.
.
Avonainen ovi sateeseen
heinäkuun lopun iltapäivä
suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;
haistan seinän punamullan
vuosikymmenien koskemattomat paksut matot
makeat, ehkä jo maatuneet ja unohtuneet
pölyn kerrokset
haistan kosteuden ja raskaat liljat
voin kuulla veden kulkevan rännissä
pisaroiden putoilevan puiden lehdille
(tulevat kosketetuiksi jokainen)
kuulla pääskysten pojat kattotiilien alla
avonaisen ikkunan värähtävän
kuulla perheenjäsenen sulkevan oven yläkerrassa
koiran kynsien rapinan sen vaihtaessa makuupaikkaa
ja järveltä lähestyy joutsenten toitotus
(”rakkauslintuja”, hän joskus sanoi)
.
.
chr.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti