.
.
Ilmakehän jääkiteistä
Loistaa ikkunaani eräs tähti
Sen renkaat
Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään
Mantelipilvet, väripilvet
Cirrostratuksen siitepölyn, miten
Hiukkasten valo siroaa, ja männyt syttyvät.
On metsähorisontti
On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa
Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja
On olemassa kulmissa
On mahdollisuus tunnistaa
Saapuvat pilvet ja leimahtavat sivuauringot
.
.
chr.
.
.
Tunnustelen ovatko kätesi kylmät, joskus ne ovat minua kannatelleet.
Aika on huone ja sänky sen päätepiste.
Nojaan aikaan, nojaan arveluihin.
Sade putoaa maahan; välillä nojaan ikkunaan, pitelen ikkunaa ja maisemaa pystyssä; silmieni edessä kinokset häviävät ja joulukuun vihreys paljastuu.
Joku nousee varjoisasta syvänteestä näkyviin, siellä on polku, jota en tunne, tiedän kaupungin alkavan jossain mäen alla, mutta useimmiten en näe muuta kuin oman kuvani. Ja sinun kätesi.
Kerran kirkkaana päivänä horisontissa liikkuivat tuulimyllyn lavat.
Huone on aukeama, joka sulkeutuu. Aina pimeää, ehkä aina on ilta.
Ilmeetön kasvo ja silmien takana ei ole ketään.
Silmien takana ei ole mitään
Henki ei helposti ruumiista lähde; vetää sitä maanpintaa edestakaisin, sateessa. Ylöspäin kiinni ohuella hopeiseisella ketjulla, sivuille vielä ohuemmilla.
Puhettasi ei kuulu; se on muuttunut huoneen värinäksi, ääni on aina ollut matalaa, katoaa osumatta seiniin tai kehenkään, mutta viimeiset seinät ovat tottuneet imemään kaiken itseensä.
Sanoin sinulle, että päästäisit irti. Sanoin päästä irti.
Kuiskaan päästä irti ketjusta!
Luiden päällä on enää nahka
Nahan päälle sataa lunta
Kukat eivät ole tarpeeksi tai tuo tarpeeksi varjoa, jota vain halusin,
jonka varaan taipua. Sillä varjo aina tuodaan, se tarjoillaan ja se otetaan vastaan.
Kaksikymmentä päivää, yöpuolen kierrettä, kuolemasi jälkeen.
Puut lentävät tuulessa ja sisämaan aallot jäätyvät.
Jatkan kirjoittamista;
sanovat, että tarvitsen mustan seremonia-asun.
Mielummin pukisin helmi helmeltä linnunkielet avautuneina, kielien hämärät käytävät.
Surua ei voi pukea.
Sinulta perin silkkirasioita,
kotialttarin pienemmät jumalat,
perin kiviset kengät, sarastusta seuraavan tunnin.
.
chr.
.
.
Suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;
kadotettujen talojen katumuksessa;
haistan seinän punamullan
vuosikymmenien koskemattomat persialaiset matot
maatuneet pölyn kerrokset
Vanhojen huoneiden tuulettamattomassa raskaudessa
aurinko repii kristallikarahvista välähdyksen
haistan kosteuden kuin raskaat liljat
mahongin ja norsunluun katumuksen
ihojauheen, kasvopunan ja iiriksenjuurihajusteen
Voin kuulla portaikon askeleet
oven sulkeutuvan ja satunnaisen sanan
kuolleiden koirien kynnet rapisevat niiden vaihtaessa makuupaikkaa
Kuulen sateen kulkevan rännissä
kuulen veden etsivän tietään tapetin kupruissa
kuulen pääskysten pojat kattotiilien alla
avonaisen ikkunan värähtävän
lasi pysyy paikallaan, vaikka alapiena on pudonnut
ja haalistunut verho jaksaa heilahtaa kerran
Voin nyt rakastaa mitä-ketä vain
kilpikonnanluista kampaa
puun ytimiin asti hiutuneita ikkunaluukkuja
sinua ja silkillä vuorattua korallirasiaa ja katumusta
Seisoa hymyillen mustavalkoisissa valokuvissa
Seisoa ja rakastaa ja kadottaa kohta loputkin
.
.
chr.
.
.
Kuinka ja onko
Miksi kenellä ja mitä vastaat:
Voiko kaiusta saada kiinni
Voiko valosta saada otteen
Mitkä ovat valon ominaisuudet
Jos ikkunat antavat niin ottavatko ovet
Kuinka kauan kosketusta voi odottaa
Mitkä sanat kiitävät ihon taipeisiin
Löytyykö lukurauhavaate miesten-, naisten- vai lastenosastolta
Häikäiseekö auringonheijastin
Miltä korkeudelta alkaa taivas
Minne pilvet menevät
Voiko varjo kääntyä
Keneltä voi pyytää anteeksi
Kuka kuulee apolloperhosen lupauksen
Pitääkö aaltoja laskea
Osaako joku luetella valkoisen värin sävyt
Miten avaruuskuvaus mahtuu paperille
Mihin aikaan alkaa yövyntä
Luetaanko päivänvalolauseita vain pimeässä
Mistä valuu ailahteleva mesi
Kuinka pitkä on silkkikielien ikä
Kenellä on kultakäpälä
Millaiset ovat viettelijän kasvot
Onko peiliä ilman heijastusta
Kuinka moneen osaan ilma on jaettu
Tekeekö säädyllisyysaisti kipeää
Tekeekö säädyllisyysaisti hyvää
Missä jaetaan pöllön oksennuspusseja
Otatko kaikki mausteet
Kenelle kaihonkukka puhuu
Mikä on unen tiheys
Kuinka monta hiljaisuuden lajia on
Missä tyhjyyden ääniä voi kuunnella
Miksi on partikkelit ja partikkelit
Mikä yhdistää kauhut, horkat ja kirput
Aavistaako kaukoaavistus
Kuinka kaukana kulkee kaukoliikenne
Miten silkki syö itsensä
Onko päivälepakoita
Onko hiljaisia kerroksia
Mikä sävel on nuottien välissä
Kuuletko revontulet
Onko makeudella mitta-asteikkoa
Kuka haluaa sotia
Voiko kukaan miktään
Kuka ampuu luodin sydämeen
Miksei aina voi olla ensimmäinen päivä
Mikä on lämpimän päivän paino
Onko pakkanen kevyempää
Minne viimeinen jäätikkö sulaa
Miksi maa on likaista
Mikä on kuivuuden maksimi
Voiko sielu rypistyä
Kuka repii hyväilyjä
Miksi lyödä kun voi suudella
Miksi suudella kun voi lyödä
Mihin häviävät muistot
Kuinka paljon muistoistamme on kuvitelmaa
Mikä tekee kauneuden
Ovatko kukat helliä
Miten Se menee aina ohi
Kuinka monta onnen hetkeä on
Miten jumalat syntyvät
Ovatko paisuvat marjat ylpeitä
Tunteeko yö yöpaidan
Miten suut voivat kohdata käsien koskematta
Missä voi kulkea ihon polkua
Miten voi
Kuka voi kenelle
.
.
chr.
.
.
Jos joskus ajattelet minua
Putoaa sumu päällesi kuin lumi
Ja uppoavat kirkontornitkin
Olemmehan tehneet syviä jälkiä
Ja toisemme
Levittäneet kasvoillemme
Jos joskus olet kuin joskus olit
Polvillasi metsässäni
Ja meillä silloin toistemme silmät
Vai olitko sulkenut omasi
En nähnyt latvuksesta juurien tyviin
Jos joskus on jotain särkynyt
Ovat huuleni yhä yhtä pehmeät
Mitä odotit?
Tanssin alkamista, puhuvaa avainta
Milloin hyväilyä, milloin jäisiä katuja?
Jos joskus haluat minua
Vaikka kiellät
Ja kuitenkin ajattelet ja haluat
Ja vakoilet ja väijyt
Laskeutuu välillemme se sumu
Suurten kirjainten sokkelot
Ripsien läpitunkeutumattomuus
.
.
chr
Aamuviideltä kaadan itselleni pullon viimeisen
lasin viiniä
sarastusta seuraava tunti
vuosia vanha suudelma
.
.
chr
Rakkaani, sydämeni
Ilma on levoton
sen nuotti Kun ruusupuun oksat taipuvat
Ilmestyit metsästä
Olin jo alkanut ja
sinä hitaammin, yöhön
Aina yöhön, aina yö
Tai ainakin pimeä
Mitä lähemmäksi mennään
Nyt Kumarrun kirjoitukseni ylle
Ikkunat ovat taivaan peittämät
Tuhat kertaa olen nähnyt yläpuolellani käsivartesi kymmenet sulat
Peitesulat, kylkisuonesi, kuinka siivet aukeavat
Niiden kaaret ylläni tuhat kertaa, voimakkaat ilmavirrat
Piiloutunut kun joku toinen kulkee polkuni poikki
Aina yöhön
Nousit vedestä
Nousit suosta
Hitaasti virtaavista vesistä
Puhuit kieliä, joita en ymmärtänyt
Tanssit soidintanssia
Muutit päivän pituuden ja tähdet lensivät ikkunoista
sisään ja ulos
Sisään ulos
Lattialla liikkuivat Puiden varjot
Vastaantuleva Metsä
Mitä se kantoi yllänsä muuta kuin Jumalien puhetta ja kahinaa
Sydämeni rakkaani
ei selityksiä;
Vuoteessa meidän on hyvä;
Sulat jäivät käsivarsien alle
Silmät kuin helmet
Helmi helmeltä avautuneina
Kyse on hetkestä, jossa nimeän kaiken mitä näin:
Kuunliljojen hohde
Mitä Kuulin: sanat kuiskattuina
Haistoin raskaat heliotroopit
Juuret rakentamassa kaupunkejaan
Tunsin Valaisevat yläpilvet, troposfäärin valtatiet
.
.
Tuhkasillan notkossa onnistuu hyttysen yltäkylläinen veriateria
Kukkahämähäkin myrkkypistin seuraa Pirunpellon loisivaa villakärpästä
Valmiina iskuun
Nummikiitäjäisten ahnaat koukkujalat tarttuvat kohteeseensa kun
Harmisuolla isäntäänsä kiinnittynyt punkki kuulee huudon;
Hietapistiäinen raahaa lamautettua uhria koloonsa.
-”Sen jalat irtoavat herkästi”, miettii Haaskaholman hepokatti ja
Musertaa saaliinsa
Vesimittari pyydystää uimataidottomat, näkee
Haudankorven lammessa kelluvan suursukeltajan uhrin
Tyhjän kuoren
Käärmemäen suolla vesiperhosen tuokka iskee terävät leukansa
Omaan veljeen
Nauttii saaliistaan samaan aikaan kuin raatosaarelainen piikkilude tähtää kärsällään uhriaan
Mutaskulman pakettipellolla istuu nahkamainen synkkälatikka.
Se on erittäin uhanalainen
Suukilven syrjässä nälkä
Turkkilo hautaa kuolleita Ampumaradalla
Koirakedon pimentyneessä ojassa
Kiiltomato imee uhrinsa liotetut kudokset
Ja sammuttaa valon
Yöllä siirat ryhmittyvät hymniin
Kymmenentuhatta vuotta suohaudassa
Trilobiitit, kannattelevat kiduslevyjä valtamerien rannoille
Takaisin hengitysraajoja, merihärkiä Itämereltä Jäämeren lahdille
Eumalacostraca peracarida
arthopoda eucarya
Valvifera oniscidea
Amen
.
.
chr.
.
.
Valokuvattuani pilvet pidän niistä näyttelyn, barokkihevosten karavaani, valaisevat iltapilvet, suomifilmipilvi, sen vaaleanpunaiset poikaset.
Kuvattu maisema, aloitettu ahvenvidasta, sitten kaislat, lahdelman reuna ja kaukaisimmat saaret. Lintujen viivoituksen nostan pystyyn, hitaasti pilvet, kyllä ja veden, tyynen veden, järven täyden veden
cumulusten kuvan.
Makaa siinä mikä on jäljellä, taivaan kudokset auki.
Mataroitten valon läpi kuu, sen veren paino
.
.
Chr.
.
.
Opettelen kulkemaan pimeässä, pelkän muistin varassa; huoneissa ei ole juurakoita, metsässä huonekalujen kulmia. Totuttelen pimeään; se syö, niellen kokonaisena; se sanoo:"Tunnen sinut"; sen puhe kimaltelee ympärillä ja sen syli on yksi upottava huokonen.
.
.
Chr.
.
.
Kauriita; ne syövät mehevää viljanorasta ja pudonneita omenoita; laiduntavat pihoissa kuin kesyt kotieläimet; välillä ne tulevat hyvin lähelle; melkein ehdin ojentaa käteni, sitten jo häviävät. Kannan lähteeltä vettä. Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä. Hämärtää, enkä näe lähteen pimeää pohjaa. Hämärtää siis jo; muutama päivä syystasaukseen, sitten yö voittaa. Kuningatar on kuollut ja haudattu. Vesi liikkuu purossa hitaasti.
.
.
Chr.
Hoikka vartensa irrottaa nyörit
Ja päästän hänet irti tuuleen
kuin ohuen paperin
Mitään ei jää jäljelle
Ei koillismyrskyä
Ullakkokerrosta
Ääntäkään unessa
Kun nousen näen sydämenlyönnit
Yltäkylläisenä vihreänä nauhana
Metsän hämärään
Niin pitkälle kuin muistan
Niin pitkälle kuin muistan
Todellisuus muuttui koko ajan;
Oma varjo juoksee edellä
(Ota minut kiinni!)
Tulenkajo oli kasvoillani;
Katulyhtyjä jo sytytetään;
Valoa maassa
Alkamassa kylmä yö
Alkamassa kylmä yö
Yössä ei näy ketään
Yhtään hohtavaa paitaa
Tien mutkat
Vuosisadan alkuun ja kauemmas
Vuosisadan alkuun ja kauemmas
Unennäkijät tiesivät miten korkea on vihreä
Miten aava on sininen ja valkoinen pohjaton
Ikkunaluukkujen takaisessa hämärässä
Luonto ottaa vallan;
Varjot putoavat tapettivuota kerrallaan
Verkkaisesti kuin huolelliset sanat
Katosta riippuu merilevää.
Aamulla kuukausi vaihtuu;
Pienen laiturin lähes kuulumaton kitinä
Heilahdus askeltaessa
Syyskuun ensimmäinen päivä
Ikkunoissa yläpilvet tai
Unennäkijät kenties
Puissa kuultavat omenat
kuljen niiden alta, kellarista ullakolle
huone täyttyy auringon viimeisestä läikästä
Chr.
rikkaruohot.blogspot.com
.
.
Oli lämmin ja oli yö ja oli seuraava päivä, ja tämä oli hänen päivänsä seuraavan auringonkierron ajan ja hän otti päivän omakseen ja katseli ja kuunteli sitä ja hän tunsi kun päivä koki täyttymyksensä ja käänsi kasvonsa häneen ja puhui ja hän kätki päivän sydämeensä, hän kätki päivän käsiinsä ja tarkasteli sitä pimeydessä ja oli siihen tyytyväinen, oli päivästään täysi, ja hän mursi ja söi leivän, joi viinin, ja hän söi kakkusia ja vedet tyyntyivät, koska se oli hänen toiveensa, ja hän riisui vaatteensa ja ui, eivätkä aallot häntä koskettaneet, koska oli hänen päivänsä, tämä päivä, hänen omansa, ja tuuli kävi hänen ylitseen ja hän oli vahva ja hän oli.
https://youtu.be/n1tUqbGRQEo
.
.
chr.
.
.
Ja oli aamu ja ennen seuraavaa vielä tämä päivä, jonka jotkut ihmiset olivat julistaneet pyhäksi, ja hän istui pihallansa ja katseli taivastansa hyönteistoukkien reijittämän luumupuun lehtien läpi, ja hänen jaloissaan juoksivat siilit ja näkymättömät päästäiset ja joutsenet lensivät hänen ylitsensä ja ylösalaiset tiaiset ja hänen ylitsensä lensivät harakat, hänen ylitsensä varpuset lensivät ja hänen ylleen kokoontuivat vielä pesäänsä ampiaiset ja pysähtyneessä lennossa mesipistiäiset ja kukkakärpäset, pareittain pikkulinnut, jotka hän nimitti pajulinnuiksi tai hän nimitti ne tiltalteiksi, koska hän ei tiennyt kaikkia lintuja, ja nämä olivat ne tuntemattomat hänelle, eivätkä ne linnut nimiäinsä juuri nyt hänelle laulaneet, ja siksi ne jäivät hänelle oudoiksi, mutta toisilleen tutuiksi, ja pyhän tiivistämä kaste putosi yhtenä pisarana hänen päänsä päälle, hänen hiuksiinsa ja valui alas, ja näin alkoi päivä.
.
.
chr
.
.
Metsä lähestyy varovasti taloa
kunnes asettuu siihen asumaan
ensin varovasti, ehkä empien;
lentävät siemenet itävät räystäskouruun maatuneisiin lehtiin
portaalle ryömivät juurivesat
versovat seinänvierustat
myöhemmin paksuina runkoina
kampeavat seiniä paikoiltaan
.
.
chr.
.
.
Pöydän yläpuolella valaisee pieni lyhty
sen ympäri yöperhosten kosiotanssi
siniritari, tammiritari ja kirjovaski
aika leijuu tyynenä kerroksittain;
sahramirinkilät nautitaan huvimajassa
maalaan tuhkalla silmäni näkyviksi
kuljen linnun askelin
kaikki nuput, jotka vielä
tässä runsaudessa
.
.
chr.
.
.
Vihreä, joka taipuu oranssiin
illan kaari
Taitan kirjaan merkiksi sivun kulman.
Minkä tien olenkaan kulkenut
.
.
chr.
.
.
Kunnes paperilyhdyt sammuvat
se mihin yletän on
vuodeverhon kaareva laine tai
yörastaan täydet säkeet,
keijusalaman kirkas pisara ja
hunajavarkaan taidokkaat sanat;
kaikki mitä kosken;
kunnes viivytellen sammuvat
puistossa keinuvat korut
.
.
chr.
.
.
Elokuun ensimmäinen päivä
Ikkunoissa yläpilvet tai
Unennäkijät kenties
Puissa omenoiden vihreät raakileet
kuljen niiden alta, kellarista ullakolle
huone täyttyy auringon viimeisestä läikästä
.
.
Vuosisadan alkuun ja kauemmas
unennäkijät tiesivät miten korkea on vihreä
miten aava on sininen ja valkoinen pohjaton
Ikkunaluukkujen takaisessa hämärässä
Luonto otti vallan;
Varjot putosivat tapettivuota kerrallaan
Verkkaisesti kuin huolelliset sanat
Katosta roikkui merilevää.
Aamulla on alkanut elokuu;
Pienen laiturin lähes kuulumaton kitinä
Heilahdus askeltaessa
.
.
Alkamassa kylmä yö
Yössä ei näy ketään
Yhtään hohtavaa paitaa
Tien mutkat
Vuosisadan alkuun ja kauemmas
.
.
chr.
.
.
Niin pitkälle kuin muistan
Todellisuus muuttui koko ajan;
Oma varjo juoksee rinnalla
(Ota minut kiinni!)
Tulenkajo oli kasvoillani;
Katulyhtyjä jo sytytetään;
Valoa maassa
Alkamassa kylmä yö
.
.
chr.
.
.
Hänen hoikka vartensa irrottaa nyörit
Ja päästän hänet irti tuuleen
Kuin ohuen paperin
Mitään ei jää jäljelle
Ei koillismyrskyä
Ullakkokerrosta
Ääntä unessa
Kun nousen näen sydämenlyönnit
Yltäkylläisenä vihreänä nauhana
Metsän hämärällä
Niin pitkälle kuin muistan
.
.
chr.
.
.
Avonainen ovi sateeseen
heinäkuun lopun iltapäivä
suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;
haistan seinän punamullan
vuosikymmenien koskemattomat paksut matot
makeat, ehkä jo maatuneet ja unohtuneet
pölyn kerrokset
haistan kosteuden ja raskaat liljat
voin kuulla veden kulkevan rännissä
pisaroiden putoilevan puiden lehdille
(tulevat kosketetuiksi jokainen)
kuulla pääskysten pojat kattotiilien alla
avonaisen ikkunan värähtävän
kuulla perheenjäsenen sulkevan oven yläkerrassa
koiran kynsien rapinan sen vaihtaessa makuupaikkaa
ja järveltä lähestyy joutsenten toitotus
(”rakkauslintuja”, hän joskus sanoi)
.
.
chr.
.
.
Enemmän kuin jumalia on kuun jumalattaria;
he ovat nyt syömässä pieniä paloja kivettynyttä valoa
heillä on harmaat naamiot, pehmeät lentolihakset
ja aaltoileva suden laulu (lisäksi valikoima erilaisia kaikuja).
Heitä seuraa pieni melankolian enkeli
näkymätön kääntöpuoli;
sulat putoavat, pienet palat
niskaa valuu, rinnat vaahtoa
.
.
chr.
.
.
Pääjakso: kuun vaiheet
Alajakso: näennäistiede
Yläluokka: merien mielentila
Luokka: heijastus
Lahko: silmät auki pimeässä
Heimo: nestevirtaus, soluhengitys
Alaheimo: jyviä, koralleja simpukankuoria, luotaimia
Suku: tyynyllä kääntyilevä miksi
Laji: uneton hiekka
.
.
chr.
.
.
Taivas ei pysy paikoillaan
sydän ei suostu pysähtymään
kukat liikkuvat ja kasvavat
voimakkaasti pakenee vuorovesi
Hän on vieras, sydänvarjo
.
.
chr.
.
.
Kuu on ainoa valonlähde
kosketan pitkiä railoja hänen kasvoillaan
piilotettuja meriä;
hevoset laukkaavat aallonharjaa
suojaisassa lahdenpohjassa pikkukaloja
vesikirppujen jälkiä
.
.
chr.
.
.
Sirppikuu katkoo illan vuodeverhot
äänet kankaan läpi
me uimme unien jäänteet kuin kalat
hän joko kosii tai on hylkäämässä;
turhaan söin sydämen, sen uupumuksen;
käden heilautus näkyy vielä sinusta
ehkä korkea, ehkä kaiken vihreyden läpi
kuusipuut selin, kääntyneet poistuakseen
.
.
chr.
.
.
Pimeässä eteneminen;
tunnustellen yhä alemmas linnunrataa
tähtisadetta
lämpö on haihtunut avaruuteen
liikumme niin hitaasti, kuin emme ollenkaan
.
.
chr.
.
.
.
chr.
.
.
On olemassa kaunis kuva:
harmaantununeella laiturilla
hiuksistani valuu vesi, jota yö ei kuivata
odotan vielä nuo laineet, tuon tyynen.
Takana lehtivihreiden alla tuulen sola
seitit käsivarsilla
.
.
Yön aikana
ties kuinka monetta kertaa
hän kiertyy auki
hänen ohut kauneutensa
.
.
chr.
.
.
Ja minä odotin sinua niin kauan
odotin, odotin, odotin
odotin, odotin.
Odotin
niin kauan
.
.
Suljin, näin, havahduin ja hyvästelin.
Puut huojuivat
kaunis valo oksalla
kuuntelin
.
.
chr
.
.
Kaksi tuntia auringon laskusta;
Kaksi tuntia auringon nousuun;
pimein lyhyt hetki.
Korvassa inisee hyttynen ja vaalea
tähdetön taivas.
Eilen tähän aikaan näin lepakon.
Valkoinen hohtaa vajan katon päätylaudassa.
.
.
.
.
Jos juhannusaattona menet metsään
Kirveen koskemattomaan metsään
Jos menet kirveettä kirveen koskemattomaan metsään
Jos näet metsässä käärmeen
Sammakon tai sisiliskon
Kukkivan sananjalan
Mielitietyn kuvajaisen, nimikirjaimet
Jos juhannusaattona kuulet vanamokellojen soivan
Jos metsänhaltija sinua puhuttelee
Jos puhuttelee kettu tai karhu
Jos nousevat takakäpälätassuilleen ja loitsivat
Jos juhannusaattona joudut metsänpeittoon
Eksyt, kuljet ympyrää
Jos saavut kolmen tien risteykseen
Piilotetun lammen rantaan
Suopursumereen,
Uit, uit alasti
Jos uit ruispellossa alasti, poikatalojen pelloissa, heinämaassa
Jos istut koskessa pukeutuneena vain olkivyöhön
Jos katsot lähteeseen, suonsilmään, kaivoon
Jos katsot juhannusaattona,
Näet aarnivalkean, näet aarremadon
tai jos peseydyt
Lähteessä, suonsilmässä tai kaivossa
Jos peseydyt heti tai kolmesti
Jos pudotat vaatteesi
jos pudotat kultasormuksen neulansilmään
Jos morsiushuntusi repeää halki
Tai Sidot lehmälle kaisloista seppeleen
Jos keskiyöllä
Jos juhannusaattona istutat kaalia
Kaivat aarretta
Soudat veneellä
Syöt lettuja
Tanssit
Jos juhannusaattona saunot, vihdassa 28 oksaa
Jos keräät kastetta, siemeniä, seitsemän kukkaa
Yhdeksän kukkaa, neliapiloita
Nukut villasukka toisessa jalassa
Paita nurinpäin
Saunan katolla, aitan katolla, tuvan katolla
Jos juhannusaattona nukut, ja jos nukut tyyny pään alla
Tyynyn alla maariankämmekkä, virsikirja, kupariraha,
alkaa Isokesä, täyteläisyys. Päivä on kirkas ja pitkä.
.
chr.
.
.
Lännestä tuulee ohuita yläpilviä
Metsän varjo koskettaa vaahteroita
Istun pihalla lukemassa kotimaisista kämmeköistä:
lumovalkuista, miekkavalkuista, niiden huulista
Ja kehälehdistä, kannuksen suusta.
Harvinainen Epipogium aphyllum, metsänemä, on aaveorkidea
Kukkii Varjoisissa metsissä oikullisesti ja
Muodostaa harvoin siemeniä; sen pölyttäjä on tuntematon.
Kasvi Sortuu Kukkimisen jälkeen ja hajoaa.
Korkealla kasvaa kuu
Katseeni ei pysy lintujen iltalennon perässä
Ei kuun, edes puolikkaan, maan
.
.
chr
