Unettomat yöt

 18.11.24

Unettomat yöt jatkuvat. Yö on pitkä. Vesi sataa hitaasti kuin lumi.

Asetan kelloon myöhäisemmän herätyksen, lähes täpärän. Luen viimeisen kuninkaan runoja, kirjan sielua. Etsin runoista mysteeriä, aamun kuuta, viimeisiä kukkia, tummaa silkkiä, joka käärisi tiedottomuuteen.

Kenen vastuulla oli muinaisen vesikellon pysähdys? Aika tulee ja menee. Se on ihmisen keksintö.

Tiklien luita

 .

.

Tiedät miltä minusta tuntuu;

kannattelit pääskynhäntää

ruusunpunaista linnunkieltä.

Kun etenin oranssissa valossa

sanoit: on sinulla siivet

Yrität tavoittaa ne, kevätuhrin osat.

Lakanat tuoksuvat ja me näemme unta

uni on päivän lavaste

uni on päivän mahti

Yövahdit huutelevat kadunkulmissa

talvi venyy pitkäksi suikaleeksi

tilhien, tiklien luita

.

.

chr.

Syreeni

.

.

Hän puhuu vanhaa kieltä

hän sanoo syreeni, ei sireeni

Hän sanoo Yö on toinen maailma, piiri

yö on pimeyden salaisuus 

taivas piiloutuu, piilo-utuu

ja kuu on uusi

kalenterin musta pallo

vanhimpia naamioita, mutta ei vanhin

.

.

chr.

 

Jääkiteistä

.

.

Ilmakehän jääkiteistä

Loistaa ikkunaani eräs tähti

Sen renkaat

Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään

Mantelipilvet, väripilvet

Cirrostratuksen siitepölyn, miten

Hiukkasten valo siroaa, ja männyt syttyvät.

On metsähorisontti

On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa 

Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja 

On olemassa kulmissa

On mahdollisuus tunnistaa

Saapuvat pilvet ja leimahtavat sivuauringot

.

.

chr.

Alkuun ja kauemmas

.

.

Vuosisadan alkuun ja kauemmas

unennäkijät tiesivät miten korkea on vihreä

miten aava on sininen ja valkoinen pohjaton

Ikkunaluukkujen takaisessa hämärässä

Luonto otti vallan;

Varjot putosivat tapettivuota kerrallaan

Verkkaisesti kuin huolelliset sanat

Katosta roikkui merilevää.

Aamulla on alkanut elokuu;

Pienen laiturin lähes kuulumaton kitinä

Heilahdus askeltaessa

.

.

chr.

Kylmä yö

.

.

Alkamassa kylmä yö

Yössä ei näy ketään

Yhtään hohtavaa paitaa

Tien mutkat

Vuosisadan alkuun ja kauemmas

.

.

chr.

Yöllä herään

.

.

Yöllä herään;

niska on puutunut metsälehmuksen runkoa vasten.

Puu kumartuu puoleeni;

ehkä vain kuvittelen sen posken puuterituoksun,

Onneni ja yksinäisyyteni tuoksun

Maa on kostea, mutta tilaisuus on käsillä

Huulilla 

Latvan lävistämät käsivarret

Kaarnan kasvoista puhkeaa parvi

Yöviulujen ituja, jumalien nimiä

.

.

chr

Lukitsematta

.

.

Yöt ja päivät olen nukkunut ovet lukitsematta, auki

Sisään kulkeneet eläimet ja ihmiset, henget, mäyrät

Sammal kasvaa kynnyksen koloon 

pesiytyy Unissakävelevä kimalainen

Herään lumikiepistä, pää niin täys sanoja

Etten saa niitä järjestykseen, edes osaa valita 

ensimmäistä; Aivan liikkumatta odotan

Niiden häviävän

Kypsyvät ja putoavat Jäähileineen

Asua tähtien alla

Nähdä yö

Kylmän kielen lipovan poskea

Lipovan maata, taivasta

.

.

chr.

Kuu

.

.

Karhu kääntää kylkeä, 

talven selällä kuu istuu kallellaan katsoo alas;

kirjoitan kuun vaiheista äidinkieltä: kasvukuu, siemenkuu, lohtukuu

kuljen basalttimeret ja vaaleat ylängöt;

laajat tummat mielialueet: Unien suon, Käärmeitten meren

kyynärä kerrallaan kirjaan ja katson kuin hyvän unen.

Kaukoputken ja kuun välissä näkyy utu, linnut, valheet, hyönteisten vaellukset ja nykyaika, 

ne liikkuvat, värisevät, 

kuunvyöryn häiriöt.

Yksi valaistu ikkuna.

Tunnen sen nuotin, sen loihtimat maisemat, koko kuuvuoden.

Piilotetut meret, merien laaksouomat, heijastuksen auringosta,

palisanterin ja  ruusupuun yöhuoneen.

.

.

Tammikuu VI

.

.

Myöhään iltapäivällä pitkän metsäkävelyn loppusuoralla kerrot mehiläisten tanssista. Miten puhe siihen johti? Kahdeksikon muotoinen ikuisuus ja varpushaukka liitää yli.

Jäähileet ääriviivoinasi otsamme ja väreily mustassa saarnimetsässä seuraamme rintaan tatuoituja tähtiä, ailahteleva löytämistään odottava mesi.

Jokiuomassa niittää kuunsirppi, avovettä, huuhtelen kasvot. 

Yön saamme tyhjässä huoneessa. Jupiterin kuut on löydetty.

Jälleen yö

 .

.

Äkkiä on jälleen yö

ja yöllä on murheet

ja tähdet ovat liian kaukana 

niitä kiertävät toiset maailmat

joissa on öisin omat murheensa

varjojen ylistys

.

.

Nukkumaan

 .

.

Menen nukkumaan, on kylmä

aamulla asteita on vieläkin vähemmän, 

menen nukkumaan,  kääriydyn villaan,

menen nukkumaan; kaikki muutkin nukkuvat, paitsi kuu ja yö ja mieli

asteita on aina vain vähemmän,

on kylmä, villa muuttuu lumeksi.

Menen nukkumaan, ja matka on pitkä, keittiöstä kamariin

plussasta kohti miinusta

ja Riisun monta päivää päälläni olleet vaatteet, irtoavat, putoavat 

häviää päivän matka, 

yö helmi helmeltä asteet 

.

.

Pisaroittama

 .

.

Hän on tuonut minut tänne

ja tilaisuus on käsillä

huulilla, järvi hienoisen sateen pisaroittama

putoavien kukkien pisaroittama 

hyppivien kalojen, eikä yö 

tule pilvien alle

ei tule 

                 tule vaaleisiin huoneisiin

.

.

Pyhinä öinä VII

 .

.

Ensimmäistä enteävä yö

aavistan sinun heränneen; 

pudottuaan ilotulitteiden kepit muodostivat maahan tiheän sokkelon;

olet siellä matkalla.

Myötäpäivä muuttuu vastapäiväksi,

joulukuun viimeinen suven yöksi.

Aika kehällä on loppumattoman suora

.

.

chr.

Vuoden pimein yö

.

.

Vuoden pimein yö, maan sysi, 

pöllön vaiennut lentoääni.

Mesisienet nukkuvat suurta untaan

ja pitkin vedoin metsurit teroittivat sahojaan;

metsän kalutut luut ovat paljastuneet,

polkuni häviää tuhatkertaiseen valuvaan pihkaan

oksien ja latvojen hakattuun mereen.

Jalat virtaavat jäisen pehmeän sammaleen alla

jäniksen, ilveksen laukan alla

peikonkullan tiellä viiletän myyrien käytäviä

vesirottien juurionkaloita, vilistävät rihmastojen siimat

sulamaan kiihkeä piilo, kohme.

Madot tervehtivät, tuhatjalkaiset

työläiset ja kuningattaret, yhteiskunnat

kultakuoriaisten toukat, Peukalo-Liisat

kiiltomadot, täälläkö te olette?

Pulppuan käytäviä ja lähteitä

lähteestä ahertavaa puroa

väistellen mutkia, kiviä

mykkiä hauenpoikasia

syttyviä virvatulia

virvatulia pitkin matkaa.

Hehkun, hehkun, hehkun.

Vuoden pimein yö.

Mahtikuusten kannoista kasvaa vadelmikko,

vadelmista paahde, paahteesta pääskyjen pyörre,

pyörteestä heinälako, hirvimakuut, 

makuulta sammakoiden uusi sukupolvi. 

Sammakoista kurkien huuto, ja kaiku kantaa kurjen luokse,

luokse keskipäivän mänty, kantaäiti

alkaa ilmavirrassa puhua ja laulaa.

Jotta aurinko koskettaisi jalkojani

painaudun tuulen luonaiseen kylkeen;

tunnen sen taipuvan, nojaan voimillani;

se lähettää korpin, erottuu pesäpuun latvasta siivilleen

se lähettää tikan iskemään taukoja

iskemään kiveen jalkojen alla,

halkaisemaan kohinan.

Metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen lehti putoaa

maaksi 

olet sinä jälleen.

.

.

©chr

Seili III

.
.
Vaahteran latvasta sammuu aurinko, 
oksien käsivarret, yön valo hohtaa läpi. 
Tampuurin ovi on salvattu. 
Sänkyyn saa nyt pukea hospitaalin lakanat. Niiden haju ei ole kuin kotona, 
oudot illan äänet; vieraiden lintujen paholaismaiset huudot, 
ja aallot lyövät kuin ylös pihaan. 

Tädykkäiseni, muistan sinut, miten
iltaisin tulet lähelle, ja kehräjä-lintu purkaa 
purkaa uudestaan vaatteemme langoille

syntymisesi kaikki tutut merkit, heinien kaari yllä;

missä oletkin, hyvää yötä.
.
. 
chr.

Uusikuu

.
.
Tänä yönä kuuta ei ole
vain kaksi planeettaa ja pohjoinen loiste.
Muut kääntävät kylkeä
painavat päänsä siiven alle
peiton taitteen huokaus.
Yön mysteeri kehrää keriä.
Unien jäänteitä, alastomuutta
.
.
chr.

Kolme

.
.
Elokuuta jäljellä kolme päivää. 
Sää on muuttunut niin helteiseksi, että perhoset ja kärpäset, 
kimalaiset, pistiäiset, kehrääjät ja yökköset elävät pidempään, 
ja lentävät kunnes niides siivet ovat kuluneet repaleisiksi, värittömiksi.
Pihlajat vaivoin kantavat marjojen seasta nousevia uusien kukkien raskaita kruunuja. 
Muuttolinnut jäävät paikoilleen; 
yhtään friteerattua pääskysen päätä ei etelän ravintoloissa tarjoilla.
Öisin taivas säkenöi; satelliitit, 
tähtien valvovat palatsit, 
kuiskivat ääriviivat.
.
.

Minne lähdet nukahtaessa?

.
.
Minne lähdet nukahtaessa?
Puhumaton, sanaton uni
äänteen mykkä kuva
kun kuun ripset harjaavat maata
kuuttaren hiukset vuodevaatteina, kesyt.
Sellaisena yönä yövalon huoneessa kukat aukeavat
tuulen alapuolella kulkevat
seitsemän ruohon varsilla vuodenajan läpi
maisemaan
paperilyhdyn sisällä
.
.
© chr