.
.
Metsä lähestyy varovasti taloa
kunnes asettuu siihen asumaan
ensin varovasti, ehkä empien;
lentävät siemenet itävät räystäskouruun maatuneisiin lehtiin
portaalle ryömivät juurivesat
versovat seinänvierustat
myöhemmin paksuina runkoina
kampeavat seiniä paikoiltaan
.
.
chr.
.
.
Pöydän yläpuolella valaisee pieni lyhty
sen ympäri yöperhosten kosiotanssi
siniritari, tammiritari ja kirjovaski
aika leijuu tyynenä kerroksittain;
sahramirinkilät nautitaan huvimajassa
maalaan tuhkalla silmäni näkyviksi
kuljen linnun askelin
kaikki nuput, jotka vielä
tässä runsaudessa
.
.
chr.
.
.
Vihreä, joka taipuu oranssiin
illan kaari
Taitan kirjaan merkiksi sivun kulman.
Minkä tien olenkaan kulkenut
.
.
chr.
.
.
Kunnes paperilyhdyt sammuvat
se mihin yletän on
vuodeverhon kaareva laine tai
yörastaan täydet säkeet,
keijusalaman kirkas pisara ja
hunajavarkaan taidokkaat sanat;
kaikki mitä kosken;
kunnes viivytellen sammuvat
puistossa keinuvat korut
.
.
chr.
.
.
Elokuun ensimmäinen päivä
Ikkunoissa yläpilvet tai
Unennäkijät kenties
Puissa omenoiden vihreät raakileet
kuljen niiden alta, kellarista ullakolle
huone täyttyy auringon viimeisestä läikästä
.
.
Vuosisadan alkuun ja kauemmas
unennäkijät tiesivät miten korkea on vihreä
miten aava on sininen ja valkoinen pohjaton
Ikkunaluukkujen takaisessa hämärässä
Luonto otti vallan;
Varjot putosivat tapettivuota kerrallaan
Verkkaisesti kuin huolelliset sanat
Katosta roikkui merilevää.
Aamulla on alkanut elokuu;
Pienen laiturin lähes kuulumaton kitinä
Heilahdus askeltaessa
.
.
Alkamassa kylmä yö
Yössä ei näy ketään
Yhtään hohtavaa paitaa
Tien mutkat
Vuosisadan alkuun ja kauemmas
.
.
chr.
.
.
Niin pitkälle kuin muistan
Todellisuus muuttui koko ajan;
Oma varjo juoksee rinnalla
(Ota minut kiinni!)
Tulenkajo oli kasvoillani;
Katulyhtyjä jo sytytetään;
Valoa maassa
Alkamassa kylmä yö
.
.
chr.
.
.
Hänen hoikka vartensa irrottaa nyörit
Ja päästän hänet irti tuuleen
Kuin ohuen paperin
Mitään ei jää jäljelle
Ei koillismyrskyä
Ullakkokerrosta
Ääntä unessa
Kun nousen näen sydämenlyönnit
Yltäkylläisenä vihreänä nauhana
Metsän hämärällä
Niin pitkälle kuin muistan
.
.
chr.
.
.
Avonainen ovi sateeseen
heinäkuun lopun iltapäivä
suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;
haistan seinän punamullan
vuosikymmenien koskemattomat paksut matot
makeat, ehkä jo maatuneet ja unohtuneet
pölyn kerrokset
haistan kosteuden ja raskaat liljat
voin kuulla veden kulkevan rännissä
pisaroiden putoilevan puiden lehdille
(tulevat kosketetuiksi jokainen)
kuulla pääskysten pojat kattotiilien alla
avonaisen ikkunan värähtävän
kuulla perheenjäsenen sulkevan oven yläkerrassa
koiran kynsien rapinan sen vaihtaessa makuupaikkaa
ja järveltä lähestyy joutsenten toitotus
(”rakkauslintuja”, hän joskus sanoi)
.
.
chr.
.
.
Enemmän kuin jumalia on kuun jumalattaria;
he ovat nyt syömässä pieniä paloja kivettynyttä valoa
heillä on harmaat naamiot, pehmeät lentolihakset
ja aaltoileva suden laulu (lisäksi valikoima erilaisia kaikuja).
Heitä seuraa pieni melankolian enkeli
näkymätön kääntöpuoli;
sulat putoavat, pienet palat
niskaa valuu, rinnat vaahtoa
.
.
chr.
.
.
Pääjakso: kuun vaiheet
Alajakso: näennäistiede
Yläluokka: merien mielentila
Luokka: heijastus
Lahko: silmät auki pimeässä
Heimo: nestevirtaus, soluhengitys
Alaheimo: jyviä, koralleja simpukankuoria, luotaimia
Suku: tyynyllä kääntyilevä miksi
Laji: uneton hiekka
.
.
chr.
.
.
Taivas ei pysy paikoillaan
sydän ei suostu pysähtymään
kukat liikkuvat ja kasvavat
voimakkaasti pakenee vuorovesi
Hän on vieras, sydänvarjo
.
.
chr.
.
.
Kuu on ainoa valonlähde
kosketan pitkiä railoja hänen kasvoillaan
piilotettuja meriä;
hevoset laukkaavat aallonharjaa
suojaisassa lahdenpohjassa pikkukaloja
vesikirppujen jälkiä
.
.
chr.
.
.
Sirppikuu katkoo illan vuodeverhot
äänet kankaan läpi
me uimme unien jäänteet kuin kalat
hän joko kosii tai on hylkäämässä;
turhaan söin sydämen, sen uupumuksen;
käden heilautus näkyy vielä sinusta
ehkä korkea, ehkä kaiken vihreyden läpi
kuusipuut selin, kääntyneet poistuakseen
.
.
chr.
.
.
Pimeässä eteneminen;
tunnustellen yhä alemmas linnunrataa
tähtisadetta
lämpö on haihtunut avaruuteen
liikumme niin hitaasti, kuin emme ollenkaan
.
.
chr.
.
.
.
chr.
.
.
On olemassa kaunis kuva:
harmaantununeella laiturilla
hiuksistani valuu vesi, jota yö ei kuivata
odotan vielä nuo laineet, tuon tyynen.
Takana lehtivihreiden alla tuulen sola
seitit käsivarsilla
.
.
Yön aikana
ties kuinka monetta kertaa
hän kiertyy auki
hänen ohut kauneutensa
.
.
chr.
.
.
Ja minä odotin sinua niin kauan
odotin, odotin, odotin
odotin, odotin.
Odotin
niin kauan
.
.
Suljin, näin, havahduin ja hyvästelin.
Puut huojuivat
kaunis valo oksalla
kuuntelin
.
.
chr
.
.
Kaksi tuntia auringon laskusta;
Kaksi tuntia auringon nousuun;
pimein lyhyt hetki.
Korvassa inisee hyttynen ja vaalea
tähdetön taivas.
Eilen tähän aikaan näin lepakon.
Valkoinen hohtaa vajan katon päätylaudassa.
.
.
.
.
Jos juhannusaattona menet metsään
Kirveen koskemattomaan metsään
Jos menet kirveettä kirveen koskemattomaan metsään
Jos näet metsässä käärmeen
Sammakon tai sisiliskon
Kukkivan sananjalan
Mielitietyn kuvajaisen, nimikirjaimet
Jos juhannusaattona kuulet vanamokellojen soivan
Jos metsänhaltija sinua puhuttelee
Jos puhuttelee kettu tai karhu
Jos nousevat takakäpälätassuilleen ja loitsivat
Jos juhannusaattona joudut metsänpeittoon
Eksyt, kuljet ympyrää
Jos saavut kolmen tien risteykseen
Piilotetun lammen rantaan
Suopursumereen,
Uit, uit alasti
Jos uit ruispellossa alasti, poikatalojen pelloissa, heinämaassa
Jos istut koskessa pukeutuneena vain olkivyöhön
Jos katsot lähteeseen, suonsilmään, kaivoon
Jos katsot juhannusaattona,
Näet aarnivalkean, näet aarremadon
tai jos peseydyt
Lähteessä, suonsilmässä tai kaivossa
Jos peseydyt heti tai kolmesti
Jos pudotat vaatteesi
jos pudotat kultasormuksen neulansilmään
Jos morsiushuntusi repeää halki
Tai Sidot lehmälle kaisloista seppeleen
Jos keskiyöllä
Jos juhannusaattona istutat kaalia
Kaivat aarretta
Soudat veneellä
Syöt lettuja
Tanssit
Jos juhannusaattona saunot, vihdassa 28 oksaa
Jos keräät kastetta, siemeniä, seitsemän kukkaa
Yhdeksän kukkaa, neliapiloita
Nukut villasukka toisessa jalassa
Paita nurinpäin
Saunan katolla, aitan katolla, tuvan katolla
Jos juhannusaattona nukut, ja jos nukut tyyny pään alla
Tyynyn alla maariankämmekkä, virsikirja, kupariraha,
alkaa Isokesä, täyteläisyys. Päivä on kirkas ja pitkä.
.
chr.
.
.
Lännestä tuulee ohuita yläpilviä
Metsän varjo koskettaa vaahteroita
Istun pihalla lukemassa kotimaisista kämmeköistä:
lumovalkuista, miekkavalkuista, niiden huulista
Ja kehälehdistä, kannuksen suusta.
Harvinainen Epipogium aphyllum, metsänemä, on aaveorkidea
Kukkii Varjoisissa metsissä oikullisesti ja
Muodostaa harvoin siemeniä; sen pölyttäjä on tuntematon.
Kasvi Sortuu Kukkimisen jälkeen ja hajoaa.
Korkealla kasvaa kuu
Katseeni ei pysy lintujen iltalennon perässä
Ei kuun, edes puolikkaan, maan
.
.
chr
.
.
Se on hidas kuin oboe
Kaunein fagotti
Tila sinun takanasi
Maa, talven painama;
Hulluus Käsivarrella
Hereillä, aina vain hereillä
Äänettäkin Hereillä
.
.
chr.
.
.
Ja sataa ja sataa ja sataa
sataa ja sataa, sataa, sataa;
valuvan veden keskeltä
Talitintti lentää pesäpönttöönsä.
Alkukesän pimeä vain hämärä.
.
.
chr
.
.
Hain illalla lähteeltä vettä;
Sade oli hetkeksi tauonnut;
Korkealla latvatuuli;
Suurista kuusista putoili raskaita pisaroita
Ne Painuivat ihoon villapaidan läpi.
Oksistossa Laulurastas
Sen puhe, jota ymmärrän ja en ymmärrä
Poispäin häviää hirvi.
Pudotan sinkkiämpärin veteen ja nostan ylös
Valutan hitaasti kanistereihin ja juomapulloon;
Lähdevesi on niin kylmää
Se solahtaa vatsanpohjaan kuin kirkas valo
Ja silloin Huomaan Ketunleipien kukkivan
.
.
chr
.
.
Vielä sateenkin päästän taloon sisälle
Kaiken muun siellä liikkuvan lisäksi
Kuluneella matolla maatuvat lehdet
Pisaroiden napsahdukset
Ja kurkipari ruostuu asentoonsa
Luumupuun pudonneiden terälehtien Alla
paljastuu tuttu maisema;
Kasvuun kutsun saaneet koiranheinät, mesiangervot
Ja katosta Pilvet, niin ohuet, takana vanhan taivaan kajastus
.
.
chr.
.
.
Musta lintu ja kimalaisten surina Valkoisena kukkivassa luumupuussa.
Tulppaani sen juurella on sulkeutunut yöksi
Piiloutunut sisimpäänsä
Kaikki muu hurmiossaan kasvaa ja leviää
.
.
chr.
.
.
Kukkivan puun alla tulppaani on tältä päivältä sulkeutunut.
Aurinko valaisee enää puiden latvoihin.
Ikkunoissa ei ole valoja tähän vuodenaikaan,
Mutta välillä sytytän kynttilöitä puutarhaan:
Patsaalle yhden, yhden kiviympyrään, kurjelle tai tontulle,
Koko nauhan muurille, Joka rajaa näkymäämme.
Kuinka nopeasti pikkulintu saa naaraansa ”kantamaan” munaa?
(Mikä lienee oikea termi?)
Jos tarkennan linnun kirjosiepoksi?
Jos kerron, että eilen pariskunta kävi linnunpöntöllä tutkimassa ja
Tänään iltapäivällä kantoivat sisään heinänkorsia
Niin kuinka nopeasti?
Pönttö tuskin voisi olla kauniimmassa paikassa kuin kukkivassa puussa.
Tänään puu on avannut kaikki nuppunsa
Sen Tuoksu huumaa
Kukat sytyttävät yllemme tähdet,
Hyvin harvat tähdet.
Viini jäähtyy laseihin, sulava voi leiville.
.
.
chr.
.
.
On avaimia;
Mutta oksat koputtavat oveen
On pesäkammioita;
Pehmeitä asumuksia kalustettuna
Sammalilla
Kuivalla ruoholla
Nisäkkäiden karvoilla
Ja lintujen höyhenillä
Kammiot lukitaan sokerisilla mesikupeilla
Ja Kuningattaret koputtavat,
Sisä- ja ulkopuolelta.
On yön avoimia ovia
Vartioimattomia sisäänkäyntejä
Kenelle, mille vain kulkea
On pajujen ja raitojen paksuja suojuslehtiä
Avaimettomia Perhoskoteloita, munankuoria
On pähkinämatoja murtautumassa kuoren alle
Eläinsuojien yörauhan salpoja
On lukitsematta sydämiä ja on lukittuja
Kutsuun avattuja käsivarsia yhtä paljon kuin
Sinetöityjä tunnustuksia ja kirjeitä
(Niistä en sano mitään)
On pimeään piilotettu aika;
Maailmojen raja;
Se pysähtyy, kumartuu korvalle
Se ei kaiu vaan kuiskailee niin, että
Ilma ohimolla värisee:
On kasoittain kelpaamattomia avaimia, kuin vuoria,
Harjuja, pitkiä harjuja
.
.
chr.
.
.
Kastetta on vielä maassa ja lehdillä ja
Kasvit ovat yöstä vahvoja
On hetki, jolloin mesiviitat ovat paisuneet kylläisinä
Täyteen mittaansa
Et pue kenkiä ja kuljet, keräät valikoituja
Saamme linnulta yhden munan,
Syömme linnun yhden munan, vain yhden
Kuori on kirjava ja maku voimakas
Työt olisi tehtävä ennen kasteen haihtumista
Ennen kuin musiikki loppuu
Ennen kuin täyteläinen maku kieleltä laimenee
Siitepöly on hävinnyt
Yksi sävelmän pala ja avonainen silkkirasia
Lehden karhea kaari
.
.
chr.
.
.
Tällaisena aamuna, kun kaikki laulavat soidinlauluaan,
voisin vajota ääntä päästämättä järven pinnan alle,
veden värähtämättä, edetä pohjaa,
ahvenvitaa lehdykkä lehdykältä
raatteen juurakkoa, mutta kuljen tiellä, polulla kävellen
vielä kymmeniä kilometrejä,
pääsen vielä kyykystä ylös,
löydän rannalta uuden sulan; kuten kaikki muukin on
uutta, kuten järvi, kuten käen kukku,
kaikki puhkeava ja helisevä
Maasta aukikiertyvä
.
.
chr
.
.
Puutarhan astinkivet;
Polkua noustessa näkyi päivän viimeinen auringonläikkä;
Lehdet nousemassa puihin.
.
chr
.
.
Eilen aamulla
Lämmin ilmavirta nousi puiden latvoihin
Näin kuikan sydämeen
Näin punaisen amuletin
.
.
chr.
.
.
Pihalla keltaisessa linnunpöntössä on talitintin pesä.
Pesästä alkaa kuulua piipitystä pari sekuntia ennen kuin ruokkiva lintu ilmestyy toukka nokassaan. Miten tämä on mahdollista?
Lintu ei lennä suoraan lentoaukolle, ehkä arastelee minut nähtyään, vaan hypellen oksalta toiselle lähestyy pönttöä, kunnes sukeltaa sisään.
Välillä päivänvarjon kangas heilahtaa väliimme; sillä aikaa ehtii tapahtua jotain, en näe, ja
Kun auringon haalistama helma taas väistyy, En tiedä missä lintu on.
Auringon laskiessa haen pyykkinarulta lakanat;
Unohdin täysin päivän mittaan tämän askareen.
Tuuli on pyörtänyt kankaat rullalle ja kerään Ne käsivarrelle
Sylintäyden tuoksuvat lakanat
Pieni kori, jossa säilytän pyykkipoikia, ja jonka olin jättänyt oksanhankaan,
On kierinyt kauas metsän reunaan
Ylimääräiset pyykkipojat kylväytyneet pitkin,
Puiset, muoviset mustat ja valkoiset hennon uuden heinän seassa
Esikon nuppuja, kiurunkannuksia
Tänään koivujen nuoret lehdet alkoivat suhista tuulessa.
.
.
chr
.
.
Nukuin hänen kanssaan; voiko olla totta?
Kun Todellisuus muuttuu koko ajan;
Ehkä en, ehkä Nukuin hänen kanssaan;
Jokatapauksessa:
Kannat pihaan suuren valkean linnun
Sen katse on melkein sammunut
Sen jälkeen en pysty erottamaan Todellisuuksia toisistaan;
Kuka pitelee kaulaa paikoillaan
Miten vahingoittuneen siiven sulat
Miten ei ääntäkään
Ja Kun
Lasket kirveen käsistä;
Niin kauan kun joutsenen sydän vielä pumppaa verta
Niin kauan lehtokurppa kerran lentää Pihan yli
Sen lenninhaiven
rankametsähevosen korvat eivät värähdä,
jokin muu liikkuu, kasvaa
Sanat eivät voi kertoa kaikkea
erottaa Todellisuuksia toistaan;
Samalla Joutsenen sydän vielä pumppaa;
Monta kertaa
Olen itkenyt Punaista sydänpuuta
Minulta piilotettua surupuuta
Ja nukuin hänen kanssaan
.
.
chr.
.
.
Rakastan luitasi ja erityisesti lonkkaluun kulmaa
Sen kaarta, lujuutta
niemekettä, sen kivistä lahtea, josta
saaren syntyvät
Miten ne kauhovat aavaa ja myöhemmin tyyntyvät
lantion sokaisevaan valoon.
Rakastan suoria hartioitasi
Hartioittesi Neliskulmaisuutta,
Niitä peittävää sileää ihoa
Kyynärvarren lihaksiasi rakastan kun olet toimissasi
Etkä huomaa, että katselen miten ne värähtelevät.
Kaulaasi, solisluusi kuoppaa
rakastan
Sen mannerta, vaeltavia lähteikköjä
Sen saarekkeita auringon läikässä
.
.
chr.
.
.
Lähes metsittynyttä heinämaata kulkiessamme
löysimme peuran vasan,
joka yritti jähmettyneenä olla huomaamaton
Hetken kuluttua löysimme pudonneen sarven.
Inkeniituntien päässä pikkuruiset kauriit katosivat
mustikanvarpujen alaiseen hämärään
Kiiltomadot, putoavat sulat
Väistelen kohtilentäviä
.
.
chr
.
.
Haavikko alkaa hengittää
sävel sen pohjasta, yöviulut.
Kämmenelläni, Kuollut Tyttäreni taipuu uneen
Olimme juosseet pimeästä
yhdessä pimeimmällä hetkellä
tutkineet särkyneitä kuvioita
Tänä yönä purppuraiset kukat palavat valkoisena liekkinä
Pihan märät kivilaatat, tummemmat kuin maa
.
.
Kun havuilla harjaa tukkaa
kuuralla sivelee varpaat ja siivet
eilisen ikkuna vielä aaltoaa,
väre; keltarintainen laulu
yhä vihertyvä seinä
Kun vielä on matkaa latvaan.
Haluan unohtaa, ja unohdinkin
taakse jätetyt nimet
Kukkimattomat ja alati varisevat, kuten
peltokurjennokka tai niittynätkelmä,
nurmitädyke, rakkaani, nurmitädyke
Katso minua ja sano
.
.
.
chr
.
.
Yöllä herään;
niska on puutunut metsälehmuksen runkoa vasten.
Puu kumartuu puoleeni;
ehkä vain kuvittelen sen posken puuterituoksun,
Onneni ja yksinäisyyteni tuoksun
Maa on kostea, mutta tilaisuus on käsillä
Huulilla
Latvan lävistämät käsivarret
Kaarnan kasvoista puhkeaa parvi
Yöviulujen ituja, jumalien nimiä
.
.
chr
.
.
Jossain posken, kyynärpään ja polven välillä
Sijaitsee maastossa arvaamaton kohta
Sen on täytynyt muodostua yhdessä yössä
Kun lumi on jo lähes sulanut
Ja jäät liuenneet järveen
Ainoastaan rannassa kelluu helisevä nauha
Vaellan ajan ja paikan ulkopuolella
Näen vedenalaisia maita, sademetsää
Kiviä nukkumassa navoilla;
Sukellan solisluulle,
Se on toivomusluu
Hennon laulun ajama
.
.
chr
.
.
On avaimia;
Mutta oksat koputtavat oveen
On pesäkammioita;
Pehmeitä asumuksia kalustettuna
Sammalilla
Kuivalla ruoholla
Nisäkkäiden karvoilla
Ja lintujen höyhenillä
Kammiot lukitaan sokerisilla mesikupeilla
Ja Kuningattaret koputtavat,
Sisä- ja ulkopuolelta.
On pajujen ja raitojen paksuja suojuslehtiä,
Perhoskoteloita, munankuoria
On pähkinämatoja murtautumassa
Eläinsuojien yörauhan salpoja
On pimeään piilotettu aika, pimeän seinä;
Se pysähtyy, kumartuu lähelle korvaani.
Se ei kaiu, puhu, vaan kuiskailee niin, että
Ilma ohimolla värisee:
On kelpaamattomia avaimia kuin vuoria,
Harjuja, pitkiä harjuja
.
.
chr
