.
.
Miten unet syntyvät?
Annoin itseni ja lähdin huoneista
Etsiäkseni uudestaan mitä maa kantaa
(heliotrooppeja palmusalissa)
Ja päivän linnut oli pyydystetty pieniin kangaspusseihin,
ripustettu riviin seinälle hentoihin koukkuihin
Jokainen pussi lauloi ja värisi
Heti kun ovi aukeaa, ja alkaa tuulla, on aika ottaa siivet selkään
nokkaan metsän avain, sininen huone
yötumma
.
.
chr.
.
.
Kolme lehtopöllöä huhuilee yön reunalla
kesäkuuta ensimmäinen viikko
hämärä, ei pimeyttä, ei valotta.
Taitavat olla kerjuuääniä
ovat nyt levittäytyneet sahalaidan päihin
herättävät punarinnat unesta
herättävät kellon, sydämeni, herättävät
kellon, on kolme
.
.
chr.
.
.
Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.
Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.
Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.
Kuusi. Kuuset ja männyt, ja latvassa mutisee sepelkyyhky. Jalommat lehtipuut jäävät alas kylään (miksi ne on jalommiksi julistettu?). Neulasmatolla on pehmeä kulkea, asettaa askeleensa tähtien väliin.
Viidentenä päivänä kivikansa vaihtaa jalkaa. Olemme tervehtineet toisiamme lähes päivittäin monen vuoden ajan - monen vuodenajan. Järkäleet odottavat heittäjäänsä, hiisiä, jättiläisiä, jotka suotuisissa olosuhteissa kasvavat usean kilometrin korkeuteen. Pilvissä on tietynmuotoinen aukko niiden kohdalla. Ne viljelevät ja viskovat pikkukiviä, sitten vaihtavat jalkaa, seisovat liikkumatta, näkymättöminä, monen vuoden ja ajan.
Neljä rauniolinnaa, hylättyä asumusta, hävinneitä kulttuureja, taideaarteita, kadonneita kansakuntia, mahdollisesti tuhottuja, maanpakoa. Tuuli ja sade riehuvat tyhjissä saleissa, salakäytävät sortuvat, ohimatkaavat hunnit ja huligaanit repivät ja raastavat. Ja aina koittaa aamun valo, maapallo nytkähtää akselissaan luotettavasti paikoillaan aurinko, kaikki mahdollisuudet, neljä päivää.
Kolme päivää kesälomaan.
Pinnan alla piilee muotoja ja kauneutta; niillähän on tällaiset pitkät varpaat! kuin kanan tai kahlaajalinnun jalat, joilla tarttuvat tukevasti, kulkevat yli. Puhkeavat tatteina. Männyt! Kykenevät juurillaan myös punomaan koreja tai köyttä, mäkiä ja rakennuksia. Maavirtojen pyörteisyyttä. Puut ovat paikoillaan tai liikkuvat hyvin hitaasti maita ja mantereita. Täysissä pukeissa läpinäkymättömiä, takovat kilpiä, kannatellen näkymättömiä pesiä, kasvattaen näkymättömiä hiuksia, kanervamultaisia kankaita. Kun männyt pölyttävät, niin kuin ne nyt pölyävät, syntyy aaltoava latvasumu; keltainen hyöky jossa oravat ratsastavat.
Näin ketun. Olinkin sen maalla, reviirillä, mahdollisesti sen pihalla, olohuoneessa. Sanoin: "Kas, päivää." ja tietoisesti yritin hymyillä hampaita näyttämättä, olematta uhkaava. Katselemme toisiamme sekunnit, joiden en soisi kuluvan, vaan soivan kuin metsä meille soi. Kettu kuiskaa oman tervehdyksensä, ja vaihtaa suuntaa poispäin, mutta äkkiä käännähtää vielä suuntaani: "Kaksi päivää", se sanoo, ja on kadonnut.
Yksi päivä, tämä päivä, tänäpänä.
Kun tuuli lopettaa tuulemisen, kun koko pohjoinen on puhallettu yli, vuorollaan puu puulta kammattu, vaihdan suuntaa. Taakka lasketaan maahan, maa ottaa vastaan, kun havuoksa, kun lehti, kun täyteys. Tämä yksi päivä.
.
.
chr.
.
.
Jälleen yhden päivän lajittelin isäni jäämistöä
Osa oli onneksi homeessa
Osa hiirien syömää
Osa vanhentunutta, osa väärää kokoa
Yritän tulkita hänen jättämiään merkkejä
Enkä, en en en voi ymmärtää;
Hän pysyy salaisuutena;
Hän on muuttunut tuhkasta ketuksi
Jolkottaa viereltäni heinämaata näkymättömiin
.
.
chr.
.
.
Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.
Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.
Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.
.
.
chr.
.
.
Sulan kärjestä tyveen
Peitinhöyheniä ruotia pitkin, ”vastakarvaan”
Siiventaive ja aaltojenharjat
Kyynärsulat pysyvät suunnilleen paikoillaan,
Lintu, linnun vatsa, kuve;
Kuivalla ilmalla niitä ei synny
Yöllä päinvastoin:
Sukasten aaltopilvet
Siipijuovat, alulat, syntyvät kuin pintatuulet
Rinteiltä alas laaksoon.
Lintu, linnun vatsa ja kuveaallot seisovat sijoillaan
Suotuisissa olosuhteissa myös nilkat
Ja aallot, ne
Ulottuvat monien kilometrien korkeuteen
.
.
chr.
.
.
Puoliyö, ja yhtymäkohdat sulavat
Pimeys ei täyty, sitä seuraa jo uuden päivän raja
Saari peilikuvineen muuttuu harhaksi
Ja Rannan vesi on siitepölystä raskas
Vajoan pinnan alle ääntä päästämättä
Hajoan ja värähtämättä häviän
Ja kaikki yhä laulavat soidinlaulujaan
Kaikki On uutta, kuten keväisin on
Mantelimakeat Silmut, Käen kukku, ja järvikin on uusi
Matkat tähän, kaikki uusia;
Yksityiset hetket
Surullisuudesta nauttiminen
Pakahduttava kevään voima
Pitkän ajan muodostama säteilevä kauneus
Elettyjen vuosien Rikkaus
Havuilla voi harjata tukkaa
Kuuralla varpaat
Eilisen ikkuna vielä aaltoaa, väre
Jäämereltä tuulee, jääjärveltä metsän sahalaitavarjo
.
.
chr.
.
.
Kuvia aamuista
(kaikista aamuista on kuva)
mustevedos -aamut ovat sinisiä ja punaisia, kultaisia ja harmaita
sisämaan aaltoja ja entisiä rakastettuja
hopeagelatiinivedos onnen syntymästä;
kuva aamusta jolloin ei osaa herätä
silloin lumous on ottanut valtaansa koko taivaan suiston
kuin kuvan, jonka reunat ovat muisteluista kuluneet
hiutuneet todellisuudesta näkymättömiin
lasinegatiivi tuntemattomasta puutarhakujasta
kuva pysähtyneestä hetkestä;
rantaan on ajelehtinut kerros pudonneita lehtiä
askeleista muodostuu heinikkoon uria (kuvia)
mantereilta toiselle
diakuva pölystä lasipallon pinnalla
aineeton kuva kaukaisesta säveltapailusta
paperille eksyi näkyvä valo;
pimennetty huone muodosti kameran
yhden hetken
sen mitä ihmisen silmä pystyy näkemään
.
.
chr.
.
.
Patsaan kiviset silmät aurinko olkapäillä
Vastaantuleva nuorukainen hymyilee
On puistokuja, on lehmuskäytävän hämärä
Puut odottivat iltaa tuoksuakseen
Tuoksu peittää kulkijat sokeriseen autereeseen
Muistumaan, juopuneiden mehiläisten sateeseen
Vanhan huvimajan takana jasmiinien hellevalo
Kuin tähdet
Ohjaat askeleemme ulkokahvilan pöytään
Tilaat virvokkeita
Palvelustytön selkä katoaa rakennuksen ovesta
Selkä on yhä valonherkällä paperilla
Muistuma katsomisen jälkeen
Meille tarjoillaan, astiat kilisevät
Hopeisen kermakannun häikäisy
Kuva viipyy silmässä
Onko ilmassa ukkosta
Onko kermassa nahka päällä
Käsien taidokkaat eleet
Puiston varjoisat syvänteet kuin huoneet
Kuin hotellin venetsialainen kuvastin
Huoneen mahonki, ruusupuu ja kristalli
Untuvavuode, salaisuus ja peittoasia
Syntymäpäiväkorin neilikat, ruusut ja resedat
Kaunis nuorukainen, kiviset silmät
Taivasta vasten erottuvat
Isovanhempieni häämatka 1924:
Helsinki-Rävel-Stettin-Berlin-Pau-Lago di Garda-Trieste
Chr.
.
.
.
.
Pakotan itseni kirjoittamaan
Nousemaan, järjestämään luuni
Sytyttämään tulen takkaan
Katselemaan liekkejä, etenemään oranssissa valossa, vastatuulessa
kaksi naakkaa kieppuu toistensa ympäri
Kaiken olisi nyt tapahduttava aikaisemmin,
Eihän se niin vain käy; talvi pitää otteessaan metsää ja maata ja meitä
Eihän se niin vain käy, lämmön armo
Vaikka luulin jo voivani muuttaa muurin kyljestä väljyyteen
Vielä useampi akselin pyörähdys, portaan lakaisu
Sylillinen puita, tuohta
Monta paikoilleen jähmettynyttä kylmyyttä
Talvi venyy pitkäksi suikaleeksi
Tilhien, tiklien luita
Pöydälle unohtunut kaalinpää; mietin makedonialaisen puutarhurin veistä sitä leikatessaan; taipunut, paahtunut selkä odottaa jo keskipäivän varjoa, leipää ja
Kaadan lasiin aamuviinin
Tarjoillaanhan sitä juuri kirkoissakin
Minun vereni
Minun ruumistani
Minua lehteilevä pyry, joka pelästyttää varhaiset muuttolinnut suojattomaan lentoon
.
.
chr.
.
.
.
.
Kampaat auki metsän laulut
erotat huilut toisistaan
jostain löytyvät kurkien huudot;
toisilleen kesyt, toisilleen omat
.
.
chr.
.
.
Sienijuuria kuin koralleja;
Ensin ilmestyy palloina punaisia lakkeja;
Kärpässieniä kasvaa Talon ympärille heinikkoon
Jalat alkavat venyä korkeutta, kasvavat kivijalan ohi, ikkunoiden yli
Räystäälle, rännien suojasta varjot avautuvat laajat lakit
levittäytyvät täyteen mittaansa suojaisat päivät.
Nimeämättömät perhoset ja niiden ahneet toukat asettuvat
Jalkojen uurteisiin ja helttoihin, niiden huoneisiin
Ja muodostavat uusia saleja ja eteisiä
Salaisen ullakon varjoisia syvänteitä
Istumme ikkunassa niitä katselemassa,
käsi poskella, pöydän ääressä
Koira makaa alla
Todellisuus muuttuu koko ajan
Ilmojen virrat ja pilvimetsät
Jokaisella sateella kynnykset lahoavat veden valuessa katosta sisään,
Lattialankkujen väleistä kasvaa vieras manner
Pähkinäoksat kurottavat perintöposliineihin, hämmentävät hellalla keittoa
Portailla männyntaimet lisääntyvät
mullasta täydet rännit
Itävät tammia ja vaahteroita, metsäorvokkeja
Syvimmällä, kaikkein syvimmän metsän vihreä muuttuu siniseksi
Sen huoneet kasvavat ruumiini läpi
latvan liikahdukset kuin kaukainen tanssi
Unennäön talossa jänikset ovat peuran kokoiset
Peurat heinänkorkuiset
Käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta
Naava ylettää maahan, jalat eivät.
.
.
chr.
.
.
On ollut pitkä päivä
Sen lähes pysähtynyt eteneminen,
Kun nousen, näen sydämenlyönnit
Heijastuksena maasta,
Kuiskaisin toisille huulille
Kuin matkan takaa.
.
.
chr.
.
.
Ilmakehän jääkiteistä
Loistaa ikkunaani eräs tähti
Sen renkaat
Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään
Cirrostratuksen siitepölyn, miten
Hiukkasten valo siroaa ja männyt syttyvät.
On metsähorisontti
On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa
Mantelipilvet, väripilvet
Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja
On olemassa kulmissa
On mahdollisuus tunnistaa
Saapuvat pilvet ja sivuauringot.
Syön pieniä aurinkoja iltapalaksi
aukeamia
Sirottelen niillä pihan peittoon
Ja metsä sirottelisi linnut
Nokat ja laulun.
On olemassa yksinäisyyden tutkija
On sävelletty kvartetto aikojen lopulle
On tuhkaa ja lintujen kuilu
On kuihtumattomuutta
Mutta Ennen kuin aamu on täysi
Ja linnut aloittavat laulun
Kukonlaulun, fasaaninaskeleen
Kaikki on lopulta hyvin
Eikä kukaan kaipaa mitään
Enkä itse kaipaa minnekkään
Eikä ole vielä kevät
.
.
.
Huone huoneen jälkeen
Ohranvihneitä vaaleampi vihreä
Tai unensekaista lunta,
Tapetin kuviossa on silmukoita
Seinille lainehtii Tyroksen purppuraa
Jälkimainingissa ukkosta sinisempää
Talvihuoneista valuvat värit
Yksi lanka pettää koruompeleesta
Ja hämärään putoaa pieni helmi
.
.
chr.
.
.
Valo läpäisee lumen, luomet
Kuuntelen pyryä.
Nämä sanat ovat ensimmäiset pitkään aikaan
Irtoavat paperinohuina
.
.
chr.
.
.
Ilmakehän jääkiteistä
Loistaa ikkunaani eräs tähti
Sen renkaat
Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään
Mantelipilvet, väripilvet
Cirrostratuksen siitepölyn, miten
Hiukkasten valo siroaa, ja männyt syttyvät.
On metsähorisontti
On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa
Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja
On olemassa kulmissa
On mahdollisuus tunnistaa
Saapuvat pilvet ja leimahtavat sivuauringot
.
.
chr.
.
.
Tunnustelen ovatko kätesi kylmät, joskus ne ovat minua kannatelleet.
Aika on huone ja sänky sen päätepiste.
Nojaan aikaan, nojaan arveluihin.
Sade putoaa maahan; välillä nojaan ikkunaan, pitelen ikkunaa ja maisemaa pystyssä; silmieni edessä kinokset häviävät ja joulukuun vihreys paljastuu.
Joku nousee varjoisasta syvänteestä näkyviin, siellä on polku, jota en tunne, tiedän kaupungin alkavan jossain mäen alla, mutta useimmiten en näe muuta kuin oman kuvani. Ja sinun kätesi.
Kerran kirkkaana päivänä horisontissa liikkuivat tuulimyllyn lavat.
Huone on aukeama, joka sulkeutuu. Aina pimeää, ehkä aina on ilta.
Ilmeetön kasvo ja silmien takana ei ole ketään.
Silmien takana ei ole mitään
Henki ei helposti ruumiista lähde; vetää sitä maanpintaa edestakaisin, sateessa. Ylöspäin kiinni ohuella hopeiseisella ketjulla, sivuille vielä ohuemmilla.
Puhettasi ei kuulu; se on muuttunut huoneen värinäksi, ääni on aina ollut matalaa, katoaa osumatta seiniin tai kehenkään, mutta viimeiset seinät ovat tottuneet imemään kaiken itseensä.
Sanoin sinulle, että päästäisit irti. Sanoin päästä irti.
Kuiskaan päästä irti ketjusta!
Luiden päällä on enää nahka
Nahan päälle sataa lunta
Kukat eivät ole tarpeeksi tai tuo tarpeeksi varjoa, jota vain halusin,
jonka varaan taipua. Sillä varjo aina tuodaan, se tarjoillaan ja se otetaan vastaan.
Kaksikymmentä päivää, yöpuolen kierrettä, kuolemasi jälkeen.
Puut lentävät tuulessa ja sisämaan aallot jäätyvät.
Jatkan kirjoittamista;
sanovat, että tarvitsen mustan seremonia-asun.
Mielummin pukisin helmi helmeltä linnunkielet avautuneina, kielien hämärät käytävät.
Surua ei voi pukea.
Sinulta perin silkkirasioita,
kotialttarin pienemmät jumalat,
perin kiviset kengät, sarastusta seuraavan tunnin.
.
chr.
.
.
Suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;
kadotettujen talojen katumuksessa;
haistan seinän punamullan
vuosikymmenien koskemattomat persialaiset matot
maatuneet pölyn kerrokset
Vanhojen huoneiden tuulettamattomassa raskaudessa
aurinko repii kristallikarahvista välähdyksen
haistan kosteuden kuin raskaat liljat
mahongin ja norsunluun katumuksen
ihojauheen, kasvopunan ja iiriksenjuurihajusteen
Voin kuulla portaikon askeleet
oven sulkeutuvan ja satunnaisen sanan
kuolleiden koirien kynnet rapisevat niiden vaihtaessa makuupaikkaa
Kuulen sateen kulkevan rännissä
kuulen veden etsivän tietään tapetin kupruissa
kuulen pääskysten pojat kattotiilien alla
avonaisen ikkunan värähtävän
lasi pysyy paikallaan, vaikka alapiena on pudonnut
ja haalistunut verho jaksaa heilahtaa kerran
Voin nyt rakastaa mitä-ketä vain
kilpikonnanluista kampaa
puun ytimiin asti hiutuneita ikkunaluukkuja
sinua ja silkillä vuorattua korallirasiaa ja katumusta
Seisoa hymyillen mustavalkoisissa valokuvissa
Seisoa ja rakastaa ja kadottaa kohta loputkin
.
.
chr.
.
.
Kuinka ja onko
Miksi kenellä ja mitä vastaat:
Voiko kaiusta saada kiinni
Voiko valosta saada otteen
Mitkä ovat valon ominaisuudet
Jos ikkunat antavat niin ottavatko ovet
Kuinka kauan kosketusta voi odottaa
Mitkä sanat kiitävät ihon taipeisiin
Löytyykö lukurauhavaate miesten-, naisten- vai lastenosastolta
Häikäiseekö auringonheijastin
Miltä korkeudelta alkaa taivas
Minne pilvet menevät
Voiko varjo kääntyä
Keneltä voi pyytää anteeksi
Kuka kuulee apolloperhosen lupauksen
Pitääkö aaltoja laskea
Osaako joku luetella valkoisen värin sävyt
Miten avaruuskuvaus mahtuu paperille
Mihin aikaan alkaa yövyntä
Luetaanko päivänvalolauseita vain pimeässä
Mistä valuu ailahteleva mesi
Kuinka pitkä on silkkikielien ikä
Kenellä on kultakäpälä
Millaiset ovat viettelijän kasvot
Onko peiliä ilman heijastusta
Kuinka moneen osaan ilma on jaettu
Tekeekö säädyllisyysaisti kipeää
Tekeekö säädyllisyysaisti hyvää
Missä jaetaan pöllön oksennuspusseja
Otatko kaikki mausteet
Kenelle kaihonkukka puhuu
Mikä on unen tiheys
Kuinka monta hiljaisuuden lajia on
Missä tyhjyyden ääniä voi kuunnella
Miksi on partikkelit ja partikkelit
Mikä yhdistää kauhut, horkat ja kirput
Aavistaako kaukoaavistus
Kuinka kaukana kulkee kaukoliikenne
Miten silkki syö itsensä
Onko päivälepakoita
Onko hiljaisia kerroksia
Mikä sävel on nuottien välissä
Kuuletko revontulet
Onko makeudella mitta-asteikkoa
Kuka haluaa sotia
Voiko kukaan miktään
Kuka ampuu luodin sydämeen
Miksei aina voi olla ensimmäinen päivä
Mikä on lämpimän päivän paino
Onko pakkanen kevyempää
Minne viimeinen jäätikkö sulaa
Miksi maa on likaista
Mikä on kuivuuden maksimi
Voiko sielu rypistyä
Kuka repii hyväilyjä
Miksi lyödä kun voi suudella
Miksi suudella kun voi lyödä
Mihin häviävät muistot
Kuinka paljon muistoistamme on kuvitelmaa
Mikä tekee kauneuden
Ovatko kukat helliä
Miten Se menee aina ohi
Kuinka monta onnen hetkeä on
Miten jumalat syntyvät
Ovatko paisuvat marjat ylpeitä
Tunteeko yö yöpaidan
Miten suut voivat kohdata käsien koskematta
Missä voi kulkea ihon polkua
Miten voi
Kuka voi kenelle
.
.
chr.
.
.
Jos joskus ajattelet minua
Putoaa sumu päällesi kuin lumi
Ja uppoavat kirkontornitkin
Olemmehan tehneet syviä jälkiä
Ja toisemme
Levittäneet kasvoillemme
Jos joskus olet kuin joskus olit
Polvillasi metsässäni
Ja meillä silloin toistemme silmät
Vai olitko sulkenut omasi
En nähnyt latvuksesta juurien tyviin
Jos joskus on jotain särkynyt
Ovat huuleni yhä yhtä pehmeät
Mitä odotit?
Tanssin alkamista, puhuvaa avainta
Milloin hyväilyä, milloin jäisiä katuja?
Jos joskus haluat minua
Vaikka kiellät
Ja kuitenkin ajattelet ja haluat
Ja vakoilet ja väijyt
Laskeutuu välillemme se sumu
Suurten kirjainten sokkelot
Ripsien läpitunkeutumattomuus
.
.
chr
Aamuviideltä kaadan itselleni pullon viimeisen
lasin viiniä
sarastusta seuraava tunti
vuosia vanha suudelma
.
.
chr
Rakkaani, sydämeni
Ilma on levoton
sen nuotti Kun ruusupuun oksat taipuvat
Ilmestyit metsästä
Olin jo alkanut ja
sinä hitaammin, yöhön
Aina yöhön, aina yö
Tai ainakin pimeä
Mitä lähemmäksi mennään
Nyt Kumarrun kirjoitukseni ylle
Ikkunat ovat taivaan peittämät
Tuhat kertaa olen nähnyt yläpuolellani käsivartesi kymmenet sulat
Peitesulat, kylkisuonesi, kuinka siivet aukeavat
Niiden kaaret ylläni tuhat kertaa, voimakkaat ilmavirrat
Piiloutunut kun joku toinen kulkee polkuni poikki
Aina yöhön
Nousit vedestä
Nousit suosta
Hitaasti virtaavista vesistä
Puhuit kieliä, joita en ymmärtänyt
Tanssit soidintanssia
Muutit päivän pituuden ja tähdet lensivät ikkunoista
sisään ja ulos
Sisään ulos
Lattialla liikkuivat Puiden varjot
Vastaantuleva Metsä
Mitä se kantoi yllänsä muuta kuin Jumalien puhetta ja kahinaa
Sydämeni rakkaani
ei selityksiä;
Vuoteessa meidän on hyvä;
Sulat jäivät käsivarsien alle
Silmät kuin helmet
Helmi helmeltä avautuneina
Kyse on hetkestä, jossa nimeän kaiken mitä näin:
Kuunliljojen hohde
Mitä Kuulin: sanat kuiskattuina
Haistoin raskaat heliotroopit
Juuret rakentamassa kaupunkejaan
Tunsin Valaisevat yläpilvet, troposfäärin valtatiet
.
.
Tuhkasillan notkossa onnistuu hyttysen yltäkylläinen veriateria
Kukkahämähäkin myrkkypistin seuraa Pirunpellon loisivaa villakärpästä
Valmiina iskuun
Nummikiitäjäisten ahnaat koukkujalat tarttuvat kohteeseensa kun
Harmisuolla isäntäänsä kiinnittynyt punkki kuulee huudon;
Hietapistiäinen raahaa lamautettua uhria koloonsa.
-”Sen jalat irtoavat herkästi”, miettii Haaskaholman hepokatti ja
Musertaa saaliinsa
Vesimittari pyydystää uimataidottomat, näkee
Haudankorven lammessa kelluvan suursukeltajan uhrin
Tyhjän kuoren
Käärmemäen suolla vesiperhosen tuokka iskee terävät leukansa
Omaan veljeen
Nauttii saaliistaan samaan aikaan kuin raatosaarelainen piikkilude tähtää kärsällään uhriaan
Mutaskulman pakettipellolla istuu nahkamainen synkkälatikka.
Se on erittäin uhanalainen
Suukilven syrjässä nälkä
Turkkilo hautaa kuolleita Ampumaradalla
Koirakedon pimentyneessä ojassa
Kiiltomato imee uhrinsa liotetut kudokset
Ja sammuttaa valon
Yöllä siirat ryhmittyvät hymniin
Kymmenentuhatta vuotta suohaudassa
Trilobiitit, kannattelevat kiduslevyjä valtamerien rannoille
Takaisin hengitysraajoja, merihärkiä Itämereltä Jäämeren lahdille
Eumalacostraca peracarida
arthopoda eucarya
Valvifera oniscidea
Amen
.
.
chr.
.
.
Valokuvattuani pilvet pidän niistä näyttelyn, barokkihevosten karavaani, valaisevat iltapilvet, suomifilmipilvi, sen vaaleanpunaiset poikaset.
Kuvattu maisema, aloitettu ahvenvidasta, sitten kaislat, lahdelman reuna ja kaukaisimmat saaret. Lintujen viivoituksen nostan pystyyn, hitaasti pilvet, kyllä ja veden, tyynen veden, järven täyden veden
cumulusten kuvan.
Makaa siinä mikä on jäljellä, taivaan kudokset auki.
Mataroitten valon läpi kuu, sen veren paino
.
.
Chr.
.
.
Opettelen kulkemaan pimeässä, pelkän muistin varassa; huoneissa ei ole juurakoita, metsässä huonekalujen kulmia. Totuttelen pimeään; se syö, niellen kokonaisena; se sanoo:"Tunnen sinut"; sen puhe kimaltelee ympärillä ja sen syli on yksi upottava huokonen.
.
.
Chr.
.
.
Kauriita; ne syövät mehevää viljanorasta ja pudonneita omenoita; laiduntavat pihoissa kuin kesyt kotieläimet; välillä ne tulevat hyvin lähelle; melkein ehdin ojentaa käteni, sitten jo häviävät. Kannan lähteeltä vettä. Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä. Hämärtää, enkä näe lähteen pimeää pohjaa. Hämärtää siis jo; muutama päivä syystasaukseen, sitten yö voittaa. Kuningatar on kuollut ja haudattu. Vesi liikkuu purossa hitaasti.
.
.
Chr.
Hoikka vartensa irrottaa nyörit
Ja päästän hänet irti tuuleen
kuin ohuen paperin
Mitään ei jää jäljelle
Ei koillismyrskyä
Ullakkokerrosta
Ääntäkään unessa
Kun nousen näen sydämenlyönnit
Yltäkylläisenä vihreänä nauhana
Metsän hämärään
Niin pitkälle kuin muistan
Niin pitkälle kuin muistan
Todellisuus muuttui koko ajan;
Oma varjo juoksee edellä
(Ota minut kiinni!)
Tulenkajo oli kasvoillani;
Katulyhtyjä jo sytytetään;
Valoa maassa
Alkamassa kylmä yö
Alkamassa kylmä yö
Yössä ei näy ketään
Yhtään hohtavaa paitaa
Tien mutkat
Vuosisadan alkuun ja kauemmas
Vuosisadan alkuun ja kauemmas
Unennäkijät tiesivät miten korkea on vihreä
Miten aava on sininen ja valkoinen pohjaton
Ikkunaluukkujen takaisessa hämärässä
Luonto ottaa vallan;
Varjot putoavat tapettivuota kerrallaan
Verkkaisesti kuin huolelliset sanat
Katosta riippuu merilevää.
Aamulla kuukausi vaihtuu;
Pienen laiturin lähes kuulumaton kitinä
Heilahdus askeltaessa
Syyskuun ensimmäinen päivä
Ikkunoissa yläpilvet tai
Unennäkijät kenties
Puissa kuultavat omenat
kuljen niiden alta, kellarista ullakolle
huone täyttyy auringon viimeisestä läikästä
Chr.
rikkaruohot.blogspot.com
.
.
Oli lämmin ja oli yö ja oli seuraava päivä, ja tämä oli hänen päivänsä seuraavan auringonkierron ajan ja hän otti päivän omakseen ja katseli ja kuunteli sitä ja hän tunsi kun päivä koki täyttymyksensä ja käänsi kasvonsa häneen ja puhui ja hän kätki päivän sydämeensä, hän kätki päivän käsiinsä ja tarkasteli sitä pimeydessä ja oli siihen tyytyväinen, oli päivästään täysi, ja hän mursi ja söi leivän, joi viinin, ja hän söi kakkusia ja vedet tyyntyivät, koska se oli hänen toiveensa, ja hän riisui vaatteensa ja ui, eivätkä aallot häntä koskettaneet, koska oli hänen päivänsä, tämä päivä, hänen omansa, ja tuuli kävi hänen ylitseen ja hän oli vahva ja hän oli.
https://youtu.be/n1tUqbGRQEo
.
.
chr.
.
.
Ja oli aamu ja ennen seuraavaa vielä tämä päivä, jonka jotkut ihmiset olivat julistaneet pyhäksi, ja hän istui pihallansa ja katseli taivastansa hyönteistoukkien reijittämän luumupuun lehtien läpi, ja hänen jaloissaan juoksivat siilit ja näkymättömät päästäiset ja joutsenet lensivät hänen ylitsensä ja ylösalaiset tiaiset ja hänen ylitsensä lensivät harakat, hänen ylitsensä varpuset lensivät ja hänen ylleen kokoontuivat vielä pesäänsä ampiaiset ja pysähtyneessä lennossa mesipistiäiset ja kukkakärpäset, pareittain pikkulinnut, jotka hän nimitti pajulinnuiksi tai hän nimitti ne tiltalteiksi, koska hän ei tiennyt kaikkia lintuja, ja nämä olivat ne tuntemattomat hänelle, eivätkä ne linnut nimiäinsä juuri nyt hänelle laulaneet, ja siksi ne jäivät hänelle oudoiksi, mutta toisilleen tutuiksi, ja pyhän tiivistämä kaste putosi yhtenä pisarana hänen päänsä päälle, hänen hiuksiinsa ja valui alas, ja näin alkoi päivä.
.
.
chr
