3.12.23

 .

Taivaalla loisti tänään kaksi aurinkoa:

toinen pyöreä kiekko sateenkaaren värejä

yöllä näin kuusiaidan raosta kirkkaan tähden

valvoin monta tuntia, ajattelin syntymäkotiani

taloa, ja kävelin siellä kauan

sitten toista, josta lähteminen tappoi isäni

istuin siellä kauan hänen paikallaan

ruokapöydän ääressä, 

ja kevään aurinko leikki suuren vaahteran oksilla

taloa ei enää ole, ehkä ei vaahteraakaan

enkä tiedä mihin runo on menossa

Hymyilen vastaukseksi

 .

Matkalla kuuntelen englannin kielisiä uutisia.

”Sokeasalmen” sillan ylitettyäni metsä muuttui vaahteroiden

ja tammien kultaiseksi valtakunnaksi. Kuin latvoihin paistaisi aurinko.

Maa on värikkäiden lehtien peitossa ja kaatuneilla vanhoilla rungoilla juhlivat kirkaat sammalet.

Vastaantulijat tervehtivät omalla kielellään. He katselevat uteliaasti; ovat jo kaukaa huomanneet minun olevan muualta. Hymyilen vastaukseksi.

.

chr.

Jääkiteistä

.

.

Ilmakehän jääkiteistä

Loistaa ikkunaani eräs tähti

Sen renkaat

Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään

Mantelipilvet, väripilvet

Cirrostratuksen siitepölyn, miten

Hiukkasten valo siroaa, ja männyt syttyvät.

On metsähorisontti

On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa 

Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja 

On olemassa kulmissa

On mahdollisuus tunnistaa

Saapuvat pilvet ja leimahtavat sivuauringot

.

.

chr.

19.9.

 .

.

Kauriita; ne syövät mehevää viljanorasta ja pudonneita omenoita; laiduntavat pihoissa kuin kesyt kotieläimet; välillä ne tulevat hyvin lähelle; melkein ehdin ojentaa käteni, sitten jo häviävät. Kannan lähteeltä vettä. Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä. Hämärtää, enkä näe lähteen pimeää pohjaa. Hämärtää siis jo; muutama päivä syystasaukseen, sitten yö voittaa. Kuningatar on kuollut ja haudattu. Vesi liikkuu purossa hitaasti.

.

.

Chr.

Kadotetuissa taloissa

.

.

Avonainen ovi sateeseen

heinäkuun lopun iltapäivä

suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;

haistan seinän punamullan 

vuosikymmenien koskemattomat paksut matot

makeat, ehkä jo maatuneet ja unohtuneet

pölyn kerrokset

haistan kosteuden ja raskaat liljat

voin kuulla veden kulkevan rännissä 

pisaroiden putoilevan puiden lehdille

(tulevat kosketetuiksi jokainen)

kuulla pääskysten pojat kattotiilien alla

avonaisen ikkunan värähtävän

kuulla perheenjäsenen sulkevan oven yläkerrassa

koiran kynsien rapinan sen vaihtaessa makuupaikkaa

ja järveltä lähestyy joutsenten toitotus

(”rakkauslintuja”, hän joskus sanoi)

.

.

chr.

Kaikki laulavat soidinlauluaan

.

.

Tällaisena aamuna, kun kaikki laulavat soidinlauluaan, 

voisin vajota ääntä päästämättä järven pinnan alle, 

veden värähtämättä, edetä pohjaa, 

ahvenvitaa lehdykkä lehdykältä

raatteen juurakkoa, mutta kuljen tiellä, polulla kävellen 

vielä kymmeniä kilometrejä, 

pääsen vielä kyykystä ylös, 

löydän rannalta uuden sulan; kuten kaikki muukin on 

uutta, kuten järvi, kuten käen kukku, 

kaikki puhkeava ja helisevä

Maasta aukikiertyvä

.

.

chr

Heinämaata kulkiessamme

.

.

Lähes metsittynyttä heinämaata kulkiessamme 

löysimme peuran vasan,

joka yritti jähmettyneenä olla huomaamaton

Hetken kuluttua löysimme pudonneen sarven.

Inkeniituntien päässä pikkuruiset kauriit katosivat

mustikanvarpujen alaiseen hämärään

Kiiltomadot, putoavat sulat

Väistelen kohtilentäviä

.

.

chr

Kirje

 .

.

Päivävalon ajat tuijotin virtaa, odotin sanaa, 

kirje on viimein kirje ja valmis, 

kun kaikki, mitä olen sanonut, piirtänyt 

merkit kuljettaneet jälleen siihen, mitä joskus on ollut; 

nyt paksun paperin taitellussa salaisuudessa, hiljaisuudessa 

kauan odotettu hetki, kuin olla yhdessä; 

sulan teroituksesta alkaen, ja kömpelöt, raapustetut merkkini

nämä kädet tottelevat vielä

sinusta kaukana, en olisi uskonut tämän olevan näin vaikeaa.

Tulisija sammuu 

huoneen lämmön koskaan nousematta. 

Välillä kykenen painamaan kämmenet muurin kylkeen

että hetken tuntisin jotain muuta kuin rajatonta

vilua

jotain muuta kuin murheen karvauden. 

Haavat eivät parane

tauti muuttaa ihoa harmaaksi

tauti on kuiskaus, kelmeä suru, se peittää kuin kalvo.

Kuulen lähetin ratsun askeltavan jo pihalla.

Leikkaan paperin reunasta ohuen suikaleen sitomaan kirjeen; 

painan sen lävitse terän kuin verettömään sydämeen. 

Yhä uudelleen, puolelta toiselle 

paperi sitoo, sulkee ja puhuu ja vaikenee.

Kynttilässä sinettivahan jälki, mansettiinkin on valunut punaa

ja lautaselle, pöydän pintaan, puun syvään syyhyn

vaha noruu paperin reunaa 

painan siihen oman merkkini

vain tämän kerran 

ei enää väliä .

Kirje kädessään palvelustyttö häviää valon ulkopuolelle, sulkee oven

tossujen ääni loittonee kiviseen käytävään.

Pihalta hevonen kohahtaa matkaan.

Päivävalon ajat tuijotin virtaa, ja  odotin sanaa.

.

.

Pyhinä öinä VIII

 . 

.

Jalanjälkesi muuttuvat jalanjäljikseni,

katkaisen vahvistavan yrtin mukaan;

maa pysyy alla, suolammet hengittävät;

deevojen metsä;

mahtimännyt, ikikuuset, kuningashaavat

raottavat juuristaan jalokivet ihailtavaksi,

latvustosta lintujen radan, linnunradan 

.

.

chr.

Vuoden pimein yö

.

.

Vuoden pimein yö, maan sysi, 

pöllön vaiennut lentoääni.

Mesisienet nukkuvat suurta untaan

ja pitkin vedoin metsurit teroittivat sahojaan;

metsän kalutut luut ovat paljastuneet,

polkuni häviää tuhatkertaiseen valuvaan pihkaan

oksien ja latvojen hakattuun mereen.

Jalat virtaavat jäisen pehmeän sammaleen alla

jäniksen, ilveksen laukan alla

peikonkullan tiellä viiletän myyrien käytäviä

vesirottien juurionkaloita, vilistävät rihmastojen siimat

sulamaan kiihkeä piilo, kohme.

Madot tervehtivät, tuhatjalkaiset

työläiset ja kuningattaret, yhteiskunnat

kultakuoriaisten toukat, Peukalo-Liisat

kiiltomadot, täälläkö te olette?

Pulppuan käytäviä ja lähteitä

lähteestä ahertavaa puroa

väistellen mutkia, kiviä

mykkiä hauenpoikasia

syttyviä virvatulia

virvatulia pitkin matkaa.

Hehkun, hehkun, hehkun.

Vuoden pimein yö.

Mahtikuusten kannoista kasvaa vadelmikko,

vadelmista paahde, paahteesta pääskyjen pyörre,

pyörteestä heinälako, hirvimakuut, 

makuulta sammakoiden uusi sukupolvi. 

Sammakoista kurkien huuto, ja kaiku kantaa kurjen luokse,

luokse keskipäivän mänty, kantaäiti

alkaa ilmavirrassa puhua ja laulaa.

Jotta aurinko koskettaisi jalkojani

painaudun tuulen luonaiseen kylkeen;

tunnen sen taipuvan, nojaan voimillani;

se lähettää korpin, erottuu pesäpuun latvasta siivilleen

se lähettää tikan iskemään taukoja

iskemään kiveen jalkojen alla,

halkaisemaan kohinan.

Metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen lehti putoaa

maaksi 

olet sinä jälleen.

.

.

©chr

Ovet 2

 .

.

Töiden jälkeen palaan tyhjään taloon;

Hän, joka minut on tänne tuonut, lähti aamulla minua aikaisemmin ja palaa vähän myöhemmin. Vaihdan vaatteet ja kaadan itselleni lasin viiniä. Pöydällä yksinkertaisessa maljakossa keltaisia ruusuja. Jääkaappi on vaiennut, talossa aivan hiljaista.

Olen talon kanssa kahden

Annan järven huuhtoa läpi;

Etelän puolelta avonaiset ranta-aallot sisään, kohinat, ja ulos pohjoisesta satojenvuotisen männyn juurelta ohi matkalla kalliolle, nuolaisu hetken ylös rinnettä kun vesi nousee, se hengittää, ja takaisin, vetäytyy ovista pois.

Ovi, joka ei sulkeudu

peiliovi, jonka alta tuulee,

ovesta leveät hartiasi sivuttain

tai päältä rankkasatava,

seinä, jossa joskus on ollut

tupla, oviverhon harso,

ovi, jota harvoin käytetään, pysyy kiinni seiteillä,

ja ovi, joka vie veden pinnan alle;

lattia lainehtii;

suoraan vuoteeseen saappaissa 

ja järvi, painaa oven takanaan kiinni.

Kiilaan päätyoven auki yösateen kastelemalla klapilla

Porraskivi aivan sammalen peittämä

puen saappaat, ilman, pilven

kuikan sulan, siinä pisarat pysy

aallon muoto.

.

.

©chr.

Tässä on kuva I

 .
.
Tässä on kuva. Kuvassa keittiön pöydällä kanttarelleja, lampun alla, värinsä valossa. Ikkunaan ripustettu oranssiruutuiset verhot, ja ulkopuolella spelttipellon vaaleaa kultaa ympäröi tummuvan metsän siluetti. Kolme hirveä syö pellossa viljaa, emä ja kaksi vasaa. Vasojen selät kohoavat vasta vähän tähkäpäiden ylle, ja niiden yllä puolikkaansa päälle kasvanut kuu, ei aivan vielä valaise, kulkee yli, kuin kosketeltavan lähellä, kuin aavistuksen kallellaan. Pihalla koira ei ole vielä huomannut hirviä. Kanalan valo on sammutettu. Vaahtera kaartuu, ottaa taloa syliin. Metsän puut liikkumatta, kohisematta. Hirviemän pää laskeutuu syömään.
.
.

Satumaisen lapsuuteni talo

.
Varsinais-Suomen rajamailla, kotitaloni.
Esitän seuraavan runon Heinolan runoviikolla torstaina klo 18 alkaen ravintola Kusmikussa.
.
.

Talo seisoo lehtikuusten alla.

Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu,

mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat, 

ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri, ja eteisestä ulos, 

siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven, 

jota liljat siemenkotina piirittävät.

Talon rakennuspuut kasvattavat meille uuden metsän

kynnyksien oksakohdat versovat, öisin vesakko yltää kattohirsiin, 

missä vain voi piiloutua pysähtymällä. 

Pysähdy! 

Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu, 

ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta, 

hemlokkien pitkiltä, vahvoilta käsivarsilta, emipohjuksiin tuulensuojaan turvaan.

Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä, 

vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia, 

väisteleviä huonekaluja.

Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään, 

ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit, väistelvät, kaapit nojaavat puristuneina kiinni, 

ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat.

Kirjanpainajan pariutumiskammiossa on kupruiset tapetit, 

naaraiden yövalon huone, 

tuokat kaivavat lattianarinan ristikkoa 

ja iltasatu hierotaan tuntosarviin, 

kansipahvien väliin ladotaan kuusimetsien tomu.

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen, 

sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina, joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.

Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla, siis jo jonkun aikaa, siellä, 

koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle, 

ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin, 

kylmä ja pöly laskeutuvat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi; 

kahlata polvia myöten, etsiä sijaa.

Entisen maailman reunalla palokärjen iskut vapisuttavat taloa;

olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi ja ajattelen kuolemaa,

äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan

sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää

ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.

He ovat enteistä aavistuksia täys, taikaa ja uskoa

luonnon varoituksia.

Mahdumme taloon kaikki;

koirat haukkuvat tyhjiä askeleita

kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;

pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,

ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.

Lumessa aaveiden jäljet,

sade on niiden iholla puhdas ja täydellinen, muuttumaton,

Aaveet lähtevät pihapuiden tyviltä, puhuvat, kulkevat taas portaissa, 

puhuvat vaimeasti suljetun oven takana, 

- ei siellä ole kukaan, 

leijuvat ilmavirrat, kuljen niiden läpi, maistan niiden makua, 

keskellä huonetta kuin rautaista vettä.

Käsiini lasketaan onnenapilat, 

jalkoihini vihreä saari, ruttojuuren alainen metsä.

Porraskiveltä portaita, 

tampuuria yläkyökkiin nukkuu koirankarvamatto, 

nuolee lapsenkinani untuvat, paimentaa huoneenpään helmaan; 

isoisänisänäiti kohottaa katseensa kirjastaan, 

käsityönsä koruompeleen silkki syö heti itsensä pisto pistolta.

Oi suloinen Carolina, 

olet nuorena äitinä kuollut tuhkarokkoon, sinun hajamielinen, 

kiinnittymätön mustavalkohymysi. 

Huone nojaa vaahteraan, 

kiipeän Linan polvelta jättiläisoksalle, lepattavat tuuleen piirtyvät esiäitien 

luonnos- ja muistikirjojen sivut;

Och almanackorna växer som blad i trädet, gungar lånsamt i vinden, sidorna från Torsmånad, Gräsmånad, till den sista Julmånad, 

adertonhundrafemtiofyra, sjuttiosju, 

adertonhundrasjuttioåtta.

Salin pöytä seisoo yhden vankan jalan neljällä tassulla, 

ei juokse, tuoleja vartoivat joutsenkaulaiset kädensijat, 

selässä siivet.

Parvi viettää ikuista marrasyötä, 

täyspuista selkänojaa, takajalkaa, 

persialaisen maton unta, pois lentämästä. 

Tuhat vuotta kudottu tahallista virhettä, 

mahonkista leijonanharjaa harjattu. 

Kun pöly muuttu tomuksi, 

jähmettyy naakan pesä kylmään hormiin

Sata vuotta myöhemmin katto on pelkkää hiekkaa, 

syöksee pääskyjä

syöksytorvista pikkukiviä

Yläkyökin portaan alla siirat ryhmittyvät hymniin; 

trilobiitit kannattelevat lahoavia lautoja, 

kiduslevyjään, edestakaisin hengitysraajojaan  maatuville rannoille.

Ne laulavat:"Eumala costraca peracarida arthopoda eucarya 

valvifera oniscidea. 

Amen"

Paljaiden nokkosten maavarret 

solmuavat vanhan katoksen alla tomua 

kuin maa imisi kivet, pienimmätkin sisäänsä

Talo on rakennettu rikkinäisten astioiden ja lääkepullojen päälle: 

ne näkee makaamalla luumupuumetsikössä

kivijalan pienestä luukusta 

multa on kuin ohut kangas, tupajumit, sadat kuivat salvokset

Salvoksille keitetään maa, kunnes väri on oikea ja levitetään sen pystynaamio. 

Punamullan paahde, eteläaurinko kapenee läpi.

Nukkumiselle rakennettiin omat huoneet, 

lapset kantavat seinäsammalta, pienin sormin työntävät hirrenrakoihin.

huoneessa, joka on meidän untamme varten, sänkyä kantavat vankat jalat, 

istumme reunalla, vertailemme jalkojamme. 

Sänky on hiekkainen ja terävä.

Talossa kahisevat mahonkiset leijonantassut, koirat eivät liikahda.

Ovesta yö, sammaleen kuivat nauhat

kirskulinnut  kiilautuvat hirsien väliin, 

toiset päänalusiin, muuraavat pesiä, 

asettelevat risuja.

Ikkunaluukkuihin kaiverrettettu puolikuu viipaloi lämpöä.

Vaahtera vääntää taloa jaloiltaan, 

sitä nakertaa rottien syöpä. 

Ovet ottavat, ikkunat antavat.

(Hölskyvissä kumisaappaissa hyppään maahan.)

Jättiläiset tukevat vielä rakennusta ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,

kunnes varjot kulkevat yli;

lunta sataa ikuisuuden, kinokset ylettyvät räystäisiin,

keinutuolin liike hidastuu;

vuoden 1922 sanomalehden taakse piipun savuun

jää tyytyväisenä  pappa John,

kiurunkannusten keltaiset järvet painavat

kieleen meden, säteilevät silmämme kiinni

(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)

Talo on hiirien hampaiden käpälien kärpästen lentueiden siivillä 

täynnä reikiä reikien kuvia.

Iltapäivisin rappukiven lämpö houkuttelee lisää hyönteisiä.

Kärpästen silmien kaleidoskooppisokkelossa toukkien vellova matto,

mikä on esillä, mikä on laatikoissa, mikään ei ole turvassa lialta, eläinten hengitykseltä.

On laatikoita, kaappeja, joita ei koskaan avata.

Haarukoiden ja veitsien turha taistelu: 

sammalta vastaan, se menestyy hyvin ruokapöydällä.

Keittiökapineita muumioituu käyttämättöminä paikoilleen.

Talossa on 29 ovea, alakerrassa 18, yläkerrassa 12;

jokaisen lukon ja avaimen voisin piirtää ovien peilit,

miten kynnykset istuvat paikkaansa, 

oven aukeamissuunta kun se kolahtaa mitä vasten, 

komuutit piirongit, ovet jotka ovat aina kiinni, 

sekaisin vedä ja työnnä.

Avain työnnetään lukkoon hampaat alaspäin, 

painavan avaimen kiertosuunta on vasemalle, neljäsosa kierrosta.

Tämä lukko on portainen juurella isossa ovessa.

Portaiden alla, pienen oven avainta kierretään kerran oikealle, 

puoli kierrosta

Pieni avain sopii käteeni kauniisti, pari sormea lenkin sisään.

Lukot aukeavat päivittäin muuttuvin tavoin, avoimet maitohampaat rautahampaiksi. 

Ovet kaatuvat.

Korkeana syyspäivänä haravoidaan lehdet kirjaston sohvan taakse,

yläkerran portaiden alle, flyygelinkannen alta haravoimme lehdet

yläkyökin eteisen lattia maatuu, sade ajaa taas hiekkaa sisään, 

kynnyksen juuret viihtyvät kosteassa, versovat joen virran mukana, 

pakenevat siirat kelluvat laulavat:

"Eumala costracac peracarida (arthopoda eucarya 

valvifera oniscidea. 

Amen)"

Lakaisen konttorikomeron

En haluasi mennä sinne, kuiskauksia ja kuiskauksia.

Tuuletusaukon hämärässä mallinukke syventyneenä kolmekymmentäluvun 

Hemmets Veckojurnalen muotivinkkeihin, 

kunnes kääntää päättömän katseensa minuun.

Keltasirkut liikuttavat päivän ainoaa väriä, 

lintujen jalat ovat talloneet lumen kovaksi kerrokseksi, 

kaksi pitkää hahmoa, ulsteriden alta hennot jalat 

kun isoäiti Anna ja kuolema syöttävät sirkkuja. 

Viljan väriä pikkuruisiin rintoihin

Tänään linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin ja tornikello soi 

kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä, 

monet talvet iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä.

Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja

lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;

enkelit poistuvat talosta,

metsälinnut lopettavat vierailut.

Oksat kannattelevat iltapäivää, 

nurmikolla vihreät varjot, 

punamultaseinän tuoksu, 

huokoinen pinta, syyt pystyssä, 

maan vetovoima syö säikeittäin rakennuksen.

Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,

kiertyy öiseen pieneen onkaloon

värähtää

chr.

Kuljen

.
.
Kuljen tyhjissä huoneissa
puhallan ovia kiinni
mitään ei jää jäljelle;
verhot ilmavirrassa, kiviruukku,
kampauspöytä, kadonneet kesähuoneet
avautuvat toinen toisensa jälkeen.
Kuvittelen olevani siellä,
yhä kuvittelen kaiken läpinäkyvän
.
.
chr.

Siemeniä

.
.
Kolmen syrjäisen saaren siemeniä löydettiin sata vuotta sitten kasvimetsästäjän kämmeneltä.
Saarten hidaskasvuisen muodon tunnistaa sen hännällisistä kävyistä,  kookkaat valon siivilöinnistä.
Siementen kaava on kirjoitettu kivestä puulle, vuosirenkaiden väre kohoaa ihmissilmää hämmästyttäviin mittoihin: lukuisista siemenistä kuoriutui pystyjä ja miehenkorkuisia kareja, osa kulkeutui Ryytikadun mukulakiviä pitkin jokipenkereiksi.
Poikkeuksena tuulipölytteiset: ne laskeutuivat sisämaahan sileiksi paasiksi suojelijoidensa haudoille.
.
.
chr.

Hiljaisuus

.
.
Kun täydellinen hiljaisuus lakkaa hengittämästä, antakaa edes yksi tähti järven katseelle.
Selkäpuolelta empimättä lähestynyt peura laskee leukansa olkapäälleni, 

olen sille yö, olen läpipääsemätön mustuainen, sydäntalven iiris. 
Pinta lasia, pilvien kuva.

.

.

chr.

Sirittäjä

.
.
Sirittäjä. 
Muutama vuosi sitten en tiennyt linnun olemassaolosta. 

Nimi, vaikka on kuvaava, vaikuttaa ohikulkijan heitolta.
Pesätön koiras laulaa niin kauan kuin etenen polulla, 
kun pysähdyn, se vaikenee.
Koivunkorvan värinen.
Aamu on vaihtunut syksyksi.

.

.

chr.

Kaurispukki

.
.
Harjun metsäpolulla, jota vähän matkan päässä myötäilee kylän keskustie, on jäljet; 

kaurispukki metsästystä paossa, 

mutta sorkkapohjaiset kengät ilmiantavat sen minkä täydellisesti istuva puku kätkee. 

Tänään ei sada, mutta pilvet laskeutuvat
Ja näky on mennyt.

.

.

chr.

Ilma

.
.
Ilma meidän välillämme on yhtä kappaletta
kun juuri tänään ei sada
kun häviää mustuainen, värittömyys
kun käsistämme ponnahtavat

Korkealla olemme ohuet
puhallettavissa
korkeammalla kuin siiveniskut
.
.
©chr.
.

Metsä

.

Talvihuoneessa kudotaan naavaa;

kuusikon hämärälähde on  loputon huone

ja värit maan kankaassa ovat vaatteemme,

pukeudumme, ajassa liikkuu Hiiden karjaa, 

ne katoavat korkeuksiin vaaleilta jaloiltansa;

nouseva rinne pyyhkii poskia

näen sydämenlyönnit.

Jätinpöydän yli leijuu kotka

pilvilautan siipiväli 

                  Mitä tapahtuu kun en pidättele tunnetta;

                  vyötäisille kohoaa pursumetsä

puut, latvat hipovat ja juuret myötäilevät

käärivät kilpikaarnan syliä

kaivavat rinnasta, painavat rintaan amuletin

oksien luista korppiparin

Varjojyrkänteestä ilmestyvät kasvot;

olisin halunnut seurata saniaisten virtaa,

rinnettä alas ja vetää ne peitteeksi;

paljasta vai ihoa

nojata koko ruumiilla

seinämää, sammalkasvoa.

©chr