.
.
Ohuttakin ohuempi kuu viiltää aamua,
kellonlyömällä viiltää meidät erilleen.
.
.
Latvus latvukselta soivat syksyn tiaiset. Kettu sanoi mielellään olevansa kettu. Talviturkki kasvoi harmaana sänkenä. Jauhoin suussa ja syötin suudelmalla suuhunsa pihlajanmarjoja. Tutkii makua kielellään. Annoin sille aikaa. Sanoo, makeita ovat.
Usva on kuin seinä. Polkua eteenpäin ei näy.
.
.
.
.
Ehdin karata ovesta
hän vielä mietti millä nimellä minua kutsuisi.
Olimme maanneet raukeina
(kuin apinaleipäpuun katveessa)
poskellani ketun näykkäisyt.
Saavuin metsään
se aukeni
.
.
Vihreän metsän sata sävyä, ja ensimmäinen aurinko lisää aavistuksen punaista, vetäytyvä usva harmaata. Mutta murtuminen on alkanut kieloissa, sananjaloissa. Harjun korkeimmalla kohdalla nappaan suuhun jälleen pihlajanmarjoja. Kettua ei näy, ole pariin päivään kirjoittanutkaan, mitään puhunut. Toivottavasti kaikki on hyvin Marjat ovat raikkaita.
,
,
.
.
Pimeys on muuttunut kullanpunertavaksi usvaksi. Harjumetsän raoista näen Sammallahden veden nousevan ilmaan, kuulen pienen haavikon vaimeana alkavat aplodit. Kärpässienen lakki levittäytyy auki, mustarastas pelästyy lentoon, alhaalla kuikka katoaa vingahtaen pinnan alle. Vierelleni astuu kettu, ja kysyy minne menen. Nyt? Töihin. Huomenna nukun kauneudesta tietämättömänä.
.
.
.
Kauriiden sorkkakuviot risteävät polkua
yhä uudelleen
harjulta näkyy kaksi järveä;
etelän puoleisen yllä on aamun vaalea raja
musta pohjoinen
.
.
chr.
.
.
Tuuli kiskoo metsää juuriltaan
vihreää ennen keltaista
puiden kruunut kuin värikkäät vapautuneet huivit.
Lokakuun paperinohuet peurat
alkavat kantaa varuillaoloa
kuuraa tyhjennetyn puutarhan reunoille.
Annoin itseni kuvitella
vuosia vanhaa kuiskausta
talossa ei syys, ei talvi
hiiret, ne tulevat
tiskipöydällä muovikassissa
ammuttu sydän
ikkunassa ei syys ei talvi
metsästäjien punaiset hahmot etenevät
eläimet, aamun unet
piiloon sängyn alle
jotakuta tulevaksi
odotan koputusta
luotia
pystynkö sen jälkeen kokeilemaan
onko lattia kylmä?
Metsän talvi, luiset tienviitat
ikkunassa näyttäytyvät eläinten haamut
pieninä paloina söin koko lihaksen
lattia on
kuiskausta
kuin aivan läheltä
kuin matkan päästä.
Muisti on kuvitelma
villiheinää ja marunaa.
.
.
chr.
.
.
Hän juo kämmenkuopastaan
Ja siihen viileyteen painaa lopuksi kasvonsa
Nostan lähteestä lisää
Toisen kämmenpesän hän
kumoaa hiuksiinsa
Pisarat tippuvat putoilevat
kuivuakseen jo kaulalla on
Kesäpäivän seisauksen hetki
Ja hetki astuu lehdon kätköstä mustana
hirvenä mustat samettisarvet
pelotta pisaroina kesämusta seisaus
Kumartuu on
Seisaus, pisara
.
.
chr.
.
.
Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.
Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.
Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.
Kuusi. Kuuset ja männyt, ja latvassa mutisee sepelkyyhky. Jalommat lehtipuut jäävät alas kylään (miksi ne on jalommiksi julistettu?). Neulasmatolla on pehmeä kulkea, asettaa askeleensa tähtien väliin.
Viidentenä päivänä kivikansa vaihtaa jalkaa. Olemme tervehtineet toisiamme lähes päivittäin monen vuoden ajan - monen vuodenajan. Järkäleet odottavat heittäjäänsä, hiisiä, jättiläisiä, jotka suotuisissa olosuhteissa kasvavat usean kilometrin korkeuteen. Pilvissä on tietynmuotoinen aukko niiden kohdalla. Ne viljelevät ja viskovat pikkukiviä, sitten vaihtavat jalkaa, seisovat liikkumatta, näkymättöminä, monen vuoden ja ajan.
Neljä rauniolinnaa, hylättyä asumusta, hävinneitä kulttuureja, taideaarteita, kadonneita kansakuntia, mahdollisesti tuhottuja, maanpakoa. Tuuli ja sade riehuvat tyhjissä saleissa, salakäytävät sortuvat, ohimatkaavat hunnit ja huligaanit repivät ja raastavat. Ja aina koittaa aamun valo, maapallo nytkähtää akselissaan luotettavasti paikoillaan aurinko, kaikki mahdollisuudet, neljä päivää.
Kolme päivää kesälomaan.
Pinnan alla piilee muotoja ja kauneutta; niillähän on tällaiset pitkät varpaat! kuin kanan tai kahlaajalinnun jalat, joilla tarttuvat tukevasti, kulkevat yli. Puhkeavat tatteina. Männyt! Kykenevät juurillaan myös punomaan koreja tai köyttä, mäkiä ja rakennuksia. Maavirtojen pyörteisyyttä. Puut ovat paikoillaan tai liikkuvat hyvin hitaasti maita ja mantereita. Täysissä pukeissa läpinäkymättömiä, takovat kilpiä, kannatellen näkymättömiä pesiä, kasvattaen näkymättömiä hiuksia, kanervamultaisia kankaita. Kun männyt pölyttävät, niin kuin ne nyt pölyävät, syntyy aaltoava latvasumu; keltainen hyöky jossa oravat ratsastavat.
Näin ketun. Olinkin sen maalla, reviirillä, mahdollisesti sen pihalla, olohuoneessa. Sanoin: "Kas, päivää." ja tietoisesti yritin hymyillä hampaita näyttämättä, olematta uhkaava. Katselemme toisiamme sekunnit, joiden en soisi kuluvan, vaan soivan kuin metsä meille soi. Kettu kuiskaa oman tervehdyksensä, ja vaihtaa suuntaa poispäin, mutta äkkiä käännähtää vielä suuntaani: "Kaksi päivää", se sanoo, ja on kadonnut.
Yksi päivä, tämä päivä, tänäpänä.
Kun tuuli lopettaa tuulemisen, kun koko pohjoinen on puhallettu yli, vuorollaan puu puulta kammattu, vaihdan suuntaa. Taakka lasketaan maahan, maa ottaa vastaan, kun havuoksa, kun lehti, kun täyteys. Tämä yksi päivä.
.
.
chr.
Rakkaani, sydämeni
Ilma on levoton
sen nuotti Kun ruusupuun oksat taipuvat
Ilmestyit metsästä
Olin jo alkanut ja
sinä hitaammin, yöhön
Aina yöhön, aina yö
Tai ainakin pimeä
Mitä lähemmäksi mennään
Nyt Kumarrun kirjoitukseni ylle
Ikkunat ovat taivaan peittämät
Tuhat kertaa olen nähnyt yläpuolellani käsivartesi kymmenet sulat
Peitesulat, kylkisuonesi, kuinka siivet aukeavat
Niiden kaaret ylläni tuhat kertaa, voimakkaat ilmavirrat
Piiloutunut kun joku toinen kulkee polkuni poikki
Aina yöhön
Nousit vedestä
Nousit suosta
Hitaasti virtaavista vesistä
Puhuit kieliä, joita en ymmärtänyt
Tanssit soidintanssia
Muutit päivän pituuden ja tähdet lensivät ikkunoista
sisään ja ulos
Sisään ulos
Lattialla liikkuivat Puiden varjot
Vastaantuleva Metsä
Mitä se kantoi yllänsä muuta kuin Jumalien puhetta ja kahinaa
Sydämeni rakkaani
ei selityksiä;
Vuoteessa meidän on hyvä;
Sulat jäivät käsivarsien alle
Silmät kuin helmet
Helmi helmeltä avautuneina
Kyse on hetkestä, jossa nimeän kaiken mitä näin:
Kuunliljojen hohde
Mitä Kuulin: sanat kuiskattuina
Haistoin raskaat heliotroopit
Juuret rakentamassa kaupunkejaan
Tunsin Valaisevat yläpilvet, troposfäärin valtatiet
.
.
Yöllä herään;
niska on puutunut metsälehmuksen runkoa vasten.
Puu kumartuu puoleeni;
ehkä vain kuvittelen sen posken puuterituoksun,
Onneni ja yksinäisyyteni tuoksun
Maa on kostea, mutta tilaisuus on käsillä
Huulilla
Latvan lävistämät käsivarret
Kaarnan kasvoista puhkeaa parvi
Yöviulujen ituja, jumalien nimiä
.
.
chr
.
.
Mitä kaikkea olenkaan pyytänyt…
Mutta metsä on yhä tekemättä, se että
Portailta pystyisin astumaan kadoksiin
Että portaillakin olisi kasvatettava pensaita
(Osaa niistä sanomme puiksi)
Että pensaat kasvattaisivat piilot ja puut kasvattaisivat yöt
Että emme kumarru, sotke vaatteitamme
Mitään sanoja
Mahdun sinne kyllä
Loputtomuuteen, että portaat
.
.
chr
.
.
Tämäkin kuutamo kantaa eteenpäin
Silmäkulmat, kiurunkannukset
Ääriviivojen takaa metsän
Jokin lähestyy ja ympäröi,
valossa pienetkin yksityiskohdat näkyvät, Kivikansa puhuu,
Reki on vedetty orrelle, on tasaus- ja seisauspäivä, Päivättären aatto
on vanha Annan päivä ja kesäauringon kolmas pesäpäivä
Nousemme ja nukumme auringon mukaan
Sylistä puhkeavat kirjat, vain olohuoneessa sataa
Kynttilät palavat tai säästyvät
Yöt kuljemme kuun mukaan, yömuuttajien aurat laulavat korkealla näkymättömissä
Kuutar harjaa hiuksiaan, suolla hiidenhirven helmat,
Tanssit puiden latvojen kanssa, pajukossa, kukkapohjuksissa, ruokojen puvussa;
olet huminassa puu, punainen tila, palosirkka, ääretön huilu
Ja äkkiä kirkas aurinkotaivas leijuttaa hiukan lunta
Jokainen selviää tavallaan;
Nostan Huulilleni pyhäinkuvan
Kirjoitan vielä sanan, suljen kirjan
Hiilloksen tuhkasta hellan luukun
kosketan nukkuvan lapsen poskea, sinisiipeä,
Vielä pala leipää
Lämpimästä leivästä veitseen tarttunut taikina,
Juomme viinin
Katsomme tuleen
Kätesi sively päivän työn jälkeen
On alkanut tuulla
Istumme puolilaholla rapulla, vatsalehdillä toivo,
Maa kihisee, rapisee, kohisee, humisee, suhisee
havisee, pauhaa, kuohuu, kuiskaa ja ulvoo, surisee
visertää, viheltää, helisee, rasahtaa, narisee
Ei ole paikoillaan, ei odota
Kanalan valo, perunanvarret
Pihan yli lentää lehtokurppa
Ruusuruoho kukkii ikuisesti ja taittuu aina allemme kun hitaasti viettelet minut
Sammaleiden silmistä Näkisin linnunradan, kultajäkäläni
Pyökkien synnyttämät silmut leviävät lehdiksi ja putoavat
Kaksi vuotta, neljä, sata, ,
.
.
chr.
.
.
Tammikuun sunnuntai,
lähteeltä viisi kanisteria raikasta vettä.
Äänetön metsä ympärillä, liikkumaton, vanha luminen kuusikko, kunnes punatulkkupari lehahtaa latvustoon. Toisinaan oksa keinahtaa, vaikka linnut ovat kevyitä. Talvi on peittänyt saniaisten viidakon kuin tasainen kangas, notkelman puro kuuluu jään alta, virrassa voisivat letkutella pienet pystöt; näkyjä pohjasta, kivet ja hiekka, aaltoileva ruoho.
Kaikki ihmisten jumalat kurkottavat kohti ja kuiskaavat korvaan
jäähileet, aurinkotuulen hännät
.
.
.
.
Kolme kilometriä metsätien päähän; kuusikkoa, kallioharjanteita, katajikkoa, suota; suopursujen lehdet ovat painuneet, mutta pursumetsä tuoksuu väkevästi, hiljaisuuden lajeja.
Lämpöaste pudottaa puiden oksilta lumia, ne täplittävät maata kuin metsänväen sorkat ja käpälät olisivat vain hetki sitten esittäneet hurjan tanssin.
Matalassa auringossa kuusenkävyt, jäiset koivujen loistavat latvat. Tiaisparvi tutkii puita neulanen kerrallaan, töyhtö- ja hömötiaisia, puukiipijöitä.
Korppipari saattaa paluumatkaamme takaisin Iso-Suonia -järven rannalta.
Sää on kylmennyt, alkaa pakastaa; märkä lumen pinta muuttuu kovaksi, jalkoja väsyttää.
Punainen taivas, pakkastaivas, hehku puiden takana, alla, kaikkialla
.
.
.
.
Joutsen riisu ́utuu hitaasti
laskee lattiakiville suurimmat sulkansa (melko väljästi ladottu)
pesen lintua sappisaippualla; hennot ruo ́ot irtoavat höyhentyviltä, kiertyy auki virtanäkinsammal,
värisevät, lintukin, veden liikkeessä
sammakot viihtyvät jaloissamme;
Kynälinnulla ei ole sääntöjä
se laulaa kuin kullanhohtava hedelmätarhan viini,
joki virtaa sormiensa välistä, lähteitä valuva
lempeämään yön, laskee maan rajan, lyhyen säkeen
liljakruunu, hennot juuret, lattiakivillä tanssissa ei ole viejää
vieläkin sormet vapisevat
olkapäillä multa ja pientareet.
ruusut kumartavat, ja pionit heittävät hameensa, ja sekoitetaan terälehdet; juodaan mesi; kun on ja on ja vielä; heleä vihreä juoksee vastaan; otat askeleen; ja odottaa linnunrata, aikaa ei ole; niska taipuu; tyhjyys; alkavat onnelliset loput. Olet pukeutunut; kannat salaisuudet; väreilysi; juuresi myötäilevät vartaloa, rannan onkaloista pärskähtää vesi; oksat hipovat päälakea; koko totuutta; olet paljas; ilman nimeä; pysähdys, seisaus
Joutsenessa pilkahtavat soutavat tähdet
kaarisekunnissa vieraat maat
Voisin nyt johdattaa sen minne vain, eksyksiin
Reisillä heinien taipunut sade
ja vielä saan tuntea kun polku häviää
Kun aamulla avaan metsän, yön henget ovat puristautuneet näkymättömiin ja sen pieni kansa on jo toimissaan; juuri ja juuri ylhäällä erottuu helmojen liike; jokaisella oksalla lauletaan.
peikot, poikkikulkijat, perässähiihtäjät, kanssamatkustajat, matka- ja vierustoverit, metsien miehet, ja "siellä niitä honkia humisee", menninkäiset, maahiset, retkueet, retkut, ritarit, rakit ja koirat, voimaeläimet, varjot ja etiäiset, henkioppaat ja maan korvessa langenneet iiihaaanat enkeelit, ja "tiellä ken vaeltaa", matkamiehet maan, kulkureiden kuninkaat, harhamaiden harhailijat, harhaumat, haaveet, aaveet.
hiekkateitä, lähes pelkkiä hiekkateitä tähän mökkiin, jonka vieritse toisen unessa kulki laulava kuoro, ja jonka omassani kuulin.
Aamulla kaiken yhdessä muistimme.
Karvaiset nuput nousevat taipuvina kimppuina ja raottuvat.
Koko läpinäkyvän kuoron
askeleet etenevät ruohikossa, kahlaavat neliapiloissa
(olin unohtanut helmojen kahinan!)
ja juurien pykälöittämää polkua alas rantaan;
kerran tapasin siellä sen, joka on aina ollut,
yön kuikan huudon ja järven pohjassa kauneimman nurmen
Vesi salpaa hengen, kun hitaasti kaadun
järvi ottaa vastaan, yösiikon hipoma
ui, kantaa
Kalat näykkivät jalkoja. Pinnalta kasvan kuivaa naavaa ja pohjasta kiveä, mänty selässä; se pudottaa pari sulkaa, vaanei opeta lentämään; ei maarianpitelijääkään. Käsikkäin kulkee ohi kaksi jättiläistä, ne vetävät peurat perässään; luu luulta taipeisiin sinulle kuljettavaksi. Ylitse tuulee, ja vaikka riisuu'udun, et sitä näe, sillä täyteen kirjoitetut näkyvät harvoin silmin luettavaksi.
Vesi on silmiesi värinen aurinkoisena päivänä. Saarten kangastus, yhä korkeammalle, ylösalaiset pilvet.
Tässä on kuva: vaaleanpunainen pilvi sataa, jänikset ovat peurojen kokoiset, peurat heinänkorkuiset, käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta, naava ylettää maahan, jalat eivät, vesipeilissä haalistuneet kaislat.
Tässä on kuva ja ääni: ladot astuvat sivuun askeleen, maa kutsuu tupia syvemmälle heinikkoon, seinien rakoon lakaistaan leivänmuruset, leinikkipeltoa hirsien välissä.
Tie poluksi
Polku saviseksi pellonreunaksi
Ja kuu kulkee ojanpohjaa kuin koira.
Harjumetsän puut narisevat; korkeammalla kuin niiden suljetut silmät, aivan laella otsalle osuu vuosia vanha tähden valo ja irrottaa ajasta; annatko luvan valaista kasvosi?
Tässä on kuva ja tuoksu: maailman vanhin lanka kankaana, maalauksen pohjana; silkillä katettu pöytä, viinin rypäleet viimeiseen pisaraan.
soihdut puutarhassa, kellokukat sormenpäissä;
vaatteeni tuoksuivat savulle,
jaan kuninkaan kanssa päärynän; hänen ylähuulensa kaunis kaari, kuin pitsiä ja pitsiä, ruusuhyytelöä, palanen kerrallaan.
Olen kaukana, olen humina:
Kehä kehrän kärry
havakka haukka karo teräakana
naamaa kaahe haka
kiuhtaa kimppu hatakka
kärhevä penikka
luumarja naavattava lapakko.
Koro luomi
koro luomen loitio
kallas palhe koppilo
luometon lato lapea.
Sulle punkatta huulettaa haama
suulle puuha uudella haava
haavatta hanka
ralotta ranka
kivutta kiipevä koto
nukkaniska, itukehto, nivellitukka.
Koska hengästin kallellisen
sitä silpo silmä
silmäkulma kapea
kaupo polvi palava.
Kaahe, kireä, käetä!
Uppoo uutuva, kutee imike
lietee tuulea tupeke
aaluva aulio
kauho koko koloa
komeron kopiota
korpin koura koppamatoa
maan maaren napalamppua!
Yynnä hymy-ydelmä.
Hyrsky hyväelmä.
Kun piha tulee koputtamatta sisään
Kun pihlaja levittäytyy sängylle
yö on lähellä
Lattialla kukkien ryöppy
Ovet auki kenen tahansa tulla
Maatessani hänen kanssaan satoi vain aamuun
mannerlaatan päässä sali tulvi polkua, jota kätensä kulkee;
Kuin metsän villinä elävä koira
jaloissa pitkiä varjoja
jaloissa mustia höyheniä;
uudet rannat vajoavat; saattaa olla huominen.
Kulutamme toisemme loppuun tuhannella, kymmenellätuhannella tavalla, kuin yksi päivä olisi sen tehnyt, virta tai unelma
meden
huulilta juoda.
Syntymäni huoneessa huolellisesti levitetty vaate
kiedotaan ympärille, helman terälehdet, lumi
Linnunratojen, kuiden kukat
Tuuli kasvatti linnunsiemenistä linnun lapsen
mesiheinän henkäyksen, sävyn ennen keltaista, paperinohuen.
.
.
.
.
Tammien alla kasvaa pähkinäpensaiden metsä,
niiden alla lehtokuusamien suku,
alla sudenmarjojen silmät,
lehdossa valkoisesta punaiseen, tumman sinipunaiseen, vuokot
pian pehmeät molemmin puolin, taaksekaartuvat nuokkuhelmikät
hiirenportaat, pareittain yhteenkasvaneet, ja kapea kielo,
sekä päältä himmeät vaahteroiden lapset, hiukan toisiaan peittävät
verhot ja lehdet, lehdet, lehdet.
Jäivät tästä pois jättiläisvaahterat, pois sammaleet ja jäkälien kaupungit
jäivät vedet, järvi kokonaan ja pilvet luetteloineen, kaikkine nimineen
pois tuuli, sade, myrsky, joka repi eilen juuriltaan.
Jäi pelkkä tyyni, jäi tyyneys paikoilleen, peili.
Nyt hys
.
.
.
.
Ja hänen juurillaan pimeään
tähdet hetken, kukin vuorollaan,
puut kerro nimiään,
kun ei sada, kun ei unohda, on vain
silmilläsi, alkavat hengittää, maan saumat
.
.
chr
.
.
Jalanjälkesi muuttuvat jalanjäljikseni,
katkaisen vahvistavan yrtin mukaan;
maa pysyy alla, suolammet hengittävät;
deevojen metsä;
mahtimännyt, ikikuuset, kuningashaavat
raottavat juuristaan jalokivet ihailtavaksi,
latvustosta lintujen radan, linnunradan
.
.
chr.
