.
.
Koska maailmojen rajat olivat jälleen lähellä toisiaan
(lähes sekoittuneet)
koska ajoittain kuulin jyrinää
ja kuu tasan puolessavälissään aukaisi vuoristojensa syvyyksiä,
uni ei minua saavuttanut, lakanaryppyjä
laskoksia maailmojen rajalla
koska liike hidastuu ja pysähtyy
kääntyy pimeyden saavutettuaan vastakkaiseen suuntaan
riisuu paljaaksi
pysytkö aloillasi?
.
.
chr.
.
.
Kolmas pesäpäivä päättyy laululentoon
kuusirppi, heinämaa, ensimmäinen tähti
Koskin niitä kaikkia
Jos ihoni olikin kova, se ei ole enää
.
.
chr.
.
.
Puoliyö, ja yhtymäkohdat sulavat
Pimeys ei täyty, sitä seuraa jo uuden päivän raja
Saari peilikuvineen muuttuu harhaksi
Ja Rannan vesi on siitepölystä raskas
Vajoan pinnan alle ääntä päästämättä
Hajoan ja värähtämättä häviän
Ja kaikki yhä laulavat soidinlaulujaan
Kaikki On uutta, kuten keväisin on
Mantelimakeat Silmut, Käen kukku, ja järvikin on uusi
Matkat tähän, kaikki uusia;
Yksityiset hetket
Surullisuudesta nauttiminen
Pakahduttava kevään voima
Pitkän ajan muodostama säteilevä kauneus
Elettyjen vuosien Rikkaus
Havuilla voi harjata tukkaa
Kuuralla varpaat
Eilisen ikkuna vielä aaltoaa, väre
Jäämereltä tuulee, jääjärveltä metsän sahalaitavarjo
.
.
chr.
.
.
Jos joskus ajattelet minua
Putoaa sumu päällesi kuin lumi
Ja uppoavat kirkontornitkin
Olemmehan tehneet syviä jälkiä
Ja toisemme
Levittäneet kasvoillemme
Jos joskus olet kuin joskus olit
Polvillasi metsässäni
Ja meillä silloin toistemme silmät
Vai olitko sulkenut omasi
En nähnyt latvuksesta juurien tyviin
Jos joskus on jotain särkynyt
Ovat huuleni yhä yhtä pehmeät
Mitä odotit?
Tanssin alkamista, puhuvaa avainta
Milloin hyväilyä, milloin jäisiä katuja?
Jos joskus haluat minua
Vaikka kiellät
Ja kuitenkin ajattelet ja haluat
Ja vakoilet ja väijyt
Laskeutuu välillemme se sumu
Suurten kirjainten sokkelot
Ripsien läpitunkeutumattomuus
.
.
chr
.
.
Kunnes paperilyhdyt sammuvat
se mihin yletän on
vuodeverhon kaareva laine tai
yörastaan täydet säkeet,
keijusalaman kirkas pisara ja
hunajavarkaan taidokkaat sanat;
kaikki mitä kosken;
kunnes viivytellen sammuvat
puistossa keinuvat korut
.
.
chr.
.
.
Yöllä herään;
niska on puutunut metsälehmuksen runkoa vasten.
Puu kumartuu puoleeni;
ehkä vain kuvittelen sen posken puuterituoksun,
Onneni ja yksinäisyyteni tuoksun
Maa on kostea, mutta tilaisuus on käsillä
Huulilla
Latvan lävistämät käsivarret
Kaarnan kasvoista puhkeaa parvi
Yöviulujen ituja, jumalien nimiä
.
.
chr
.
.
Tämäkin kuutamo kantaa eteenpäin
Silmäkulmat, kiurunkannukset
Ääriviivojen takaa metsän
Jokin lähestyy ja ympäröi,
valossa pienetkin yksityiskohdat näkyvät, Kivikansa puhuu,
Reki on vedetty orrelle, on tasaus- ja seisauspäivä, Päivättären aatto
on vanha Annan päivä ja kesäauringon kolmas pesäpäivä
Nousemme ja nukumme auringon mukaan
Sylistä puhkeavat kirjat, vain olohuoneessa sataa
Kynttilät palavat tai säästyvät
Yöt kuljemme kuun mukaan, yömuuttajien aurat laulavat korkealla näkymättömissä
Kuutar harjaa hiuksiaan, suolla hiidenhirven helmat,
Tanssit puiden latvojen kanssa, pajukossa, kukkapohjuksissa, ruokojen puvussa;
olet huminassa puu, punainen tila, palosirkka, ääretön huilu
Ja äkkiä kirkas aurinkotaivas leijuttaa hiukan lunta
Jokainen selviää tavallaan;
Nostan Huulilleni pyhäinkuvan
Kirjoitan vielä sanan, suljen kirjan
Hiilloksen tuhkasta hellan luukun
kosketan nukkuvan lapsen poskea, sinisiipeä,
Vielä pala leipää
Lämpimästä leivästä veitseen tarttunut taikina,
Juomme viinin
Katsomme tuleen
Kätesi sively päivän työn jälkeen
On alkanut tuulla
Istumme puolilaholla rapulla, vatsalehdillä toivo,
Maa kihisee, rapisee, kohisee, humisee, suhisee
havisee, pauhaa, kuohuu, kuiskaa ja ulvoo, surisee
visertää, viheltää, helisee, rasahtaa, narisee
Ei ole paikoillaan, ei odota
Kanalan valo, perunanvarret
Pihan yli lentää lehtokurppa
Ruusuruoho kukkii ikuisesti ja taittuu aina allemme kun hitaasti viettelet minut
Sammaleiden silmistä Näkisin linnunradan, kultajäkäläni
Pyökkien synnyttämät silmut leviävät lehdiksi ja putoavat
Kaksi vuotta, neljä, sata, ,
.
.
chr.
.
.
Loin sinut ajatukseeni, tien sivuun
kuin vain minä sinut muistaisin;.
.
Kuningas saa lahjaksi kultaisen leijonan
(myös suurempaa kruunua harkitaan)
kultaista apinaa
lentoon jähmettynyttä kolibria.
Kuningas muistaa jokaisen lausutun sanan,
piilossa kuiskatut, ja mitkä sellaisina soisi pysyvän,
linnan muurilla viivähtäneet katseet.
Ilta pimenee
hohde ei himmene
.
.
.
.
Joutsen riisu ́utuu hitaasti
laskee lattiakiville suurimmat sulkansa (melko väljästi ladottu)
pesen lintua sappisaippualla; hennot ruo ́ot irtoavat höyhentyviltä, kiertyy auki virtanäkinsammal,
värisevät, lintukin, veden liikkeessä
sammakot viihtyvät jaloissamme;
Kynälinnulla ei ole sääntöjä
se laulaa kuin kullanhohtava hedelmätarhan viini,
joki virtaa sormiensa välistä, lähteitä valuva
lempeämään yön, laskee maan rajan, lyhyen säkeen
liljakruunu, hennot juuret, lattiakivillä tanssissa ei ole viejää
vieläkin sormet vapisevat
olkapäillä multa ja pientareet.
ruusut kumartavat, ja pionit heittävät hameensa, ja sekoitetaan terälehdet; juodaan mesi; kun on ja on ja vielä; heleä vihreä juoksee vastaan; otat askeleen; ja odottaa linnunrata, aikaa ei ole; niska taipuu; tyhjyys; alkavat onnelliset loput. Olet pukeutunut; kannat salaisuudet; väreilysi; juuresi myötäilevät vartaloa, rannan onkaloista pärskähtää vesi; oksat hipovat päälakea; koko totuutta; olet paljas; ilman nimeä; pysähdys, seisaus
Joutsenessa pilkahtavat soutavat tähdet
kaarisekunnissa vieraat maat
Voisin nyt johdattaa sen minne vain, eksyksiin
Reisillä heinien taipunut sade
ja vielä saan tuntea kun polku häviää
Kun aamulla avaan metsän, yön henget ovat puristautuneet näkymättömiin ja sen pieni kansa on jo toimissaan; juuri ja juuri ylhäällä erottuu helmojen liike; jokaisella oksalla lauletaan.
peikot, poikkikulkijat, perässähiihtäjät, kanssamatkustajat, matka- ja vierustoverit, metsien miehet, ja "siellä niitä honkia humisee", menninkäiset, maahiset, retkueet, retkut, ritarit, rakit ja koirat, voimaeläimet, varjot ja etiäiset, henkioppaat ja maan korvessa langenneet iiihaaanat enkeelit, ja "tiellä ken vaeltaa", matkamiehet maan, kulkureiden kuninkaat, harhamaiden harhailijat, harhaumat, haaveet, aaveet.
hiekkateitä, lähes pelkkiä hiekkateitä tähän mökkiin, jonka vieritse toisen unessa kulki laulava kuoro, ja jonka omassani kuulin.
Aamulla kaiken yhdessä muistimme.
Karvaiset nuput nousevat taipuvina kimppuina ja raottuvat.
Koko läpinäkyvän kuoron
askeleet etenevät ruohikossa, kahlaavat neliapiloissa
(olin unohtanut helmojen kahinan!)
ja juurien pykälöittämää polkua alas rantaan;
kerran tapasin siellä sen, joka on aina ollut,
yön kuikan huudon ja järven pohjassa kauneimman nurmen
Vesi salpaa hengen, kun hitaasti kaadun
järvi ottaa vastaan, yösiikon hipoma
ui, kantaa
Kalat näykkivät jalkoja. Pinnalta kasvan kuivaa naavaa ja pohjasta kiveä, mänty selässä; se pudottaa pari sulkaa, vaanei opeta lentämään; ei maarianpitelijääkään. Käsikkäin kulkee ohi kaksi jättiläistä, ne vetävät peurat perässään; luu luulta taipeisiin sinulle kuljettavaksi. Ylitse tuulee, ja vaikka riisuu'udun, et sitä näe, sillä täyteen kirjoitetut näkyvät harvoin silmin luettavaksi.
Vesi on silmiesi värinen aurinkoisena päivänä. Saarten kangastus, yhä korkeammalle, ylösalaiset pilvet.
Tässä on kuva: vaaleanpunainen pilvi sataa, jänikset ovat peurojen kokoiset, peurat heinänkorkuiset, käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta, naava ylettää maahan, jalat eivät, vesipeilissä haalistuneet kaislat.
Tässä on kuva ja ääni: ladot astuvat sivuun askeleen, maa kutsuu tupia syvemmälle heinikkoon, seinien rakoon lakaistaan leivänmuruset, leinikkipeltoa hirsien välissä.
Tie poluksi
Polku saviseksi pellonreunaksi
Ja kuu kulkee ojanpohjaa kuin koira.
Harjumetsän puut narisevat; korkeammalla kuin niiden suljetut silmät, aivan laella otsalle osuu vuosia vanha tähden valo ja irrottaa ajasta; annatko luvan valaista kasvosi?
Tässä on kuva ja tuoksu: maailman vanhin lanka kankaana, maalauksen pohjana; silkillä katettu pöytä, viinin rypäleet viimeiseen pisaraan.
soihdut puutarhassa, kellokukat sormenpäissä;
vaatteeni tuoksuivat savulle,
jaan kuninkaan kanssa päärynän; hänen ylähuulensa kaunis kaari, kuin pitsiä ja pitsiä, ruusuhyytelöä, palanen kerrallaan.
Olen kaukana, olen humina:
Kehä kehrän kärry
havakka haukka karo teräakana
naamaa kaahe haka
kiuhtaa kimppu hatakka
kärhevä penikka
luumarja naavattava lapakko.
Koro luomi
koro luomen loitio
kallas palhe koppilo
luometon lato lapea.
Sulle punkatta huulettaa haama
suulle puuha uudella haava
haavatta hanka
ralotta ranka
kivutta kiipevä koto
nukkaniska, itukehto, nivellitukka.
Koska hengästin kallellisen
sitä silpo silmä
silmäkulma kapea
kaupo polvi palava.
Kaahe, kireä, käetä!
Uppoo uutuva, kutee imike
lietee tuulea tupeke
aaluva aulio
kauho koko koloa
komeron kopiota
korpin koura koppamatoa
maan maaren napalamppua!
Yynnä hymy-ydelmä.
Hyrsky hyväelmä.
Kun piha tulee koputtamatta sisään
Kun pihlaja levittäytyy sängylle
yö on lähellä
Lattialla kukkien ryöppy
Ovet auki kenen tahansa tulla
Maatessani hänen kanssaan satoi vain aamuun
mannerlaatan päässä sali tulvi polkua, jota kätensä kulkee;
Kuin metsän villinä elävä koira
jaloissa pitkiä varjoja
jaloissa mustia höyheniä;
uudet rannat vajoavat; saattaa olla huominen.
Kulutamme toisemme loppuun tuhannella, kymmenellätuhannella tavalla, kuin yksi päivä olisi sen tehnyt, virta tai unelma
meden
huulilta juoda.
Syntymäni huoneessa huolellisesti levitetty vaate
kiedotaan ympärille, helman terälehdet, lumi
Linnunratojen, kuiden kukat
Tuuli kasvatti linnunsiemenistä linnun lapsen
mesiheinän henkäyksen, sävyn ennen keltaista, paperinohuen.
.
.
.
.
Hän on tuonut minut tänne
ja tilaisuus on käsillä
huulilla, järvi hienoisen sateen pisaroittama
putoavien kukkien pisaroittama
hyppivien kalojen, eikä yö
tule pilvien alle
ei tule
tule vaaleisiin huoneisiin
.
.
.
.
Hän halusi kuulla yö-äänet,
tuntea peuran kaataneen suden läheisyyden, koska kaikki muu läheisyys on otettu pois,
yö-äänet, kun kurjet kohottavat kaulansa kuutamoon.
Kevään ilmassa tuntuu savu, peltopälvien löyhkä ja maatuneet kasvit, ulkona vihdoin kuivuneet lakanat.
Järven rannassa hän näkee värit, miten jää ja taivas eroavat, mutta eivät laulurastaat kottaraisista. Muistelen runoa ääneen, tuntemattoman linnun olemusta, ratkaisua saavuttamatta.
Miten vähään on vain tyydyttävä hämärän kokemisen sijaan, pimeyden siiveniskujen, yöeläjien hengityksen sijaan: silitettyyn pöytäliinaan, koristeltuun oksaan maljakossa.
.
.
chr.
.
.
Iltahämärän ensimmäisellä hetkellä olen huomaamaton tuulen alapuolella
ohi kulkee kolme kuningasta
kolme maagikkoa, he hymisevät kielellään,
he matkasivat ojentamaan lahjaansa.
Heidän pöytävaatteelleen katetaan ingefäärin juuri, keitetty kerma, maijesteettipapu,
ripotellaan sinisiä kukkia,
ja heidän päähineensä; unien jäänteet
loimivat lankoja, kehräävät kehiä, pellavaista haukisiimaa,
lasten leikkiä metsäisellä pihalla,
puiden varjoja ohuella hangella
.
.
chr.
