Sammal kasvaa kynnyksen koloon
pesiytyy Unissakävelevä kimalainen
Herään lumikiepistä, pää niin täys sanoja
Etten saa niitä järjestykseen, osaa valita
ensimmäistäkään; aivan liikkumatta odotan
Sanojen häviävän
Kypsyvät ja putoavan Jäähileineen.
Yhtenä aamuna vuodenkierrossa alkaa aika, jolloin aamuaurinko ylettää kamariin nuolaisemaan katonrajan kurkia;
Silloin linnut laskeutuvat sängyn päätyyn ja piirongille,
ja kuikat puolestaan nousevat pintaan varjostimista ja loputtomista lakanoista.
Vielä odotamme mustanvalkeaa kärviäissieppaajaa
Kalahaukkaa me odotamme, matkaltaan wiiripääskyä
Muut kääntävät kylkeä
Painavat päänsä siiven alle, peiton taitteen huokaukseen
Aamun peurat sänkipellolla;
Kun astun ulos ovesta, on aurinko minulta karannut
Kromin keltainen koskettelee pitkällä säteellä peurojen selkiä
Alas taipunutta niskaa.
Koska kevät ei tiedä mitä tehdä
(vaikka syntymän merkit on siihen painettu), muuttaa se
Pellon peurat: olkoon ne hyyppiä! Muuttukoon kuoveiksi! Lentäköön kurppina!
Laulakoon kerttuina!
Asukoon tähtien alla
Nähköön yön
Kylmän kielen lipovan poskea
Lipovan maata, taivasta
Tuntekoon ilman kannattelevan sulkia, tuntekoon ilman liikkuvan
Kuulkoon ilman liikkuvan
.
.
chr
