.
.
Hän kysyy mikä päivä on
toisinaan aamuisin nimet muuttuvat
maa on uudesta lumesta valkoinen,
seuraavana kukkien peittämä.
Lasken olkapäät alas, en tarvitse suojaa. Lopetan odottamisen.
piirrän posket, nenän kaaren
ylähuulen reunan, ja hän odottaa väsymättä
kuin arktisten alueiden susi
ainoa valonlähde ja metsästäjä
osuma
jäähileet, nekin sen verran kuin me.
.
chr
.
.
Maisema oli enemmän kuin maisema, se oli näky, sävellys ja hiljaisuus
kokemus koko iholla, sukellus siihen, siihen pukeutuminen
tuntea yhtäaikaa sen sisä- ja ulkopuoli,
olla osa sitä niin pieninä palasina, ettei paluu ole enää mahdollista
mitään jäisi jäljelle
irrottaa nyörit ja kahleet.
Voisi pudottautua lentoon, levittää käsivarret siiviksi.
Ja lämpimät ilmavirrat nostaisivat.
Tässä on kuva:
ikitammet pihassa jo nukkuvat, puiden henget
porstuasta maahan putoaa valo
nahkasiipiset kiertävät pihaa, ja vedenalaisen kallion puhetta
kivien nilkoissa juurien kieppejä.
Kuvassa keittiön pöydällä kupit, käytetyt teepussit, leivänmuruja,
kasa kanttarelleja ja sanomalehden aukeamalle perattu sammalen varsia ja multaa,
seassa muutama kulkija
ikkunassa oranssiruutuiset verhot.
Ulkopuolella spelttipellon vaaleaa kultaa ympäröi tummuvan metsän siluetti.
Kolme hirveä syö pellossa viljaa, emä ja kaksi vasaa
vasojen selät vasta kasvamassa tähkäpäiden ylle
ja niiden yllä puolikkaansa päälle kasvanut kuu
ei aivan valaise, kulkee yli
kuin kosketeltavan lähellä, kuin aavistuksen kallellaan.
Kanalan orrella asukkaat vaihtavat jalkaa, puhuvat unissaan
pihalla koira ei ole vielä huomannut hirviä.
tammi kaartuu, ottaa taloa lähemmäs
naava liikkuu hitaasti, kaarnan kasvot, kaulan uurteet.
Hämärään tottuminen.
Tähdet kukin vuorollaan sanovat nimensä
puut liikkumatta metsä sulkeutuu, kohisematta.
Koira asettuu makaamaan portaille.
Kuun viereltä hirviemän pää laskeutuu syömään.
.
.
chr.
.
.
Viiniini oli sekoitettu vielä vettä.
Storamumi nyökkää hyväksyvästi
tyhjentynyt Lautanen, ja Leikki sai jatkua
Silkkisten helmojen alta hivenen etäämmälle
Kynnyksen toisella puolelle, koirat odottavat makupaloja
Palvelija sytyttää saliin lamppuja
Muotokuvastaan Urgroßvater katsoo lempeästi
etusormen ohuella kynnellä hän Osoittaa ovea verannalle
Kuin viulunkieli pingotettuna soisi
Syysleimupenkin piilomajassa
Pidättelen kuluvia vuosia
Laahaan jalkoja, poljen alamäessä turhaan vastapäivään
Kiviaidan viertä, Rosellin ja Augustinin hautojen yli,
Kuiskeiden ja lyhtyjen sirpaleiden yli.
Tämä on totta: puhdistin kynsien alta hautausmaan hiekkaa
polkujen nimet olen lyhytmuistisena unohtanut
etenen kai poispäin, Aavistuksen suunnasta, luulen
Ratsastajien kulkue metsäisellä kujalla
Maa tärähtelee, mutta jättiläisvaahterat kannattelevat, pärskeitä
Hevosten harjoihin on sidottu kimmeltäviä kiviä
Suitset välähtelevät, Siivet selässä iltapäivän auringossa
Koirat seuraavat saattuetta
Annan jaloilla vauhtia; Kaviouraa on vaikea ylittää
Mustatikka lehahtaa varjojen läpi
Huutaa tuntematonta kieltä,
Huutaa kauan latvoihin, viittoilee lammelle
Koko matkan vyö puristaa
Enteet kerääntyvät, ojat syvenevät
Koteliaat, pääjalkaiset ja Maneetit kelluvat kankeina alassuin
Pidättelen vuosia pidempään kuin ikuisuus
Avaan mielessäni vesirajan Alakeittiön komeron ovella
Se jäätyy kannattelevaksi ohuille renkaille
.
.
Olen joitakin vuosia toiminut kummina intialaiselle Dumkan kaupungissa Jharkhandin osavaltoissa toimivan ashramin lapsille. Ashramiin on tänä aikana rakennettu koulu ja sairaala on aloitteilla. Ashramista huolehtivat Swami Atmananda Puri ja Swamini Anuradha Puri, tunnen heidät henkilökohtaisesti. He ovat tehneet suunnattoman tärkeää työtä orpojen, hylättyjen tyttölasten, kastittomien ja sorrettujen heimojen parissa. Swamini pyysi minua, ja muita suomalaisia kummeja, kirjoittamaan tuntemuksiani kummiudesta. Kirjoitukset julkaistaan ashramin fb-sivulla.
Maa, jonka olosuhteita en pysty ymmärtämään,
Intia, sen totuudet muuttuvat alati
en ymmärrä kieltä tai kirjainmerkkejä
maan värejä, yltäkylläistä tuoksua,
temppelien kukkauhri on nimetön
luisten käsivarsien läpitunkeva kurjuus
tiedon puute, jonka julmat seuraukset kantavat viimein vain lapset
vain lapset
Päivän, kahden, sade lamauttaa kylän,
sähköt katkeavat, tiet ja yhteydet
ihmisyys, ajelehtii tiehensä,
sitten loputtomina vietettävät pyhät seremoniat kuin maan tomu
miten musiikin määrä saa sen tanssimaan hälisevässä juhlassa
edesmenneet seuraavat valokuvina alttarilta tapahtumia
ja jokainen jyvä mitataan, tärkeä, suupala syödään oikealla
vasempaan kukaan koske
tunnen lämmön, mutta yksityiskohdat jäävät piiloon,
kysymyksiin on liikaa vastuksia
häviävät matkalle puolen maailman yli
Omassa pihassani sade putoaa maatuville lehdille, muuttuu lumeksi
hämärä syvenee, kunnes on jäljellä vain pimeys;
näen kuvia ashramin kukkivasta ruusutarhasta
vasikoista helteessä lehtevän (nimettömän) puun varjossa,
(nimettömän) linnun taiturimaisesti laulaessa
olen kuullut, että auringon lämpöä ei kuvailla paisteeksi,
vaan aurinko lyö, kastittomia ja jumalia,
jumalien lapset, jumalien lemmikit, heimolaiset
ihmisen arvoa ja armoa
Jos köyhyydellä on mitta, on se hankautuneena kuluneeseen vaatteeseen
kutistunut päivän ateria
toivottomuudessa kauhtunut
Yhtäkkiä kaipaan meren rantaan, vaikka täällä meri on kylmä
istumista hiekassa, aaltoja
koska vedet ovat yhteydessä toisiinsa kaikki
sen tavalla myös maat ja mantereet
sen tavalla ihmiset
.
.
chr.
.
.
Jos linnut kantavat höyhenissään
kannatko minua kuin taivaanvaloa
kannatko epäselvän vesihelmen
oranssikeltaisen pohjavalon
kajastavat kaksi sointua
me olemme vesiperhosten tanssi
virtakalmiosirvikkaat syksyn viimeisellä viikolla
kerrot kuoriutumisesta, lennosta, pintaannoususta
ihomme niin vaalea
kuin pellon lumi, joutsenet lumessa.
kirjoitamme vähenevät rivit
kysymykset, hitaan askeleen
en pysty kuin yhteen sanaan
en onnistu keventämään tavuja
ikkunassa tervehdystä
ovelta hyvästiä astumasta
kolmen ilmansuunnan eteisiin
saleihin, kaikkiin kohtaamisiin
hetkiin, helmoihin
kysymyksiä luetaan, ne unohtuvat pöydille
en hävennyt, en irrota
(lause kehittyy:
sivujen väliin jääneen sulan ruoti vääristää ylikirjoitetut)
sinä, joka kerran
sinä, joka kerran minut, sinä myöhäisessä iltapäivässä
kun kerran pähkinäpensaat muuttuivat, puiden rytmi
ja järvi joeksi
virtasi tyynessä hitaasti pesäpuulta toiselle,
kalastajien nuotioilta.
.
.
chr.
.
.
Viimeinen päivä.
Pyyhimme pölyt, asettelemme jumalat paikoilleen, jumalien äidit, liinat pöydille. Pihaan astuu lokakuu ovet kiinni.
.
.
Yksi päivä.
Se syttyy tammen latvaan hyvin yskityn yön jälkeen. Keltaista on paljon, ruskeaan taittuvaa oranssia, punaisen vivahteet, mustaakin, mutta nurmi häikäisevän vihreä, ja nurmen laidalla kapea ketun polku. Jääkaappi hurahtaa käyntiin ja hetken luulen autosi ajavan pihaan, mutta se tapahtuu vasta myöhemmin, ja koira hyppelee riemuissaan; pitkä odotus on päättynyt.
.
.
Kaksi päivää.
Kannoin sukissa rantakiveltä sisälle jalkapohjiin tarttuneet vaahteransiemenet. Saappaiden kärjissä suuret, värittyneet lehdet, hiuksissa risut ja naavan, ihon uurteissa levää ja jäkälää , kynsien alla maan, mullan, kivet, kannot, taskuissa ajopuut, kainaloissa ahvenruo' ot, lahkeissa takiaiset, ja yhden ruusupuun.
.
.
Kolme päivää.
Aina vain aikaisemmin emme enää näe; kirkas aurinko on äkkiä vain punainen aavistus lahdenpohjan takana.
.
.
Neljä päivää.
Aamulla ulkoportaalla vesiämpärin pinnalla kelluu pieniä yöperhosia, ikkunanpielessä ampiainen etsii tietä aurinkoon, samoin sisällä kaikki muut nimettömät kaksisiipiset. Kamarissa taistelee loispistiäinen; se tarttuu sormeeni, mutta ei ulkona tahdo lähteä lentoon, paeta; ehkä se etsii sopivaa kohtaa muniakseen ihoni alle. Vasta kun ravistan kättä hyönteinen häviää.
.
.
Viisi päivää.
Järvi on tasoittunut parin päivän vellomisen jälkeen. Kylmä vesi lainehtii omalla tavallaan; hitaammin ja jäykemmin, kuin olisi juuri paikoilleen pysähtymässä.
.
.
Kuusi päivää.
Tyhjennän keittiön pesuvadin pihan suuren männyn juurelle. Männyn runko on muuttunut valuvasta sateesta tummaksi, vain talon portaan päälle kaartuvan oksan alta alkaa puun juureen ulottuva vaalea sateensuojan jana. Portaalla kasvaa pieni männyn taimi. Viime kesän varjelin sitä, tämän menneen kesän kuivuudessa kastelin. Siinä se sinnittelee, väistelee harjaa, kulkijoita, koiran hyppyjä. Taas mietin taimen siirtoa; sinnikkyys on osoittanut sen sitkeyden, jättiläinen vieressä, jonka ympäri eivät käteni riitä, sen mahdollisen uljaan tulevaisuuden.
.
.
chr.
.
.
7 päivää.
Havahdun hanhien huutoihin. Vai joutsenten? Puen villatakin ja saappaat, astun ulkoportaalle, on liian hämärää, mutta koko metsä nousee kahahtaen kavioilleen ja rynnistää pois; kauriit olivat syömässä tammenterhoja. Pimeän voitto, juuri mitään ei näe; linnut melovat ohi, kuulen niiden rupattelun. Kauempana pysähtynyt kaurispukki haukahtaa, johdattaa pienen laumansa syvemmälle. Tuulenvire tarttuu takin helmaan, ja lisää terhoja putoaa ympärille.
.
.
chr.
.
.
8 päivää.
Tuijotan ikkunasta järveä, kunnes lasiin hitaasti vaihtuu peilikuvani ja huoneen kuva. Keittiössä porisee mutteripannu, perinteisesti kohta pienestä kattilasta kiehuu maito yli. Lihava kärpänen kiertää lamppua; valo maalaa kaistaleen pihaa, muttei yletä aivan veteen asti.
.
.
Yhdeksän päivää.
Kymmenen yötä, täysikuu, järven pimeydessä kutsuu kuikan kurnutus.
.
.
10 päivää.
Koira raapii hampaillaan kattilasta pohjaanpalaneen kukkakaalikeiton. Syömme ulkona, pihapöydän ääressä. Aurinko lämmittää muuten kymmenasteista ilmaa. Ulkoseinällä paksut hitaat syyskärpäset nauttivat jähmettyneinä säästä. Laudoituksella liikkuu aaltojen valoheijastus. Silloin tällöin katolle putoilee tammesta vieläkin terhoja, vierivät lapetta alas ja hyppäävät maahan. Luodolla sukii neljä laulujoutsenta. Kattila pakenee yhä kiihtyviä nuolaisuja, kunnes otat sen, ja tyhjät lautaset, ja viet sisään. Kuulen askeleesi talossa, luen lattialautojen narinaa kuin karttaa, silmät kiinni kuulen oven kahvan, sen joka on rautalangalla korjattu. Järvi kimmeltää silmäni kiinni.
.
.
.
.
12 päivää.
Painuessani pinnan alle sanon mielessäni: tämä on viimeinen kerta. Se auttaa kestämään veden kylmyyttä. Yritän hengittää hitaasti ja syvästi, kuitenkin huulilta pääsee Huh, kun antaudun veden varaan. Se Huh pelästyttää lentoon rantaan kaatuneen männyn takaa joutsenparin. Kun niiden kiitorata ja huutelu on kaukana, alastomuuttani alkaa kiertää lepakko. Huuhtelen vielä kasvot, hieron vedessä yhteen päivän työstä mustuneita käsiä, selän kuivunut hiki on leijunut veteen, lepakko leijuu ympyrää, viimeisiä hyttysiä, niitä voi olla monta, ja viimeisiä kertoja, niitä voi olla monta.
.
.
.
.
13 päivää.
Ja nyt sinä tulet ja koiran riemu ja metsä soi ja kaukaa kuuluu kurkiauran jäähyväiset (vai onko niiden huuto syksyn perusääni, ääni, joka kuuluisi, vaikka yhtään kurkea olisi ilmassa?) ja sisälle mennessä täytyy jo sytyttää valo ja käsiä hierotaan toisiinsa, sanotaan ompa viileää ja keitetään kahvit ja kuinka päivä on mennyt ja istutaan pöytään, kupit höyryävät ja katsotaan ulos; jättiläiset seisovat siellä liikkumatta, järvi vähän väreilee ja kuikat torkkuvat ja ensimmäinen aavistus hämärästä; siinä se on; miten se äkkiä kuultaa kaiken vihreyden läpi.
.
.
.
.
14 päivää.
Uimakivellä työnjälkeinen mitalikaffe; harmaansininen iltapäivä. Kivi puhuu ja pulputtaa, viime talvi käänsi sen toiselle kyljelleen. Rannassa kasvaa leppiä ja vaahteroita. Niiden latvustoa tutkii lintuparvi; sen pehmeät pyrähdykset, siipien trrr trrr, oksistossa liki kolmekymmentä pikkuista, pajulintuja, tiltaltteja ja sini-talitiaisia, löytää syötävää. Kahvi jäähtyy kuppeihin, emme uskalla liikahtaa. Saappaani kärkeen on tarttunut kirkas vaahteran lehti. Järven keskelle syttyy pilvien raosta auringon läikkä.
.
.
.
.
15 päivää.
Syksy on hidas ja nopea: kylmyys ja pimeys ottavat välillä harppauksia. Nostan järvestä ämpärillisen vettä tiskiä varten; järvi peilaa pilvien kuvia. Hanhiparvi, 13 kuikkaa. Kaadan vettä kattilaan, ja kierrän sähköhellaan virran; keittiön lamppu himmenee aavistuksen. Odottaessa kattilallisen lämpenemistä istun paikallesi pöydän ääreen; jospa kohta näkisin pihatiellä lähestyvän auton valot. Vähitellen piha katoaa ikkunasta; ensin vihreät sekoittuvat keskenään, sitten tummuus, musta vihreiden väleissä, ottaa vallan, laajenee kaiken yli, vain taivas jää vaaleampana metsän päälle, kunnes pimeä nousee sinne asti. Silloin pähkinäpensaiden alta astuvat kauriit pihaan, siroin jaloin; herkällä turvalla poimimaan tammenterhoja. Asumattomasta saaresta nousee kuu. Kultainen Kuu, puolikas.
.
.
.
.
Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa talvella jäihin hukkunut hevonen
se etenee leijuen virran suuntaan
laukkaa hitaassa veden keinussa etelästä pohjoiseen
karkaa välillä länteen, niin kuin kerran karkasi jäälle.
Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä,
läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa.
Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin
ja pienten ahventen leikkipaikkaan.
Aikaisin kesäaamuna hevosen kuulee etsivän rannasta kivistä jalansijaa
ja nousevan aalloista hakemaan turhaan kerättyjä kerppuja,
ruostuneet kengät lyövät syvyyteen punaisen polun.
Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään;
vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi, auringon kilo linnunradaksi
läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut, läpinäkyvä puhe,
hajoava hevonen.
Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä,
iltayön rajalla, puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä
talo sanoo väliin jotain, ja ikkuna
koko vihreyden.
Saarilta päin tuulee;
etsin pinnan alle hävinnyttä hevosta, pohjaan lyöviä kavioita.
.
.
Chr.
.
.
Hääloitsu:
Tästä tilasta, näiltä sijoilta
kihoavat lempiviikot
avara vuosien vuo
leimuavat kupuisat kuut.
Te lemmyt kanaset
te rievät riikinkukkoset
lempiluoteet lapsoset
ahmaiskaa ateriat
kakistavat kakkuset
suun sulavat suulakset
suupalan palttinat
tinarintojen tirinät.
Rantatörö raikuu
kaikuu kielevä väre
ei sään särkkä sysi
syyhelmä suista
livertää viisuja
huiskia hupia
tanhuta tahtia
ihaella iki-iloja.
(hmy!)
Leppeä lenko lempiluote
utu kuttu kuono
ilon imanne
ynnä hymy-ydelmä
häitä hyväellä.
.
.
.
.
Kuningas saa lahjaksi kultaisen leijonan
(myös suurempaa kruunua harkitaan)
kultaista apinaa
lentoon jähmettynyttä kolibria.
Kuningas muistaa jokaisen lausutun sanan,
piilossa kuiskatut, ja mitkä sellaisina soisi pysyvän,
linnan muurilla viivähtäneet katseet.
Ilta pimenee
hohde ei himmene
.
.
.
.
Joutsen riisu ́utuu hitaasti
laskee lattiakiville suurimmat sulkansa (melko väljästi ladottu)
pesen lintua sappisaippualla; hennot ruo ́ot irtoavat höyhentyviltä, kiertyy auki virtanäkinsammal,
värisevät, lintukin, veden liikkeessä
sammakot viihtyvät jaloissamme;
Kynälinnulla ei ole sääntöjä
se laulaa kuin kullanhohtava hedelmätarhan viini,
joki virtaa sormiensa välistä, lähteitä valuva
lempeämään yön, laskee maan rajan, lyhyen säkeen
liljakruunu, hennot juuret, lattiakivillä tanssissa ei ole viejää
vieläkin sormet vapisevat
olkapäillä multa ja pientareet.
ruusut kumartavat, ja pionit heittävät hameensa, ja sekoitetaan terälehdet; juodaan mesi; kun on ja on ja vielä; heleä vihreä juoksee vastaan; otat askeleen; ja odottaa linnunrata, aikaa ei ole; niska taipuu; tyhjyys; alkavat onnelliset loput. Olet pukeutunut; kannat salaisuudet; väreilysi; juuresi myötäilevät vartaloa, rannan onkaloista pärskähtää vesi; oksat hipovat päälakea; koko totuutta; olet paljas; ilman nimeä; pysähdys, seisaus
Joutsenessa pilkahtavat soutavat tähdet
kaarisekunnissa vieraat maat
Voisin nyt johdattaa sen minne vain, eksyksiin
Reisillä heinien taipunut sade
ja vielä saan tuntea kun polku häviää
Kun aamulla avaan metsän, yön henget ovat puristautuneet näkymättömiin ja sen pieni kansa on jo toimissaan; juuri ja juuri ylhäällä erottuu helmojen liike; jokaisella oksalla lauletaan.
peikot, poikkikulkijat, perässähiihtäjät, kanssamatkustajat, matka- ja vierustoverit, metsien miehet, ja "siellä niitä honkia humisee", menninkäiset, maahiset, retkueet, retkut, ritarit, rakit ja koirat, voimaeläimet, varjot ja etiäiset, henkioppaat ja maan korvessa langenneet iiihaaanat enkeelit, ja "tiellä ken vaeltaa", matkamiehet maan, kulkureiden kuninkaat, harhamaiden harhailijat, harhaumat, haaveet, aaveet.
hiekkateitä, lähes pelkkiä hiekkateitä tähän mökkiin, jonka vieritse toisen unessa kulki laulava kuoro, ja jonka omassani kuulin.
Aamulla kaiken yhdessä muistimme.
Karvaiset nuput nousevat taipuvina kimppuina ja raottuvat.
Koko läpinäkyvän kuoron
askeleet etenevät ruohikossa, kahlaavat neliapiloissa
(olin unohtanut helmojen kahinan!)
ja juurien pykälöittämää polkua alas rantaan;
kerran tapasin siellä sen, joka on aina ollut,
yön kuikan huudon ja järven pohjassa kauneimman nurmen
Vesi salpaa hengen, kun hitaasti kaadun
järvi ottaa vastaan, yösiikon hipoma
ui, kantaa
Kalat näykkivät jalkoja. Pinnalta kasvan kuivaa naavaa ja pohjasta kiveä, mänty selässä; se pudottaa pari sulkaa, vaanei opeta lentämään; ei maarianpitelijääkään. Käsikkäin kulkee ohi kaksi jättiläistä, ne vetävät peurat perässään; luu luulta taipeisiin sinulle kuljettavaksi. Ylitse tuulee, ja vaikka riisuu'udun, et sitä näe, sillä täyteen kirjoitetut näkyvät harvoin silmin luettavaksi.
Vesi on silmiesi värinen aurinkoisena päivänä. Saarten kangastus, yhä korkeammalle, ylösalaiset pilvet.
Tässä on kuva: vaaleanpunainen pilvi sataa, jänikset ovat peurojen kokoiset, peurat heinänkorkuiset, käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta, naava ylettää maahan, jalat eivät, vesipeilissä haalistuneet kaislat.
Tässä on kuva ja ääni: ladot astuvat sivuun askeleen, maa kutsuu tupia syvemmälle heinikkoon, seinien rakoon lakaistaan leivänmuruset, leinikkipeltoa hirsien välissä.
Tie poluksi
Polku saviseksi pellonreunaksi
Ja kuu kulkee ojanpohjaa kuin koira.
Harjumetsän puut narisevat; korkeammalla kuin niiden suljetut silmät, aivan laella otsalle osuu vuosia vanha tähden valo ja irrottaa ajasta; annatko luvan valaista kasvosi?
Tässä on kuva ja tuoksu: maailman vanhin lanka kankaana, maalauksen pohjana; silkillä katettu pöytä, viinin rypäleet viimeiseen pisaraan.
soihdut puutarhassa, kellokukat sormenpäissä;
vaatteeni tuoksuivat savulle,
jaan kuninkaan kanssa päärynän; hänen ylähuulensa kaunis kaari, kuin pitsiä ja pitsiä, ruusuhyytelöä, palanen kerrallaan.
Olen kaukana, olen humina:
Kehä kehrän kärry
havakka haukka karo teräakana
naamaa kaahe haka
kiuhtaa kimppu hatakka
kärhevä penikka
luumarja naavattava lapakko.
Koro luomi
koro luomen loitio
kallas palhe koppilo
luometon lato lapea.
Sulle punkatta huulettaa haama
suulle puuha uudella haava
haavatta hanka
ralotta ranka
kivutta kiipevä koto
nukkaniska, itukehto, nivellitukka.
Koska hengästin kallellisen
sitä silpo silmä
silmäkulma kapea
kaupo polvi palava.
Kaahe, kireä, käetä!
Uppoo uutuva, kutee imike
lietee tuulea tupeke
aaluva aulio
kauho koko koloa
komeron kopiota
korpin koura koppamatoa
maan maaren napalamppua!
Yynnä hymy-ydelmä.
Hyrsky hyväelmä.
Kun piha tulee koputtamatta sisään
Kun pihlaja levittäytyy sängylle
yö on lähellä
Lattialla kukkien ryöppy
Ovet auki kenen tahansa tulla
Maatessani hänen kanssaan satoi vain aamuun
mannerlaatan päässä sali tulvi polkua, jota kätensä kulkee;
Kuin metsän villinä elävä koira
jaloissa pitkiä varjoja
jaloissa mustia höyheniä;
uudet rannat vajoavat; saattaa olla huominen.
Kulutamme toisemme loppuun tuhannella, kymmenellätuhannella tavalla, kuin yksi päivä olisi sen tehnyt, virta tai unelma
meden
huulilta juoda.
Syntymäni huoneessa huolellisesti levitetty vaate
kiedotaan ympärille, helman terälehdet, lumi
Linnunratojen, kuiden kukat
Tuuli kasvatti linnunsiemenistä linnun lapsen
mesiheinän henkäyksen, sävyn ennen keltaista, paperinohuen.
.
.
.
.
Vesi on lämpimämpää kuin ilma; koko päivän laskeudumme ja nousemme; kahluu, pää vain näkyy, kellunta
sametti.
Sade nostaa järven, lilan pisaroiksi, harmaaksi, vastaranta häviää, saaret häviävät.
Kosteus talossa; kirjoista valuvat kirjaimet, vesiputous onkin lakana, järvi parempi mitään vaatetta.
.
.
.
.
Lakanakin on liian lämmin, mutta nukahdat. Tämä päivä vielä yhtä pitkä kuin eilinen, huomenna ajasta jokin muuttuu.
Kuten tuoksu, joka ottaa ruusuilta vallan; helle avaa jasmiinin kukat;
rantaveden sävyissä satojen pikkukalojen lentoharjoitukset;
ja sänky, joka muuttuu suolaksi, vaatteet meren vaahdoksi.
.
.
.
.
Kesä seisoo, runsas ja kypsä;
päivä on pesty lakana; kevyesti nostettu helma; metsän valo hakamaiden ovesta.
Yö, sileä ja pellavainen; yö on puhdas; saniaisen kukka; kapein huulin puhuu lehdokki, sen täyteys.
Kun ruusut kumartavat, kun pionit heittävät hameensa, kun sekoitetaan terälehdet;
juodaan mesi;
kun on ja on ja vielä; heleä vihreä juoksee vastaan;
otat askeleen; ja odottaa linnunrata, aikaa ei ole;
niska taipuu; tyhjyys; alkavat onnelliset loput.
Olet pukeutunut; kannat salaisuudet; väreilysi;
kun juuret myötäilevät vartaloa,
kun rannan onkaloista pärskähtää vesi;
oksat hipovat päälakea;
koko totuutta; olet paljas; ilman nimeä;
pysähdys, seisaus.
.
.
.
.
Niin kuin vain voi kesäyö tuoksua
niin kuin voi järvivedessä liikkumatta olla
lentokala ja kaksi kuuta
kauneimmat värilliset varjot
.
.
.
.
Töiden jälkeen palaan tyhjään taloon;
Korkea, vaalea verho liikkuu ilmavirrassa kuin laiska maininki.
Ikkuna on salvattu auki kahdella lenkkihaalla.
Hän, joka minut on tänne tuonut, lähti aamulla aikaisemmin ja palaa vähän myöhemmin. Vaihdan vaatteet ja kaadan itselleni lasin viiniä. Pöydällä yksinkertaisessa maljakossa keltaisia ruusuja. Jääkaappi on vaiennut, talossa aivan hiljaista.
Olen talon kanssa kahden
Annan järven huuhtoa sen läpi;
Etelän puolelta avonaiset ranta-aallot sisään, kohinat, ja ulos pohjoisesta matkalla kalliolle esi-isänmännyn juurelta ohi, nuolaisu ylös rinnettä kun vesi nousee, se hengittää hetken, ja takaisin, vetäytyy ovista pois aavalle.
Ovi, joka ei sulkeudu
peiliovi, jonka alta tuulee,
ovesta leveät hartiasi sivuttain
tai päältä rankkasatava, seinä, jossa joskus on ollut tuplaovi, oviverhon harso,
ovi, jota harvoin käytetään, pysyy kiinni seiteillä,
ja ovi, joka vie veden pinnan alle;
lattia lainehtii;
suoraan vuoteeseen saappaissa
ja järvi, painaa oven takanaan kiinni.
Näen sinut pihalla, kohennat pyykkinarulla riehuvaa vaatetta; se pullistelee tuulessa.
Äkkiä aurinko näyttäytyy taas ja saa järven hohtamaan. Häikäistyn.
Kiilaan päätyoven auki yösateen kastelemalla klapilla
Porraskivi on sammalen peittämä
puen saappaat, puen ilman, pilven
kuikan sulan, siinä pisarat pysy
aallon muoto.
Kuikat ovat muuttaneet vedenpinnan alle,
kuin tekivät ensin pääskyt
yhä aikaisemmin kaskaat,
tummenevan värin heinäsirkat. Kuuletko ne vielä?
Ilta illalta piha kiertyy kokoon pimeäänsä, ja katsoo ikkunoihin.
Onko talo juurtunut meihin, vai me jo taloon?
Sen aika on pysähtynyt;
Puhumme kuiskaten, koska puhe synnyttää tuulen,
tuuli rikkoisi järven pinnan ja veisi toisaalle sen minkä pitää pysyä lähellä.
Kun täydellinen hiljaisuuskin lakkaa hengittämästä,
järven katseelle annetaan yksi tähti
Selkäpuolelta empimättä lähestyy peura
laskee leukansa olkapäälle,
olen sille yö,
olen läpipääsemätön mustuainen,
sydäntalven iiris.
Pinta lasia, pilvien kuva.
Keittiön lattiaa pyörivät mustikat ympäri, juusto valuu uuniin, käryää pohjalla, syömme, nuolemme lautasia, sormia, murusia matolta, hunajaa veitsen kärjistä, pisarat reunoilta.
Koira naukuu. Sen housut ovat valahtaneet
Valo lankeaa ikkunasta pihalle; kaikki muu häviää
