Lähtisitkö?

 27.11.24

Lähtisitkö? Lähtisitkö kanssani järvelle? Marraskuun repivä kaipaus ja tyyneys. Marraskuu on, oli lämmin; antoi ja vei lumen. Antoi sateen. Marraskuu järjesti planeetat, siivosi kaapit. Marraskuu antoi täyden kimpun tummimpia ruusuja, vaikka vei muualta värit.

Marraskuu vei valon. Mutta marraskuu otti kädestä, antoi valan, pysyvän merkin.

Kuuvalon metsässä

 19.11.24

Kuuvalon metsässä heitän tähdet selkään ja kuljemme aamureunaa kohti. Maa säkenöi kimmellystä lyhdyn keilassa, jaloissamme, käpälissämme. Ennenkuin pohjoinen ottaa vauhtia, vetää henkeä sisään, ja alkaa puhaltaa tyyntä uuulos, Kettu nostaa kuonon ja ulvahtaa. Oppinut sen minulta. Minä oppinut kulkea sen tahdissa.

Unettomat yöt

 18.11.24

Unettomat yöt jatkuvat. Yö on pitkä. Vesi sataa hitaasti kuin lumi.

Asetan kelloon myöhäisemmän herätyksen, lähes täpärän. Luen viimeisen kuninkaan runoja, kirjan sielua. Etsin runoista mysteeriä, aamun kuuta, viimeisiä kukkia, tummaa silkkiä, joka käärisi tiedottomuuteen.

Kenen vastuulla oli muinaisen vesikellon pysähdys? Aika tulee ja menee. Se on ihmisen keksintö.

Tarot

 12.11.24

Kettu valvoo untani. Unessa nostan tarot-pakasta täysin vieraita kortteja. Ihmettelen miten ne ovat sinne sekoittuneet.

Rummun kehä on kuivunut tulen loimussa. Ja hirven nahka. Yhdellä maiskautuksella hirvi kehottaa jatkamaan unta, jakamaan kortit uudelleen.

Hiilloksen hehkussa näen Ketun tarkan siluetin.

Sitoomuksensa

 .

.

Ketulla on sitoomuksensa.

Hiljaisina autamme vaatteet toistemme ylle.

Syötämme toisiamme kuin linnunpojat.

Uninen untuva on takertunut kananmunan kuoreen.

Ketun on mentävä.

Tietä viistää pimeä lintu.

.

.

chr.

Sekoittuvat

 .

.

Irtosin ja erosin kilpikaarnasta.

Kettu kerää kaikki osani osaksi itseään,

löytää vielä yhden suutelemattoman kohdan;

meridiaanien väistelemän, tasangon takaa.

Ylitämme, kierrämme jäätikköjärveä.

Varjelen Kettua pöydänkulmilta, hän minua avannoilta.

Hiki ja nauru sekoittuvat. Kyyneleemme.

Linnut täyttävät tulvivat pellot.

(Taulu: Satu Maaria Mäkipuro)

Kaikki reakti

Kärpänen

 .

.

.

Ketun hetkellinen poissaolo:

yritän lukea hirsistä vanhaa kirjoitusta.

Kun verhot on avattu, päivän valo taittuu huoneisiin.

Kuljen talon sisuksien äänessä.

Olen oppinut kulkemaan Ketun talossa,

sen pimeydessäkin, ja narinassa.

Ketulla on sitoomuksensa, ja välillä hän uppoaa maailmaansa kuin minua ei olisikaan. Maailmansa vaatii nopeita asioita ja toimintaa.

Silloin hän kulkee tehtävissään tarkan harkitusti; väistelee kattolampppuja, kumartaa ovenpienojen kohdilla, ja on mennyt.

Hän katoaa käsistäni.

Marraskuun aurinko on herättänyt keittiön ikkunan väliin lihavan ja hitaan talvikärpäsen.

.

.

chr.

Plättyjä

 .

.

Kettu pyysi paistamaan plättyjä.

Hain kanojen alta uniset munat,

lehmiltä lämpimän maidon,

jauhinkiven viereltä vehnän pulverin,

suolan merestä, taivaasta sokerin,

rakkauden suupielestä vaniljan,

kesältä manssikat, paahteisten hakkuiden vadelmat.

.

.

chr.

Öinen sade

 .

.

Ohuttakin ohuempi kuu viiltää aamua,

kellonlyömällä viiltää meidät erilleen.

Öinen sade kasteli niiden turkit, jotka olivat suojatta.

Märkä varvikko suojassa olleiden metsäkulkijoiden vatsa-alusen,

Ketusta turkinpunan, sukat.

Kuonon kärjen tuntu viipyy.

Ohuet metsät päästävät päivää läpi.

.

.

chr.

Pihalla

 .

.

Ketun pihalla aamukuun sirppi on sotkeeutunut paljaaseen lokakuun vaahteraan.

Vähän matkan päässä Varssinaise Suome metsänotkelman yllä leijuu kaksi kotkaa,

vetävät aurinkoa esiin.

Korppiparven liikkumaton partio päivystää lammashaan kuuraa.

Kettu jää odottamaan. Kettu odottaa minua takaisin.

.

.

chr.

Äkkiä

 .

.

Äkkiä Kettu on aivan vakava, ja näkee viikkojen päähän;

kuinka monta hetkeä on kymmenessä vuodessa,

tuokiota viidessäkymmenessä, ketun kotvaa,

silmänräpäystä.

Näkee kuinka monta yön reunaa karkaa.

.

.

chr

Turvassa

 .

.

Täydessä pimeydessä on yksin turvassa.

Kettu nyppi hiuksistani outoja siemeniä,

kuin tulevien öiden siemeniä, kuin sadan kauniin sanan.

Hän meni teilleen; hänellä on sitoumuksensa.

Taas kuljen tuikkuineni häviävää polkua.

Latvustosta lehahtaa jokin lentoon.

-

-

chr.

Lempilintu

.

.

 Varssinaise-Suome aamu(t).

Värit syttymässä. Metsän karja haraa kuuraista sänkeä.

Seuraan kuinka Kettu tekee asioita;

molempikätisesti vasurin jäänteitä; kokoaa pöydälle saaliinsa.

Syö aamupalaksi sokerimunkin, minä pihlajanmarjoja.

Maahan kerääntyneet pikkulinnut siemeniä.

Ketun lempilintu on punarinta. Tietysti.

.

.

chr.

Loitsua

 Aamulla Varssinaise-Suome pello ovat sadevesien peitossa.

Vastentahtoisesti syöksyn lämpimään pimeään.

Läpi maisemien luen sorkkaeläin -loitsua edestakaisin.

Kettu jää pesällem- me, erillem- me jälkeen valossa, myöhemmin: me.

Pois sarvet, sorkat, pois peurat punaturkit, pois harmaasukat,

Hiien hirvet, pois sarvet sorkat, pois Hiien hirvet,

peurat, sarvet, sorkat, harmaasukat, pois...

.

.

chr.

Aamu

 Aamu on kaunis ja lempeä ja ketun häntä leimuaa taivaanrajassa.

Hänelle kintaat kerätty täyteen hämäriä marjoja. Perkaan ne myöhemmin.

En näe enää kirjoittaa, näen vielä kulkea.

Kätken vielä lyhtyä taskuuni;

se tuikkii kankaan läpi aina vain kirkkaammin.

.

.

chr.

Koittaa aamu

 Koittaa aamu jolloin metsä on hyvin hämärä, ja sataa kylmästi.

Pudonneiden lehtien lantit osoittavat polkua.

Järveltä toitotetaan jäähyväisiä.

Kintaani sisältä löytyy vielä yksi pihlajanmarja.

Kettu kulkee edellä. Se on muuttunut häneksi.

On pyytänyt minua mukaansa. Seuraan leikiten., helposti ja luotan.

Muuta en voi tehdä.

.

.

chr

Sammakot

 .

.

Ilta on pimentynyt.

Auki unohtuneesta ovesta sammakot loikkivat sisään.

Niiden räpylät läpsähtelevät puulattialla.

Kaikenkokoisia:

pienimpiä mahtuisi leikiten vaikka kaksi

kämmenteni väliseen koppaan,

mutta ihonsa on jokaisella ohut ja kylmä.

Silmät, pystyyn nostetun leuan yllä,

liikkumatta, kuin merkityt helmet.

Aamulla ruohot ja taivaalle unohtunut kuunsirppi on kuurassa.

Kettu lähti edeltäni.

Yön se kuiski vakavia rakkaudentunnustuksia korvaani.

Heittelehdin lyhyessä unessa.

Auringon oranssi työntyy nyt kuusten runkojen väliin.

Kuin turkin oranssi.

"Tulit jo takaisin."

.

.

Kettu sanoi

 .

.

Latvus latvukselta soivat syksyn tiaiset. Kettu sanoi mielellään olevansa kettu.  Talviturkki kasvoi harmaana sänkenä. Jauhoin suussa ja syötin suudelmalla suuhunsa pihlajanmarjoja. Tutkii makua kielellään. Annoin sille aikaa. Sanoo, makeita ovat.

Usva on kuin seinä. Polkua eteenpäin ei näy.

.

.

Kastetta

 .

.

Harjun korkeimmalla kohdalla taipuu pihlajan oksa, ja syön tertullisen marjoja. Kettu irvistää ja etsii jotain muuta syötävää. Ehkä se löytää tunkiolle heitetyn hiirenloukun uhrin, ehkä sille jossain tarjoillaan kädestä ensiluokkaista savukinkkua. Syyskesän, elokuun, turkkiin on tiivistynyt kastetta.

.

.

Sata sävyä

 .

.

Vihreän metsän sata sävyä, ja ensimmäinen aurinko lisää aavistuksen punaista, vetäytyvä usva harmaata. Mutta murtuminen on alkanut kieloissa, sananjaloissa. Harjun korkeimmalla kohdalla nappaan suuhun jälleen pihlajanmarjoja. Kettua ei näy, ole pariin päivään kirjoittanutkaan, mitään puhunut. Toivottavasti kaikki on hyvin Marjat ovat raikkaita.

,

,