Miten pelastuin

 

Koko elämäni kai tämän vuoksi olin harjoitellut :

opetellut kulkemaan pimeässä, pelkän muistin varassa;

toimimaan hämärissä ja pimeissä huoneissa

huoneissahan ei ole juurakoita, (metsässä) huonekalujen kulmia

(olenko metsässä?) (ilman valoa).

Totuttelen pimeään; se syö, niellen kokonaisena;

se sanoo: "Tunnen sinut";

sen puhe kimaltelee ympärillä

ja sen syli on yksi upottava huokonen.

Sen kanssa olen turvassa.

Pudottaudun siis hiljaa lattialle ja kerään vaatteeni.

Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä.

Se aukeaa Metsän seinästä kuin tumma käytävä.

Latvatuuli tarttuu maahankin, hiukset suuhun,

silmiin kunnes sukellan syvemmälle.

Risuja putoilee, käpyjä. 

Haapapuiden osittain maatuneista lehdistä nousee väkevä tuoksu.

Yhtään valoa ei seuraa,

yhtään kulje vastaan; näin on hyvä.

Nahkani näyttää ohuelta, mutta vahva se on;

mitä kieltä sille puhutaan, miten sitä kosketaan, käännellään,

kuka sen on riisunut, sen se muistaa

ripustanut naulaan, sen se muistaa

kuka sen on koristellut, sen se muistaa

Päälipuolelta, sisäpuolelta,

sen pimeän raja ja kehys.

Kaltevan kuun alla etsin tietä. Kohtaan eläimiä:

ketun mäyrän supisen koiran peuran jäniksen

takertuvat yöperhoset, ja ihmissudet;

ne juoksevat vierelläni molemmin puolin, tai tarkemmikin:

lentävät matalalla,

maata koskettamatta, molemmin puolin,

kevyesti heinämaata, joen notkoa, joen yli.

Pilviä kiireessä,

Arvoitukset jäivät kun astuin ulos.

Kuvat katoavat kun astun sisään,

uuteen taloon.

.

.

Chr.

Kello on yö

 .

kello on yö

ja ihon silmä on auki

kauhistuttavan suojaamaton.

kun päätä on tarpeeksi lyöty, seinään

ja raskaan sammumisen alta pujottautuu lattialle

luuton olio:

nukutko, haluaisin kysyä, vaikka tunnen tuon hengityksen

pienellä äänellä kuiskata nukutko jo

kun tarpeeksi oli lyöty

ja outo koreografiamme nylkenyt kaksin käsin

hampain

kun viininkivi istutettiin sormukseesi puhumaan

polvillaan suoraa kanavaa

pullon suusta lasin pohjalle

ja se joskus niin loistava seiväs piteli saalista

älä katso! millaiseksi minut teit

heti, olisi pitänyt heti

koota helmat ja kaikille kasvoillesi istua

imeä tajunta

mutta makaan siinä mikä on jäljellä

mikä on totta, lattialla

sokeassa paidassa kuurot napit

nännit värähtävät kaulalta putoavaa paitaa

tutustutan polvet toisiinsa

kutsun sielun vielä kerran kotiin.

.

.

chr.

Tuuli kiskoo

 .

.

Tuuli kiskoo metsää juuriltaan

vihreää ennen keltaista

puiden kruunut kuin värikkäät vapautuneet huivit.

Lokakuun paperinohuet peurat

alkavat kantaa varuillaoloa

kuuraa tyhjennetyn puutarhan reunoille.

Annoin itseni kuvitella 

vuosia vanhaa kuiskausta

talossa ei syys, ei talvi

hiiret, ne tulevat

tiskipöydällä muovikassissa

ammuttu sydän

ikkunassa ei syys ei talvi

metsästäjien punaiset hahmot etenevät

eläimet, aamun unet

piiloon sängyn alle

jotakuta tulevaksi

odotan koputusta

luotia

pystynkö sen jälkeen kokeilemaan

onko lattia kylmä?

Metsän talvi, luiset tienviitat

ikkunassa näyttäytyvät eläinten haamut

pieninä paloina söin koko lihaksen

lattia on

                             kuiskausta

kuin aivan läheltä

kuin matkan päästä.

Muisti on kuvitelma

villiheinää ja marunaa.

.

.

chr.

Runoselfie

. 

.

Värit ovat kiertyneet auki, hallatta, ilman erityistä kylmyyttä

kyljissäni keltainen ja alkava punerrus

selässä maan vihreäruskea

tunnen tämän huoneen ja seuraavan

tunnen ruoholehtien kärjet, niihin puristautuneet pisarat

uneni syvänne on lyhyt

silmäjuovasta siiventaipeeseen kuin kaukainen säveltapailu

sen aikana metsä kiinnitetään korvien suoniin ohuilla seiteillä

kiinnitetään rinnansivu yhä uudelleen peitinhöyhenillä

jonkinlaisella pentukarvalla

kuvittelen ja kuulenkin suurten lintuaurojen tekevän tietään

kuvittelen sen laulua, sanatonta kuoroa kulkemassa

tyviruusukkeita, verhiöitä

puronvarren tihkupintoja

tätä aluetta ihon alla, atomeja ja tyhjyyttä

.

.

chr.

Koulumuisto

 

Hän on kuin pylväs

valokuvamaisen mustavalkoinen

ensimmäinen opettajani

luokkahuoneen hämärässä en näe selvästi

koska ruumiinsa yläosa on kadonnut

se on hävinnyt pimeään rinnan

ehkä jo vyötärön yläpuolelta

onko hän ollenkaan paikalla

onko meillä valaisintakaan että näkisin

huoneen katto on hyvin matalla

eihän sinne aikuinen mahdu

vain lapsen mittainen

ehkä katto on musta

tai ehkä sen alla leijuu paksu kerros savua

naapuripulpetit ovat käyttämättä, tyhjiä

en itsekkään istu omani ääressä

aina seison aina niiaan aina enkä näe toisia

koululaisia, ikäisiäni

muisto on täysin pimeä

kuule mitään mutta tunne kuten aina

tunne pelkkää riittämättömyyttä ja häpeää

huoneen ulkopuolella kasvoille räjähtää valo

ja portaat kolisevat meluavat alas

uusi maali tuoksuu naulakoille alas ulos

häviän talon taakse vanhojen mäntyjen alle

en muista minkälainen oli koululaukku,

mitä kirjoja, miten opin lukemaan,

kuka oli ystäväni, lempiruokani,

miten kuljin koulumatkani,

en mitään keskellä pimeää

vain oman nimeni

niin pitkälle kuin

osasin sitä

kirjoittaa

Chr.

Kadottaa, hukata, hävittää, menettää, löytää

 .

.

Kaikki kadottamani;

kadotetut talot

juoksu polvisukissa tervapääskyjen alla

menetetyt luumu- ja omenatarhat, pystyt metsät

sankan kuusikon varjostamassa märehtivän laitumen reunaa

olen hukannut perustamani puutarhat

hoitamani pihat.

Antanut pois satoja löydettyjä vuosia

On mies, jonka hävitin, toinenkin

sitten hän, jonka menetin (häntä suren)

ja kaikki ne miehet, jotka kadotin

kuin talot, omat ja asuttamani

ja miehet, jotka löytyivät vain heti hävitäkseen

Olen kadottanut yhden lapsistani

hänet kannettiin elottomana pois,

vuodet monet vuodet monet vuodet

kadotin kesät

iho oli kankaista arka;

löysin arvet, löysin pelon

ja niinä öinä odotin tanssin päättymistä

Valtameren löysin rummuttamassa rantaa

veteen astumisen

linnunkielen

kylkisuonen, otsamme ja väreilyn.

Löysin syksyn ja löysin kultaisen sateen.

.

.

chr.

Juoliainen leviää tuolin läpi

.

.

Juoliainen leviää tuolin läpi 

leviää sänkyolkiin metsämaaria ja

vaatekaappeihin haisuheinä

kuivaan ilmanalaan nurmikas.

Talopiennar kasvaa kastekorsia;

on kylälaitaman punalatva,

katolla mieluinen tuore siantakku;

piipusta ponnistaa puntariheinä

pihan turpeat maakaihlat

lähteikköjen laiteen kattarat kuin

hietikkojen luunurmet

Runsastuneet ryydet hakattu.

Karjapolkua, polulla savensekakahila

portaat alas sorarantaan

ketunkaura, kiviheinä

aaltoileva satalatva;

kosteat rantapalteet, 

lakoavat hirvennurmet.

.

.

chr.

Valokuva II

.

.

Kuvia aamuista

(kaikista aamuista on kuva)

mustevedos -aamut ovat sinisiä ja punaisia, kultaisia ja harmaita

sisämaan aaltoja ja entisiä rakastettuja

hopeagelatiinivedos onnen syntymästä;

kuva aamusta jolloin ei osaa herätä

silloin lumous on ottanut valtaansa koko taivaan suiston

kuin kuvan, jonka reunat ovat muisteluista kuluneet

hiutuneet todellisuudesta näkymättömiin

lasinegatiivi tuntemattomasta puutarhakujasta

kuva pysähtyneestä hetkestä;

rantaan on ajelehtinut kerros pudonneita lehtiä

askeleista muodostuu heinikkoon uria (kuvia)

mantereilta toiselle

diakuva pölystä lasipallon pinnalla

aineeton kuva kaukaisesta säveltapailusta

paperille eksyi näkyvä valo;

pimennetty huone muodosti kameran

yhden hetken

sen mitä ihmisen silmä pystyy näkemään

.

.

chr.

Valokuva (vielä kehittyvä)

.

.

Patsaan kiviset silmät aurinko olkapäillä

Vastaantuleva nuorukainen hymyilee

On puistokuja, on lehmuskäytävän hämärä

Puut odottivat iltaa tuoksuakseen

Tuoksu peittää kulkijat sokeriseen autereeseen

Muistumaan, juopuneiden mehiläisten sateeseen

Vanhan huvimajan takana jasmiinien hellevalo

Kuin tähdet

Ohjaat askeleemme ulkokahvilan pöytään

Tilaat virvokkeita

Palvelustytön selkä katoaa rakennuksen ovesta

Selkä on yhä valonherkällä paperilla

Muistuma katsomisen jälkeen

Meille tarjoillaan, astiat kilisevät

Hopeisen kermakannun häikäisy

Kuva viipyy silmässä

Onko ilmassa ukkosta

Onko kermassa nahka päällä

Käsien taidokkaat eleet

Puiston varjoisat syvänteet kuin huoneet

Kuin hotellin venetsialainen kuvastin

Huoneen mahonki, ruusupuu ja kristalli

Untuvavuode, salaisuus ja peittoasia

Syntymäpäiväkorin neilikat, ruusut ja resedat

Kaunis nuorukainen, kiviset silmät

Taivasta vasten erottuvat

Isovanhempieni häämatka 1924: 

Helsinki-Rävel-Stettin-Berlin-Pau-Lago di Garda-Trieste

Chr.

.

.

Katumus

.

.

Suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;

kadotettujen talojen katumuksessa;

haistan seinän punamullan 

vuosikymmenien koskemattomat persialaiset matot

maatuneet pölyn kerrokset

Vanhojen huoneiden tuulettamattomassa raskaudessa

aurinko repii kristallikarahvista välähdyksen

haistan kosteuden kuin raskaat liljat

mahongin ja norsunluun katumuksen

ihojauheen, kasvopunan ja iiriksenjuurihajusteen

Voin kuulla portaikon askeleet

oven sulkeutuvan ja satunnaisen sanan

kuolleiden koirien kynnet rapisevat niiden vaihtaessa makuupaikkaa

Kuulen sateen kulkevan rännissä 

kuulen veden etsivän tietään tapetin kupruissa

kuulen pääskysten pojat kattotiilien alla

avonaisen ikkunan värähtävän

lasi pysyy paikallaan, vaikka alapiena on pudonnut 

ja haalistunut verho jaksaa heilahtaa kerran

Voin nyt rakastaa mitä-ketä vain 

kilpikonnanluista kampaa

puun ytimiin asti hiutuneita ikkunaluukkuja

sinua ja silkillä vuorattua korallirasiaa ja katumusta

Seisoa hymyillen mustavalkoisissa valokuvissa

Seisoa ja rakastaa ja kadottaa kohta loputkin

.

.

chr.

Jos joskus

.

.

Jos joskus ajattelet minua

Putoaa sumu päällesi kuin lumi

Ja uppoavat kirkontornitkin

Olemmehan tehneet syviä jälkiä

Ja toisemme

Levittäneet kasvoillemme

Jos joskus olet kuin joskus olit

Polvillasi metsässäni

Ja meillä silloin toistemme silmät

Vai olitko sulkenut omasi

En nähnyt latvuksesta juurien tyviin

Jos joskus on jotain särkynyt

Ovat huuleni yhä yhtä pehmeät

Mitä odotit?

Tanssin alkamista, puhuvaa avainta

Milloin hyväilyä, milloin jäisiä katuja?

Jos joskus haluat minua

Vaikka kiellät

Ja kuitenkin ajattelet ja haluat

Ja vakoilet ja väijyt

Laskeutuu välillemme se sumu

Suurten kirjainten sokkelot

Ripsien läpitunkeutumattomuus

.

.

chr

Rakkauskirje

Rakkaani,  sydämeni

Ilma on levoton

sen nuotti Kun ruusupuun oksat taipuvat

Ilmestyit metsästä

Olin jo alkanut ja 

sinä hitaammin,  yöhön

Aina yöhön, aina yö 

Tai ainakin pimeä

Mitä lähemmäksi mennään

Nyt Kumarrun  kirjoitukseni ylle

Ikkunat ovat taivaan peittämät

Tuhat kertaa olen nähnyt yläpuolellani käsivartesi kymmenet sulat

Peitesulat, kylkisuonesi, kuinka siivet aukeavat

Niiden kaaret ylläni tuhat kertaa, voimakkaat ilmavirrat

Piiloutunut kun joku toinen kulkee polkuni poikki

Aina yöhön

Nousit vedestä

Nousit suosta

Hitaasti virtaavista vesistä

Puhuit kieliä, joita en ymmärtänyt

Tanssit soidintanssia

Muutit päivän pituuden ja tähdet lensivät ikkunoista 

sisään ja ulos

Sisään ulos

Lattialla liikkuivat Puiden varjot

Vastaantuleva Metsä 

Mitä se kantoi yllänsä muuta kuin Jumalien puhetta ja kahinaa

Sydämeni rakkaani

ei selityksiä;

Vuoteessa meidän on hyvä;

Sulat jäivät käsivarsien alle

Silmät kuin helmet

Helmi helmeltä avautuneina

Kyse on hetkestä, jossa nimeän kaiken mitä näin:

Kuunliljojen hohde

Mitä Kuulin: sanat kuiskattuina

Haistoin raskaat heliotroopit

Juuret rakentamassa kaupunkejaan

Tunsin Valaisevat yläpilvet, troposfäärin valtatiet

Jännityskertomus

.

.

Tuhkasillan notkossa onnistuu hyttysen yltäkylläinen veriateria

Kukkahämähäkin myrkkypistin seuraa Pirunpellon loisivaa villakärpästä

Valmiina iskuun

Nummikiitäjäisten ahnaat koukkujalat tarttuvat kohteeseensa kun

Harmisuolla isäntäänsä kiinnittynyt punkki kuulee huudon;

Hietapistiäinen raahaa lamautettua uhria koloonsa.

-”Sen jalat irtoavat herkästi”, miettii Haaskaholman hepokatti ja

Musertaa saaliinsa

Vesimittari pyydystää uimataidottomat, näkee

Haudankorven lammessa kelluvan suursukeltajan uhrin

Tyhjän kuoren

Käärmemäen suolla vesiperhosen tuokka iskee terävät leukansa

Omaan veljeen

Nauttii saaliistaan samaan aikaan kuin raatosaarelainen piikkilude tähtää kärsällään uhriaan

Mutaskulman pakettipellolla istuu nahkamainen synkkälatikka. 

Se on erittäin uhanalainen

Suukilven syrjässä nälkä

Turkkilo hautaa kuolleita Ampumaradalla

Koirakedon pimentyneessä ojassa

Kiiltomato imee uhrinsa liotetut kudokset

Ja sammuttaa valon

Yöllä siirat ryhmittyvät hymniin

Kymmenentuhatta vuotta suohaudassa

Trilobiitit, kannattelevat kiduslevyjä valtamerien rannoille

Takaisin hengitysraajoja, merihärkiä Itämereltä Jäämeren lahdille

Eumalacostraca peracarida 

arthopoda eucarya

Valvifera oniscidea

Amen 

.

.

chr.

Mitä kello on?

.

.

Mitä kello on?

Kun herään yöpöydän kello osoittaa jotain, en usko sitä. 

Nukahdin kuusi tuntia sitten, se muuttuu ehkä viideksi, eikä silloin oikeastaan riitä, tai se muuttuu joksikin muuksi, joka ehkä riittää. Vai nukahdinko?

Keittiön kello näyttää jotain kahvin kuitenkin jo valmistuessa, puhelimen kello jotain muuta. Ajastin napsauttaa pihavalon katkaisijaa, ennen aikojaan, tai auttamatta liian myöhään, ja ikkunan pimeä maisema vaihtuu huoneen kuvaan, ehkä valoisa piha on muuttunut osaksi huonetta. 

Onko valo voittamassa, onko pimeä, äänetön maisema; voisi olla keskiyö, nukkumaanmenoaika, voisi olla kello jotain mitä kello on. Mitä kello on? Olen ollut hereillä jo niin ja niin kauan. 

Voisi olla suden hetki (onkin) ja uni voisi olla syvin, ruumiinlämpö matalin, ihminen heikoin, uni lähinnä kuolemaa. Susi kiertää hiillostuvaa nuotiota; sudettakin ajan siirtely on riski, koska uni on villieläin.

Mitä kello on kun kellot käyvät eri aikaa; sisäinen kello, keskuskellona sydämen rytmi, päivävalon tahdistin, kasvien ja lintujen aurinkoa aavistavat kellot, hetki ennen kuin laulu alkaa, hetki, jolloin kaiku on parhaimmillaan kuuluttaa reviiristä; hetkellä ennen kuin tunti keksittiin; käen ja kukon nokat pysyvät kiinni, kertut huokaisevat, kanalauma tuskin raottaa silmiään.

Nyt puiden latvat irtoavat taivaasta. 

Mitä kello on kun valo ja lehdettömyys avaavat maiseman, jäljet metsän komeroista. 

Mitä kello on kun nouset vuoteeltasi istumaan, tai astut ulos? Oletko hereillä kun et tapaa tuttua vastaantulijaa? 

Kun taakse jälkeen jää unohtunut lumi, edelle puolihuolimattomasti ripoteltu uusi, ja hyönteissyöjien suussa sulaa vain sävel. 

Päälle valuu odottamaton valo, innokkaat laulut.

.

.

chr.

Kirje

 .

.

Päivävalon ajat tuijotin virtaa, odotin sanaa, 

kirje on viimein kirje ja valmis, 

kun kaikki, mitä olen sanonut, piirtänyt 

merkit kuljettaneet jälleen siihen, mitä joskus on ollut; 

nyt paksun paperin taitellussa salaisuudessa, hiljaisuudessa 

kauan odotettu hetki, kuin olla yhdessä; 

sulan teroituksesta alkaen, ja kömpelöt, raapustetut merkkini

nämä kädet tottelevat vielä

sinusta kaukana, en olisi uskonut tämän olevan näin vaikeaa.

Tulisija sammuu 

huoneen lämmön koskaan nousematta. 

Välillä kykenen painamaan kämmenet muurin kylkeen

että hetken tuntisin jotain muuta kuin rajatonta

vilua

jotain muuta kuin murheen karvauden. 

Haavat eivät parane

tauti muuttaa ihoa harmaaksi

tauti on kuiskaus, kelmeä suru, se peittää kuin kalvo.

Kuulen lähetin ratsun askeltavan jo pihalla.

Leikkaan paperin reunasta ohuen suikaleen sitomaan kirjeen; 

painan sen lävitse terän kuin verettömään sydämeen. 

Yhä uudelleen, puolelta toiselle 

paperi sitoo, sulkee ja puhuu ja vaikenee.

Kynttilässä sinettivahan jälki, mansettiinkin on valunut punaa

ja lautaselle, pöydän pintaan, puun syvään syyhyn

vaha noruu paperin reunaa 

painan siihen oman merkkini

vain tämän kerran 

ei enää väliä .

Kirje kädessään palvelustyttö häviää valon ulkopuolelle, sulkee oven

tossujen ääni loittonee kiviseen käytävään.

Pihalta hevonen kohahtaa matkaan.

Päivävalon ajat tuijotin virtaa, ja  odotin sanaa.

.

.

Maisema oli enemmän

.

.

Maisema oli enemmän kuin maisema, se oli näky, sävellys ja hiljaisuus

kokemus koko iholla, sukellus siihen, siihen pukeutuminen

tuntea yhtäaikaa sen sisä- ja ulkopuoli,

olla osa sitä niin pieninä palasina, ettei paluu ole enää mahdollista

mitään jäisi jäljelle

irrottaa nyörit ja kahleet. 

Voisi pudottautua lentoon, levittää käsivarret siiviksi. 

Ja lämpimät ilmavirrat nostaisivat.

Tässä on kuva: 

ikitammet pihassa jo nukkuvat, puiden henget

porstuasta maahan putoaa valo 

nahkasiipiset kiertävät pihaa, ja vedenalaisen kallion puhetta

kivien nilkoissa juurien kieppejä.

Kuvassa keittiön pöydällä kupit, käytetyt teepussit, leivänmuruja,

kasa kanttarelleja ja sanomalehden aukeamalle perattu sammalen varsia ja multaa, 

seassa muutama kulkija

ikkunassa oranssiruutuiset verhot.

Ulkopuolella spelttipellon vaaleaa kultaa ympäröi tummuvan metsän siluetti.

Kolme hirveä syö pellossa viljaa, emä ja kaksi vasaa

vasojen selät vasta kasvamassa tähkäpäiden ylle

ja niiden yllä puolikkaansa päälle kasvanut kuu

ei aivan valaise, kulkee yli

kuin kosketeltavan lähellä, kuin aavistuksen kallellaan.

Kanalan orrella asukkaat vaihtavat jalkaa, puhuvat unissaan

pihalla koira ei ole vielä huomannut hirviä.

tammi kaartuu, ottaa taloa lähemmäs

naava liikkuu hitaasti, kaarnan kasvot, kaulan uurteet.

Hämärään tottuminen.

Tähdet kukin vuorollaan sanovat nimensä

puut liikkumatta metsä sulkeutuu, kohisematta.

Koira asettuu makaamaan portaille.

Kuun viereltä hirviemän pää laskeutuu syömään.

.

.

chr.

Hautausmaan hiekkaa

.

 .

Viiniini oli sekoitettu vielä vettä.

Storamumi nyökkää hyväksyvästi

tyhjentynyt Lautanen, ja Leikki sai jatkua

Silkkisten helmojen alta hivenen etäämmälle

Kynnyksen toisella puolelle, koirat odottavat makupaloja

Palvelija sytyttää saliin lamppuja

Muotokuvastaan Urgroßvater katsoo lempeästi

etusormen ohuella kynnellä hän Osoittaa ovea verannalle

Kuin viulunkieli pingotettuna soisi

Syysleimupenkin piilomajassa 

Pidättelen kuluvia vuosia

Laahaan jalkoja, poljen alamäessä turhaan vastapäivään

Kiviaidan viertä, Rosellin ja Augustinin hautojen yli, 

Kuiskeiden ja lyhtyjen sirpaleiden yli.

Tämä on totta: puhdistin kynsien alta hautausmaan hiekkaa

polkujen nimet olen lyhytmuistisena unohtanut

etenen kai poispäin, Aavistuksen suunnasta, luulen

Ratsastajien kulkue metsäisellä kujalla

Maa tärähtelee, mutta jättiläisvaahterat kannattelevat, pärskeitä

Hevosten harjoihin on sidottu kimmeltäviä kiviä

Suitset välähtelevät, Siivet selässä iltapäivän auringossa

Koirat seuraavat saattuetta

Annan jaloilla vauhtia; Kaviouraa on vaikea ylittää

Mustatikka lehahtaa varjojen läpi

Huutaa tuntematonta kieltä, 

Huutaa kauan latvoihin, viittoilee lammelle

Koko matkan vyö puristaa

Enteet kerääntyvät, ojat syvenevät

Koteliaat, pääjalkaiset ja Maneetit kelluvat kankeina alassuin

Pidättelen vuosia pidempään kuin ikuisuus

Avaan mielessäni vesirajan Alakeittiön komeron ovella

Se jäätyy kannattelevaksi ohuille renkaille

.

.

chr.

Elokuun viimeinen

 .
.
Korkea, vaalea verho liikkuu ilmavirrassa kuin laiska maininki. 
Ikkuna on salvattu auki kahdella lenkkihaalla. 

Ikkunalaudalla kuollut yöperhonen. 

Hän, joka kanssa tähän tulin, ei ole juuri nyt paikalla.

Metsässä huusi jokin, ja kuin pöllö; 

ja laineet, kuin joku nousisi rantaan, 

kurjet luodolla, 

varvikko rapisee, 

lepakko kiertää mäntyjen kehää

koira on kavunnut vintille jo nukkumaan, 

vesikanisteri porstuassa hikoilee

jokin ui viimeisessä viinissäni (kuitenkin juon sen)

sytyttämäsi suitsukkeellinen on palanut tomuksi; 

Yöperhosten tuuli 

Orion rinnassa

tähtien alla kevyt harso; 

hitaasti sade lähestyy, 

ja mietimme miltä se tuntuu, täällä, 

paikassa, joka on ollut pelkkää lämpöä ja auvoa.

Kuu vetää kaukaa rantaan vaaleaa nauhaa.

päättyy uintiasi kohti, ihoosi, naurat, 

kun aallot ovat tyytyneet, ja  rantakivi puhumasta, 

kun peurat ovat ylittäneet pihan kohti pähkinämetsää, 

kun aina vain aikaisemmin emme enää näe.

Olla valmis, olla puolikas, olla täysi; 

laskeutua kuikan höyheniin, uida, 

nousta kivelle, antaa lepakon kaiun tutkia; 

olla valmis, olla täysi.

.

.

chr.

Nukutko

.
.
En kuollutkaan;

tyynyä vasten omien silmäripsien liike

polveni löytyvät pareiksi

marrasmaan lakanoilta pala palalta hiertynyt iho.

Nukutko, haluaisin kysyä

kuiskata suoraa kanavaa

pullojen suusta lasin pohjalle

viininkivi sormukseen istutettu 

puhumaan,

Minkälaiseksi minut teit

heti, olisi pitänyt heti

koota burkhan helmat ja

kaikille kasvoillesi istua

imeä tajunta

mutta kello on yö

vain ihon silmä on auki

kauhistuttavan suojaamaton

.

.

©chr.

.

Siivet

.
.
Näin sinun juoksevan polkua edeltä

kuin siivet selässä, ja tarttuvan valoon,

täydellinen kuva irtoaa muistista

samalla vedolla minusta lähtevät päivät

kokonaisina, reunoineen

Yön keskeltä yhä selvemmin kutsun

puhallan uneesi, sinut pukee pyörteiden vaahto

vehkat keinuvat, lävitsesi kuultavat yliset

kasvavat sinistä vasten

Äidit jotka hautaavat lapsiaan 

repeytyvät päältä

sisusten suikaleet hapertuvat,

kumartaa taivaan virta

.

.

©chr.

.