Sitoomuksensa

 .

.

Ketulla on sitoomuksensa.

Hiljaisina autamme vaatteet toistemme ylle.

Syötämme toisiamme kuin linnunpojat.

Uninen untuva on takertunut kananmunan kuoreen.

Ketun on mentävä.

Tietä viistää pimeä lintu.

.

.

chr.

Öinen sade

 .

.

Ohuttakin ohuempi kuu viiltää aamua,

kellonlyömällä viiltää meidät erilleen.

Öinen sade kasteli niiden turkit, jotka olivat suojatta.

Märkä varvikko suojassa olleiden metsäkulkijoiden vatsa-alusen,

Ketusta turkinpunan, sukat.

Kuonon kärjen tuntu viipyy.

Ohuet metsät päästävät päivää läpi.

.

.

chr.

Pihalla

 .

.

Ketun pihalla aamukuun sirppi on sotkeeutunut paljaaseen lokakuun vaahteraan.

Vähän matkan päässä Varssinaise Suome metsänotkelman yllä leijuu kaksi kotkaa,

vetävät aurinkoa esiin.

Korppiparven liikkumaton partio päivystää lammashaan kuuraa.

Kettu jää odottamaan. Kettu odottaa minua takaisin.

.

.

chr.

Lempilintu

.

.

 Varssinaise-Suome aamu(t).

Värit syttymässä. Metsän karja haraa kuuraista sänkeä.

Seuraan kuinka Kettu tekee asioita;

molempikätisesti vasurin jäänteitä; kokoaa pöydälle saaliinsa.

Syö aamupalaksi sokerimunkin, minä pihlajanmarjoja.

Maahan kerääntyneet pikkulinnut siemeniä.

Ketun lempilintu on punarinta. Tietysti.

.

.

chr.

Sillä aikaa

 .

.

Hämärässä valossa kettu kerää kaikki osani osaksi itseään.

Sillä aikaa puut pudottavat lehtensä, kuu ja pyrstötähti halkaisevat taivaan 

ja yö muuttuu kuuraksi.

Päivä alkaa hitaasti heijastua kaakeliuunin lasituksesta.

Hiusteni rajaamassa hämärässä majassa hän etsii sanat iholtani. Poimin ne suunsa pielistä.

 Hän on siinä. Tunnen vuosien ja vuosien takaa. Hän on se.

Tunnen miljoonan joukosta

.

.

chr.

Loitsua

 Aamulla Varssinaise-Suome pello ovat sadevesien peitossa.

Vastentahtoisesti syöksyn lämpimään pimeään.

Läpi maisemien luen sorkkaeläin -loitsua edestakaisin.

Kettu jää pesällem- me, erillem- me jälkeen valossa, myöhemmin: me.

Pois sarvet, sorkat, pois peurat punaturkit, pois harmaasukat,

Hiien hirvet, pois sarvet sorkat, pois Hiien hirvet,

peurat, sarvet, sorkat, harmaasukat, pois...

.

.

chr.

Aamu

 Aamu on kaunis ja lempeä ja ketun häntä leimuaa taivaanrajassa.

Hänelle kintaat kerätty täyteen hämäriä marjoja. Perkaan ne myöhemmin.

En näe enää kirjoittaa, näen vielä kulkea.

Kätken vielä lyhtyä taskuuni;

se tuikkii kankaan läpi aina vain kirkkaammin.

.

.

chr.

Koittaa aamu

 Koittaa aamu jolloin metsä on hyvin hämärä, ja sataa kylmästi.

Pudonneiden lehtien lantit osoittavat polkua.

Järveltä toitotetaan jäähyväisiä.

Kintaani sisältä löytyy vielä yksi pihlajanmarja.

Kettu kulkee edellä. Se on muuttunut häneksi.

On pyytänyt minua mukaansa. Seuraan leikiten., helposti ja luotan.

Muuta en voi tehdä.

.

.

chr

Sammakot

 .

.

Ilta on pimentynyt.

Auki unohtuneesta ovesta sammakot loikkivat sisään.

Niiden räpylät läpsähtelevät puulattialla.

Kaikenkokoisia:

pienimpiä mahtuisi leikiten vaikka kaksi

kämmenteni väliseen koppaan,

mutta ihonsa on jokaisella ohut ja kylmä.

Silmät, pystyyn nostetun leuan yllä,

liikkumatta, kuin merkityt helmet.

Aamulla ruohot ja taivaalle unohtunut kuunsirppi on kuurassa.

Kettu lähti edeltäni.

Yön se kuiski vakavia rakkaudentunnustuksia korvaani.

Heittelehdin lyhyessä unessa.

Auringon oranssi työntyy nyt kuusten runkojen väliin.

Kuin turkin oranssi.

"Tulit jo takaisin."

.

.

Nimeni

 .

.

Ehdin karata ovesta

hän vielä mietti millä nimellä minua kutsuisi.

Olimme maanneet raukeina

(kuin apinaleipäpuun katveessa)

poskellani ketun näykkäisyt.

Saavuin metsään

se aukeni

Sata sävyä

 .

.

Vihreän metsän sata sävyä, ja ensimmäinen aurinko lisää aavistuksen punaista, vetäytyvä usva harmaata. Mutta murtuminen on alkanut kieloissa, sananjaloissa. Harjun korkeimmalla kohdalla nappaan suuhun jälleen pihlajanmarjoja. Kettua ei näy, ole pariin päivään kirjoittanutkaan, mitään puhunut. Toivottavasti kaikki on hyvin Marjat ovat raikkaita.

,

,

Hyvää päivää

 .

.

Maa valaisee ennen taivasta, kun se vielä miettii, vaivoin herää, jakaa usvalla huoneita. Kettu jolkotti verhon toiselle puolelle, hännän heilautus, ja se on hävinnyt, poissa, oliko se tässä alkuunkaan? Lähetti perään signal-viestin, toivotti hyvää päivää.

.

. 

1.12.23

 .

Kauriiden sorkkakuviot risteävät polkua

yhä uudelleen

harjulta näkyy kaksi järveä;

etelän puoleisen yllä on aamun vaalea raja

musta pohjoinen

.

.

chr.

Ennen puolta seitsemää

.

.

Ennen puolta seitsemää

Aamulla

Kuollut isäni ojentaa minulle hyllystä etsimäni kirjan

Onhan se nykyään minun, mutta hän tuntee paremmin

Periytyneen kirjaston

Kas siinä

Lävitsesi paistaa aurinko

.

.

chr.

Kymmenen päivää, toukokuu -23

.

.

Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.

Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.

Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.

Kuusi. Kuuset ja männyt, ja latvassa mutisee sepelkyyhky. Jalommat lehtipuut jäävät alas kylään (miksi ne on jalommiksi julistettu?). Neulasmatolla on pehmeä kulkea, asettaa askeleensa tähtien väliin.

Viidentenä päivänä kivikansa vaihtaa jalkaa. Olemme tervehtineet toisiamme lähes päivittäin monen vuoden ajan - monen vuodenajan. Järkäleet odottavat heittäjäänsä, hiisiä, jättiläisiä, jotka suotuisissa olosuhteissa kasvavat usean kilometrin korkeuteen. Pilvissä on tietynmuotoinen aukko niiden kohdalla. Ne viljelevät ja viskovat pikkukiviä, sitten vaihtavat jalkaa, seisovat liikkumatta, näkymättöminä, monen vuoden ja ajan.

Neljä rauniolinnaa, hylättyä asumusta, hävinneitä kulttuureja, taideaarteita, kadonneita kansakuntia, mahdollisesti tuhottuja, maanpakoa. Tuuli ja sade riehuvat tyhjissä saleissa, salakäytävät sortuvat, ohimatkaavat hunnit ja huligaanit repivät ja raastavat. Ja aina koittaa aamun valo, maapallo nytkähtää akselissaan luotettavasti paikoillaan aurinko, kaikki mahdollisuudet, neljä päivää.

Kolme päivää kesälomaan. 

Pinnan alla piilee muotoja ja kauneutta; niillähän on tällaiset pitkät varpaat! kuin kanan tai kahlaajalinnun jalat, joilla tarttuvat tukevasti, kulkevat yli. Puhkeavat tatteina. Männyt! Kykenevät juurillaan myös punomaan koreja tai köyttä, mäkiä ja rakennuksia. Maavirtojen pyörteisyyttä. Puut ovat paikoillaan tai liikkuvat hyvin hitaasti maita ja mantereita. Täysissä pukeissa läpinäkymättömiä, takovat kilpiä, kannatellen näkymättömiä pesiä, kasvattaen näkymättömiä hiuksia, kanervamultaisia kankaita. Kun männyt pölyttävät, niin kuin ne nyt pölyävät, syntyy aaltoava latvasumu; keltainen hyöky jossa oravat ratsastavat.

Näin ketun. Olinkin sen maalla, reviirillä, mahdollisesti sen pihalla, olohuoneessa. Sanoin: "Kas, päivää." ja tietoisesti yritin hymyillä hampaita näyttämättä, olematta uhkaava. Katselemme toisiamme sekunnit, joiden en soisi kuluvan, vaan soivan kuin metsä meille soi. Kettu kuiskaa oman tervehdyksensä, ja vaihtaa suuntaa poispäin, mutta äkkiä käännähtää vielä suuntaani: "Kaksi päivää", se sanoo, ja on kadonnut.

Yksi päivä, tämä päivä, tänäpänä. 

Kun tuuli lopettaa tuulemisen, kun koko pohjoinen on puhallettu yli, vuorollaan puu puulta kammattu, vaihdan suuntaa. Taakka lasketaan maahan, maa ottaa vastaan, kun havuoksa, kun lehti, kun täyteys. Tämä yksi päivä.

.

.

chr.

Valokuva II

.

.

Kuvia aamuista

(kaikista aamuista on kuva)

mustevedos -aamut ovat sinisiä ja punaisia, kultaisia ja harmaita

sisämaan aaltoja ja entisiä rakastettuja

hopeagelatiinivedos onnen syntymästä;

kuva aamusta jolloin ei osaa herätä

silloin lumous on ottanut valtaansa koko taivaan suiston

kuin kuvan, jonka reunat ovat muisteluista kuluneet

hiutuneet todellisuudesta näkymättömiin

lasinegatiivi tuntemattomasta puutarhakujasta

kuva pysähtyneestä hetkestä;

rantaan on ajelehtinut kerros pudonneita lehtiä

askeleista muodostuu heinikkoon uria (kuvia)

mantereilta toiselle

diakuva pölystä lasipallon pinnalla

aineeton kuva kaukaisesta säveltapailusta

paperille eksyi näkyvä valo;

pimennetty huone muodosti kameran

yhden hetken

sen mitä ihmisen silmä pystyy näkemään

.

.

chr.

Pakotan itseni (tiklien luista 2)

.

.

Pakotan itseni kirjoittamaan

Nousemaan, järjestämään luuni

Sytyttämään tulen takkaan

Katselemaan liekkejä, etenemään oranssissa valossa, vastatuulessa

kaksi naakkaa kieppuu toistensa ympäri

Kaiken olisi nyt tapahduttava aikaisemmin,

Eihän se niin vain käy; talvi pitää otteessaan metsää ja maata ja meitä

Eihän se niin vain käy, lämmön armo

Vaikka luulin jo voivani muuttaa muurin kyljestä väljyyteen

Vielä useampi akselin pyörähdys, portaan lakaisu

Sylillinen puita, tuohta

Monta paikoilleen jähmettynyttä kylmyyttä

Talvi venyy pitkäksi suikaleeksi

Tilhien, tiklien luita

Pöydälle unohtunut kaalinpää; mietin makedonialaisen puutarhurin veistä sitä leikatessaan; taipunut, paahtunut selkä odottaa jo keskipäivän varjoa, leipää ja

Kaadan lasiin aamuviinin

Tarjoillaanhan sitä juuri kirkoissakin

Minun vereni

Minun ruumistani

Minua lehteilevä pyry, joka pelästyttää varhaiset muuttolinnut suojattomaan lentoon

.

.

chr.

Aamuviideltä

Aamuviideltä kaadan itselleni pullon viimeisen

lasin viiniä

sarastusta seuraava tunti

vuosia vanha suudelma

.

.

chr 

Alkuun ja kauemmas

.

.

Vuosisadan alkuun ja kauemmas

unennäkijät tiesivät miten korkea on vihreä

miten aava on sininen ja valkoinen pohjaton

Ikkunaluukkujen takaisessa hämärässä

Luonto otti vallan;

Varjot putosivat tapettivuota kerrallaan

Verkkaisesti kuin huolelliset sanat

Katosta roikkui merilevää.

Aamulla on alkanut elokuu;

Pienen laiturin lähes kuulumaton kitinä

Heilahdus askeltaessa

.

.

chr.

Kaikki laulavat soidinlauluaan

.

.

Tällaisena aamuna, kun kaikki laulavat soidinlauluaan, 

voisin vajota ääntä päästämättä järven pinnan alle, 

veden värähtämättä, edetä pohjaa, 

ahvenvitaa lehdykkä lehdykältä

raatteen juurakkoa, mutta kuljen tiellä, polulla kävellen 

vielä kymmeniä kilometrejä, 

pääsen vielä kyykystä ylös, 

löydän rannalta uuden sulan; kuten kaikki muukin on 

uutta, kuten järvi, kuten käen kukku, 

kaikki puhkeava ja helisevä

Maasta aukikiertyvä

.

.

chr