.
.
Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa talvella jäihin hukkunut hevonen
se etenee leijuen virran suuntaan
laukkaa hitaassa veden keinussa etelästä pohjoiseen
karkaa välillä länteen, niin kuin kerran karkasi jäälle.
Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä,
läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa.
Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin
ja pienten ahventen leikkipaikkaan.
Aikaisin kesäaamuna hevosen kuulee etsivän rannasta kivistä jalansijaa
ja nousevan aalloista hakemaan turhaan kerättyjä kerppuja,
ruostuneet kengät lyövät syvyyteen punaisen polun.
Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään;
vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi, auringon kilo linnunradaksi
läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut, läpinäkyvä puhe,
hajoava hevonen.
Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä,
iltayön rajalla, puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä
talo sanoo väliin jotain, ja ikkuna
koko vihreyden.
Saarilta päin tuulee;
etsin pinnan alle hävinnyttä hevosta, pohjaan lyöviä kavioita.
.
.
Chr.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti