11 päivää

.

.

11 päivää. 

Tee tuoksuu kupeissa. Olet löytänyt koiralenkin varrelta kiiltävän harmaan sulan ja munankuoren. Mikä pesii näin myöhään, mietimme. Sulan väristä voisi ehkä päätellä kyyhkyä, sanansaattajaa, mutta viestin sinetti on murrettu.

Syömme taas uunijuustoa hunajalla. Uunin pohja jaksaa savuttaa. Koiran kerjäävä kuono ylettää pöydän reunaan. Iltapäivän aurinko puhkeaa esiin ja saa järven loistamaan. Avaan keittiöstä oven porstuaan tuulettaakseni uunin käryä, ja kas: ulko-ovi on selällään, toivottamassa tervetuloa: sisään jättiläiset, joutsenet, tammenterhot ja kuikat, selän vaahtopäät, itätuuli; koko häikäisevä kirkkaus astumassa meille, yhdessä, rinnakkain. Arkailematta täyttävät talon, sillä talo on vain väliaikainen rakennelma (jo vanhaa oloaan luovuttamassa, jos katsot tarkkaan) keskellä sitä mikä on pysyvää.

.

.

12 päivää

.

.

12 päivää. 

Painuessani pinnan alle sanon mielessäni: tämä on viimeinen kerta. Se auttaa kestämään veden kylmyyttä. Yritän hengittää hitaasti ja syvästi, kuitenkin huulilta pääsee Huh, kun antaudun veden varaan. Se Huh pelästyttää lentoon rantaan kaatuneen männyn takaa joutsenparin. Kun niiden kiitorata ja huutelu on kaukana, alastomuuttani alkaa kiertää lepakko. Huuhtelen vielä kasvot, hieron vedessä yhteen päivän työstä mustuneita käsiä, selän kuivunut hiki on leijunut veteen, lepakko leijuu ympyrää, viimeisiä hyttysiä, niitä voi olla monta, ja viimeisiä kertoja, niitä voi olla monta.

.

.

13 päivää

.

.

13 päivää. 

Ja nyt sinä tulet ja koiran riemu ja metsä soi ja kaukaa kuuluu kurkiauran jäähyväiset (vai onko niiden huuto syksyn perusääni, ääni, joka kuuluisi, vaikka yhtään kurkea olisi ilmassa?) ja sisälle mennessä täytyy jo sytyttää valo ja käsiä hierotaan toisiinsa, sanotaan ompa viileää ja keitetään kahvit ja kuinka päivä on mennyt ja istutaan pöytään, kupit höyryävät ja katsotaan ulos; jättiläiset seisovat siellä liikkumatta, järvi vähän väreilee ja kuikat torkkuvat ja ensimmäinen aavistus hämärästä; siinä se on; miten se äkkiä kuultaa kaiken vihreyden läpi.

.

.

14 päivää

 .

.

14 päivää.

Uimakivellä työnjälkeinen mitalikaffe; harmaansininen iltapäivä. Kivi puhuu ja pulputtaa, viime talvi käänsi sen toiselle kyljelleen. Rannassa kasvaa leppiä ja vaahteroita. Niiden latvustoa tutkii lintuparvi; sen pehmeät pyrähdykset, siipien trrr trrr, oksistossa liki kolmekymmentä pikkuista, pajulintuja, tiltaltteja ja sini-talitiaisia, löytää syötävää. Kahvi jäähtyy kuppeihin, emme uskalla liikahtaa. Saappaani kärkeen on tarttunut kirkas vaahteran lehti. Järven keskelle syttyy pilvien raosta auringon läikkä.

.

.

15 päivää

 .

.

15 päivää. 

Syksy on hidas ja nopea: kylmyys ja pimeys ottavat välillä harppauksia. Nostan järvestä ämpärillisen vettä tiskiä varten; järvi peilaa pilvien kuvia. Hanhiparvi, 13 kuikkaa. Kaadan vettä kattilaan, ja kierrän sähköhellaan virran; keittiön lamppu himmenee aavistuksen. Odottaessa kattilallisen lämpenemistä istun paikallesi pöydän ääreen; jospa kohta näkisin pihatiellä lähestyvän auton valot. Vähitellen piha katoaa ikkunasta; ensin vihreät sekoittuvat keskenään, sitten tummuus, musta vihreiden väleissä, ottaa vallan, laajenee kaiken yli, vain taivas jää vaaleampana metsän päälle, kunnes pimeä nousee sinne asti. Silloin pähkinäpensaiden alta astuvat kauriit pihaan, siroin jaloin; herkällä turvalla poimimaan tammenterhoja. Asumattomasta saaresta nousee kuu. Kultainen Kuu, puolikas.

.

.

Hukkunut hevonen

 .

.

Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa talvella jäihin hukkunut hevonen

se etenee leijuen virran suuntaan 

laukkaa hitaassa veden keinussa etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen, niin kuin kerran karkasi jäälle.

Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä, 

läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa. 

Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin 

ja pienten ahventen leikkipaikkaan.

Aikaisin kesäaamuna hevosen kuulee etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan aalloista hakemaan turhaan kerättyjä  kerppuja,

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen punaisen polun.

Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään; 

vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi, auringon kilo linnunradaksi 

läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut, läpinäkyvä puhe, 

hajoava hevonen.

Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä, 

iltayön rajalla, puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä 

talo sanoo väliin jotain, ja ikkuna

koko vihreyden.

Saarilta päin tuulee;

etsin pinnan alle hävinnyttä hevosta, pohjaan lyöviä kavioita.

.

.

Chr.