Hukkunut hevonen

 

Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa

talvella jäihin hukkunut hevonen.

Sen huuruinen, villi laukka on muuttunut hidastetuksi

leijuvaksi keinuksi virran suuntaan

etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen

niinkuin kerran karkasi jäälle.

Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä

läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa

nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin

ja hilseilee pala palalta pienten ahventen leikkipaikkaan.

Aikaisin kesäaamuna kuulee hevosen etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan etsimään rannasta turhaan kerättyjä kerppuja

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen polkuja.

Sarastuksen punainen koira juoksee rantaviivaa

kuono maassa pysähtyy välillä haistelemaan

vesi hakkautuu aaltoina

ruo´ot purkautuvat ja sulavat hiekkaan.

Sarastus laulaa, kuiskaa korvaan

kurottaa kohti

kulunut peili kasvoilla ojentaa kukat

osittain maatuneet kasvit

vaatteet, maan saumat.

Laskeudun kiveltä veteen

pinnan alla ei tuule, olen suojassa vaikka

massat liikkuvat, elementit vaihtavat paikkaa.

Pinnan alla tarvitaan vain sitkeyttä ja tasainen rymi.

Vesiperhoset syntyvät veden pohjasiruista

nostavat pintaa siivenmitan

kiusaavat hevosta, munivat harjaan, koteloituvat sieraimiin.

Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään;

puoliksi lintu, puoliksi kala;

vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi

auringonkilo linnunradaksi.

Läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut,

läpinäkyvä puhe

hajoava hevonen liitää satelliittina

jättää jälkeensä hajoavien kudosten pölyn.

Luen vanhoista manterista, jotka ovat uponneet

emämantereista, valtamerien vuoristoista

hautavajoamien salaisuuksien paljastumisesta

saarien ja niemimaiden yhteensulautumisesta.

Jonain päivänä saaret voivat irrota jalustastaan

ja kellua toisaalle.

Järvi on ikkunan läpinäkyvä kasvo

yöllä kuuntelen kuinka aallot lyövät rantaan

kuinka pinnan alla hevosen silmät avautuvat

etsivät radaltaan tähtensä.

Kurotan koskettamaan veden kulumaa silmän harjanteessa.

Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä

iltatyön uudella rajalla puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä

talo sanoo väliin jotain, vaihtaa jalkaa

jääkaappi vetää henkeä

ikkuna koko vihreyden.

Saarilta tuulee

etsin pinna alle hävinnyttä hevosta

pohjaan lyöviä kavioita.

.

.

chr.

Puoliyö, ja

.

.

Puoliyö, ja yhtymäkohdat sulavat

Pimeys ei täyty, sitä seuraa jo uuden päivän raja 

Saari peilikuvineen muuttuu harhaksi

Ja Rannan vesi on siitepölystä raskas

Vajoan pinnan alle ääntä päästämättä

Hajoan ja värähtämättä häviän

Ja kaikki yhä laulavat soidinlaulujaan

Kaikki On uutta, kuten keväisin on

Mantelimakeat Silmut, Käen kukku, ja järvikin on uusi

Matkat tähän, kaikki uusia;

Yksityiset hetket

Surullisuudesta nauttiminen

Pakahduttava kevään voima

Pitkän ajan muodostama säteilevä kauneus

Elettyjen vuosien Rikkaus 

Havuilla voi harjata tukkaa

Kuuralla varpaat

Eilisen ikkuna vielä aaltoaa, väre

Jäämereltä tuulee, jääjärveltä metsän sahalaitavarjo

.

.

chr.

Uinnit

.

.

Viime kesien uinnit

yhtäkkiä, ilman mitään syytä ne nousevat mieleeni:

miten etenemme rannasta kohti selän yksinäistä saarta.

Kaislakaistaleen ohitettuamme en uskalla kurottaa pohjaan, yletänkö

jos vaikka tuntisin jotain 

jonkun pimeydessä koskettavan.

Iltaisin hiuksesi kannattelevat aurinkoa

Iltaisin hiuksiesi aurinko

Iltaisin kun tyynessä etenemme 

kohti saarta, keskellä selkää

.

.

chr.

Kaikki laulavat soidinlauluaan

.

.

Tällaisena aamuna, kun kaikki laulavat soidinlauluaan, 

voisin vajota ääntä päästämättä järven pinnan alle, 

veden värähtämättä, edetä pohjaa, 

ahvenvitaa lehdykkä lehdykältä

raatteen juurakkoa, mutta kuljen tiellä, polulla kävellen 

vielä kymmeniä kilometrejä, 

pääsen vielä kyykystä ylös, 

löydän rannalta uuden sulan; kuten kaikki muukin on 

uutta, kuten järvi, kuten käen kukku, 

kaikki puhkeava ja helisevä

Maasta aukikiertyvä

.

.

chr

Jossain välillä

.

.

Jossain posken, kyynärpään ja polven välillä

Sijaitsee maastossa arvaamaton kohta

Sen on täytynyt muodostua yhdessä yössä

Kun lumi on jo lähes sulanut

Ja jäät liuenneet järveen

Ainoastaan rannassa kelluu helisevä nauha

Vaellan ajan ja paikan ulkopuolella

Näen vedenalaisia maita, sademetsää

Kiviä nukkumassa navoilla;

Sukellan solisluulle, 

Se on toivomusluu

Hennon laulun ajama

.

.

chr

Hukkunut hevonen

 .

.

Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa talvella jäihin hukkunut hevonen

se etenee leijuen virran suuntaan 

laukkaa hitaassa veden keinussa etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen, niin kuin kerran karkasi jäälle.

Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä, 

läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa. 

Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin 

ja pienten ahventen leikkipaikkaan.

Aikaisin kesäaamuna hevosen kuulee etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan aalloista hakemaan turhaan kerättyjä  kerppuja,

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen punaisen polun.

Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään; 

vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi, auringon kilo linnunradaksi 

läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut, läpinäkyvä puhe, 

hajoava hevonen.

Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä, 

iltayön rajalla, puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä 

talo sanoo väliin jotain, ja ikkuna

koko vihreyden.

Saarilta päin tuulee;

etsin pinnan alle hävinnyttä hevosta, pohjaan lyöviä kavioita.

.

.

Chr.

Pinnan alle

 .

.

Saarilta päin tuulee

etsin pinnan alle hävinnyttä hevosta, pohjaan lyöviä kavioita

kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistä; siivet muuttuvat eviksi, auringon kilo linnunradaksi 

läpinäkyvien kalojen läpinäkyvä puhe, tyhjää haukkovat suut.

.

Vesiämpäri

 .

.

Rantaan on parikymmentä metriä, juurien portaittama polku on kulunut lähes mullokselle. Lehtipuiden tunnelissa kukkii tuomi, yläpuolella vaahteroiden varisevat.

Upotan tumman ämpärin kalliopainanteen muodostamaan altaaseen; veden pinnalta siitepölyn kauhominen on turhaa; siitä jää kuitenkin ämpärin reunaan keltainen raita.

Järven selällä vuorottelevat tyynen ja pienen vireen kuviot, peilit ja karheet. Olen täällä nähnyt, kuinka aallot syntyvät  kertaantuvat ja nousevat rantaan. 

Tuolla saarien välillä, pinnan alla, makaa talvella hukkunut hevonen. Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä, läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa. Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin ja pienten ahventen leikkipaikkaan.

.

.

Valeovien puhetta

.
.
Maatessani hänen kanssaan satoi vain aamuun

mannerlaatan päässä sali tulvii polkua, jota kätensä kulkee;

metsän villinä elävä koira

jaloissa pitkiä varjoja

jaloissa mustia höyheniä;

uuden järvenrannat vajoavat, saattaa olla huominen

veden ikkunassa läpinäkyvää ja valeovien puhetta;

astun tästä, 

älä ymmärrä väärin;

kauemmas

.

.

chr.