Harjurunot

.
.

Ja niin koitti vuodenkierron kolmas kuukausi, 

ja tuli aamu ja ihmishahmo nousi majastaan 

ja Auringon punainen säde kosketti uudella armolla hänen silmämuniaan 

ja hän näki Metsän korkeuden, tunsi sen voiman, 

näki Jättiläisen pudottaman lohkareen, 

kuuli tikkalintujen kiihkeän rummutuksen, 

ja hän totesi, että maa on hyvä ja että elämä on hyvä.

Ja sinä päivänä kun valo ja varjo olivat tasan, 

hän kulki ja tunsi jokaisen varvun jo marjaansa paisuttavan, 

ja kuuli jokaisen lipovan aallon,

lehtipuut taipuivat liikkeessä hänen kanssaan, 

ja havupuut nousivat hänen kanssaan,

ja taivaalle hänen yllensä oli ripustettu laulava kiuru 

ja maahan hänen allensa se jää mikä jäästä oli jäljellä,

ja korkein petäjä hoiti häntä ja löi kilpikaarnat suojaksi hänen kämmentensä läpi,

löi suojaksi hänen sydämeensä.

Ja hän kulki ja saapui Ansioonsa, sillä hän oli saanut ansionsa mukaan, 

Peippoaamuna polun poikkikulkijat,
hiutaleiden liimaajat, järkäleiden ripottajat,
kaukaiset toitottajat; pakkasveden melojat.

Jääaavan alla suuret kalat

kääntävät kylkeä, vielä kerran,

ahtaudessa laulavat näkymätöntä joikua; 

paine värisyttää harjumetsän pohjaa.
Käsivarsilla kirkas oranssi

paljaiden puiden laulavat latvat

.

.

©chr