sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Esitys 10.7.2021 Heinolassa, Runo Kantaa-runoviikolla

 .

.

Joutsen riisu ́utuu hitaasti

laskee lattiakiville suurimmat sulkansa (melko väljästi ladottu)
pesen lintua sappisaippualla; hennot ruo ́ot irtoavat höyhentyviltä, kiertyy auki virtanäkinsammal,
värisevät, lintukin, veden liikkeessä
sammakot viihtyvät jaloissamme;

Kynälinnulla ei ole sääntöjä
se laulaa kuin kullanhohtava hedelmätarhan viini,
joki virtaa sormiensa välistä, lähteitä valuva
lempeämään yön, laskee maan rajan, lyhyen säkeen 

liljakruunu, hennot juuret, lattiakivillä tanssissa ei ole viejää

vieläkin sormet vapisevat
olkapäillä multa ja pientareet. 

ruusut kumartavat, ja pionit heittävät hameensa, ja sekoitetaan terälehdet; juodaan mesi; kun on ja on ja vielä; heleä vihreä juoksee vastaan; otat askeleen; ja odottaa linnunrata, aikaa ei ole; niska taipuu; tyhjyys; alkavat onnelliset loput. Olet pukeutunut; kannat salaisuudet; väreilysi;  juuresi myötäilevät vartaloa, rannan onkaloista pärskähtää vesi; oksat hipovat päälakea; koko totuutta; olet paljas; ilman nimeä; pysähdys, seisaus


Joutsenessa pilkahtavat soutavat tähdet

kaarisekunnissa vieraat maat

Voisin nyt johdattaa sen minne vain, eksyksiin 

Reisillä heinien taipunut sade

ja vielä saan tuntea kun polku häviää



Kun aamulla avaan metsän, yön henget ovat puristautuneet näkymättömiin ja sen pieni kansa on jo toimissaan; juuri ja juuri ylhäällä erottuu helmojen liike; jokaisella oksalla lauletaan.


peikot, poikkikulkijat, perässähiihtäjät, kanssamatkustajat, matka- ja vierustoverit, metsien miehet, ja "siellä niitä honkia humisee", menninkäiset, maahiset, retkueet, retkut, ritarit, rakit ja koirat, voimaeläimet, varjot ja etiäiset, henkioppaat ja maan korvessa langenneet iiihaaanat enkeelit, ja "tiellä ken vaeltaa", matkamiehet maan, kulkureiden kuninkaat, harhamaiden harhailijat, harhaumat, haaveet, aaveet.


hiekkateitä, lähes pelkkiä hiekkateitä tähän mökkiin, jonka vieritse toisen unessa kulki laulava kuoro, ja jonka omassani kuulin. 

Aamulla kaiken yhdessä muistimme. 


Karvaiset nuput nousevat taipuvina kimppuina ja raottuvat. 

Koko läpinäkyvän kuoron 

askeleet etenevät ruohikossa, kahlaavat neliapiloissa 

(olin unohtanut helmojen kahinan!) 

ja juurien pykälöittämää polkua alas rantaan; 

kerran tapasin siellä sen, joka on aina ollut, 

yön kuikan huudon ja järven pohjassa kauneimman nurmen


Vesi salpaa hengen, kun hitaasti kaadun

järvi ottaa vastaan, yösiikon hipoma

ui, kantaa


Kalat näykkivät jalkoja. Pinnalta kasvan kuivaa naavaa ja pohjasta kiveä, mänty selässä;  se pudottaa pari sulkaa, vaanei opeta lentämään; ei maarianpitelijääkään. Käsikkäin kulkee ohi kaksi jättiläistä, ne vetävät peurat perässään; luu luulta taipeisiin sinulle kuljettavaksi. Ylitse tuulee, ja vaikka riisuu'udun, et sitä näe, sillä täyteen kirjoitetut näkyvät harvoin silmin luettavaksi.


Vesi on silmiesi värinen aurinkoisena päivänä. Saarten kangastus, yhä korkeammalle, ylösalaiset pilvet.


Tässä on kuva: vaaleanpunainen pilvi sataa, jänikset ovat peurojen kokoiset, peurat heinänkorkuiset, käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta, naava ylettää maahan, jalat eivät, vesipeilissä haalistuneet kaislat.


Tässä on kuva ja ääni: ladot astuvat sivuun askeleen, maa kutsuu tupia syvemmälle heinikkoon, seinien rakoon lakaistaan leivänmuruset, leinikkipeltoa hirsien välissä.


Tie poluksi

Polku saviseksi pellonreunaksi

Ja kuu kulkee ojanpohjaa kuin koira.


Harjumetsän puut narisevat; korkeammalla kuin niiden suljetut silmät, aivan laella otsalle osuu vuosia vanha tähden valo ja irrottaa ajasta; annatko luvan valaista kasvosi?


Tässä on kuva ja tuoksu: maailman vanhin lanka kankaana, maalauksen pohjana; silkillä katettu pöytä, viinin rypäleet viimeiseen pisaraan.

soihdut puutarhassa, kellokukat sormenpäissä; 

vaatteeni tuoksuivat savulle, 

jaan kuninkaan kanssa päärynän; hänen ylähuulensa kaunis kaari, kuin pitsiä ja pitsiä, ruusuhyytelöä, palanen kerrallaan.


Olen kaukana, olen humina:


Kehä kehrän kärry

havakka haukka karo teräakana

naamaa kaahe haka

kiuhtaa kimppu hatakka

kärhevä penikka

luumarja naavattava lapakko.

Koro luomi

koro luomen loitio

kallas palhe koppilo

luometon lato lapea.

Sulle punkatta huulettaa haama

suulle puuha uudella haava

haavatta hanka

ralotta ranka

kivutta kiipevä koto

nukkaniska, itukehto, nivellitukka.

Koska hengästin kallellisen

sitä silpo silmä

silmäkulma kapea 

kaupo polvi palava.

Kaahe, kireä, käetä!

Uppoo uutuva, kutee imike

lietee tuulea tupeke

aaluva aulio

kauho koko koloa

komeron kopiota

korpin koura koppamatoa

maan maaren napalamppua!

Yynnä hymy-ydelmä.

Hyrsky hyväelmä.



Kun piha tulee koputtamatta sisään

Kun pihlaja levittäytyy sängylle

yö on lähellä

Lattialla kukkien ryöppy 

Ovet auki kenen tahansa tulla


Maatessani hänen kanssaan satoi vain aamuun

mannerlaatan päässä sali tulvi polkua, jota kätensä kulkee;

Kuin metsän villinä elävä koira

jaloissa pitkiä varjoja

jaloissa mustia höyheniä;

uudet rannat vajoavat; saattaa olla huominen.


Kulutamme toisemme loppuun tuhannella, kymmenellätuhannella tavalla, kuin yksi päivä olisi sen tehnyt, virta tai unelma

meden 

                huulilta juoda.


Syntymäni huoneessa huolellisesti levitetty vaate

kiedotaan ympärille, helman terälehdet, lumi

Linnunratojen, kuiden kukat


Tuuli kasvatti linnunsiemenistä linnun lapsen

mesiheinän henkäyksen, sävyn ennen keltaista, paperinohuen.

.

.