Kolmas pesäpäivä

.

.

Kolmas pesäpäivä päättyy laululentoon

kuusirppi, heinämaa, ensimmäinen tähti

Koskin niitä kaikkia

Jos ihoni olikin kova, se ei ole enää 

.

.

chr.

Rakastan luitasi

.

.

Rakastan luitasi ja erityisesti lonkkaluun kulmaa

Sen kaarta, lujuutta

niemekettä, sen kivistä lahtea, josta

saaren syntyvät

Miten ne kauhovat aavaa ja myöhemmin tyyntyvät

lantion sokaisevaan valoon.

Rakastan suoria hartioitasi

Hartioittesi Neliskulmaisuutta, 

Niitä peittävää sileää ihoa

Kyynärvarren lihaksiasi rakastan kun olet toimissasi

Etkä huomaa, että katselen miten ne värähtelevät.

Kaulaasi, solisluusi kuoppaa 

rakastan

Sen mannerta, vaeltavia lähteikköjä

Sen saarekkeita auringon läikässä

.

.

chr.

Oletteko te

 .

.

Oletteko te? hän kysyi osoittaen samalla meitä suoran etusormensa sivuttaisella liikkeellä.

 Ei, emme, vastasin, ja mietin vielä vuosia sanojen jälkeen, mikä vierekkäin seisomisessa kieli siitä,

että ihomme olivat joskus viettäneet mittaamattomia aikoja lomittain 

hehkuneet sisäkkäin 

vaikertaen, tutkineet tunnetta

Olemmeko me.

.

.

chr.

Seili III

.
.
Vaahteran latvasta sammuu aurinko, 
oksien käsivarret, yön valo hohtaa läpi. 
Tampuurin ovi on salvattu. 
Sänkyyn saa nyt pukea hospitaalin lakanat. Niiden haju ei ole kuin kotona, 
oudot illan äänet; vieraiden lintujen paholaismaiset huudot, 
ja aallot lyövät kuin ylös pihaan. 

Tädykkäiseni, muistan sinut, miten
iltaisin tulet lähelle, ja kehräjä-lintu purkaa 
purkaa uudestaan vaatteemme langoille

syntymisesi kaikki tutut merkit, heinien kaari yllä;

missä oletkin, hyvää yötä.
.
. 
chr.

Nukutko

.
.
En kuollutkaan;

tyynyä vasten omien silmäripsien liike

polveni löytyvät pareiksi

marrasmaan lakanoilta pala palalta hiertynyt iho.

Nukutko, haluaisin kysyä

kuiskata suoraa kanavaa

pullojen suusta lasin pohjalle

viininkivi sormukseen istutettu 

puhumaan,

Minkälaiseksi minut teit

heti, olisi pitänyt heti

koota burkhan helmat ja

kaikille kasvoillesi istua

imeä tajunta

mutta kello on yö

vain ihon silmä on auki

kauhistuttavan suojaamaton

.

.

©chr.

.

Vierittää kivet

.
.

Valmistamme toisillemme yhteisen huoneen

yön teoille ja iltapäivän raukeudelle

lanteita valuvan vuoteen

kudottu pellava-puu,-villa

etusormella riisuttu huulet

helteen alla peukalonsyrjään lounainen kylki

matkalla kainaloon kevyet linnut nopeat

alaston kielen reitti reidellä

sisällä alkaa laulu, jolla ei ole alkua

ympäri lihan käsin sormin

päämäärä kuin hullu voima paiskaa auki rinnan

taipeiden ruohot

arkaa varovasti, ahnaat, kämmenpohjiin pohkeet

vierittää kivet haudoilta kauhovat

voimilla maa ja alla kohina

sarvet luihin 

paljaiden kaaret

iirisväri viirit

tuhannet valo-aukiot

avaa tuulen, avaa hiukset

tuuleen avaa kivet, avaa laulun

tuulen viedä, laulun viedä

metsän

mättäät avaa

avaa sinut, sinut

silmän, silkin

valon kasvoille

kumartuu puoleen, hengittää vain kevyesti
                                                                                            pitelee

kylkikaaria, kohoava
hauras sydänveistos

.

.

©chr

Terälehdet (uusin yritys)

.
.
Vuosisadan vaihteessa nousen joesta rannalle
ja hän istuu siinä kuin odottaen,
nupusta puhkeaa kruunu
valuu pisaroita, kultaisia valeaurinkoja.

Heinäkuu 1905, haavikon kujanne,
sen kohinan vihreä maanvyöry.
Varovasti lehviltä jatkuu keskeytynyt laulu;
pesättömän koiraan kosinta.
Nostan pääni, vuoteilta joilla lepäsin,
jotka vuodet, henkeä tapaillen.

Kymmenluvulla hunnut häviävät;
hän kävelee öin silmät kiinni seinäpaperin kuvia
hoikassa sormessa kynäpainauma
heikko mustejälki.
Mustat tulppaanit nousevat, kumartavat,
kohenevat uudelleen,
hapuilevat takaisin taivasalle.

Neljäntenä iltana 1914 söimme vain kevyesti,
läpikuultavia nauhoja oli ripustettu ruokapöydän ylle
ammoniittilampusta tulvi pehmeää valoa
piirsi seinille kuorensa ympyrän, rajan pimeyteen
maljakon tummat kukkaset.

Riisutuessamme 1919
irtokaulus sekottui pudotessaan kirjeisiin;
jotain vaikeaa oli sanottu;
kirjainliekki sulaa, sinettivaha,
huoneen ahtaudessa ajaa viivan käsistäni
tulppaanien varret.

Kaksikymmentäluvun loppupuolella näin hänet vielä kerran
ikkunan äärikaukaisuudessa;
meidän molempien elämä oli suuresti muuttunut
aamuhämärä vaipunut kasvoiltamme,
terälehdet yksitellen
.
.

©chr

Kauneus

.
.
Ripustin rintani havupuuhun, näykityt pihlajamarjat
kiehuvan veden sormet etsivät tiensä sisään

ja koska kauneus on tuska
vältymme siltä, torsomme,
mutta kädet susina, soilla juoksevat
kuin sokea huimaus, joka tunkeutuu huoneeseen
ja pudottaa ilmansuunnat
.
.

©chr

.
.

Punnitsen jatkuvasti sydäntäni

punnukset vaihtuvat, vaa´an kulma.

Niskasta vyötärölle jatkuu paitani nappijono;

miten huolellisesti kierrät jokaisen auki lenkistään.

Lampun tulessa leimahtaa perhonen;

ehkä minä

se olen ehkä minä

Kivikauden helmet levitetty ylitsemme

lantioiden maljoihin

jäätikkö halkeilee

nousee olkapäänsä varaan katsomaan minua.

Suomut, ohimoiden roihu

mitä partaansa on sidottu;

oravanruusut

pohjoisensivu, kaltaisuutensa

minusta mitä maailman poikki.

Sadepisaroiden kosketusta luumupuun oksilla ei lasketa

jokaisella silmumitalla laulavat näkymättömät tiaiset;

koskemattomalla tarkoitetaan ihmisen koskettamatonta.

Istuin tuhat vuotta koskettamatta

minua valaiset yläpilvet

.

.

©chr

Torstai

.
.

Piirroksien taipeisiin, iholla,
joihin ei yletä kirjoittaa,
jatkaa jälkeä sininen pelto-aukea
    elokuussa kukkiva korkea sävel
kahlaa soittaa huilupilliä
kutoo huoneen, solmii heinää,
    vuoteen todellisen kangastuksen

viivat taivaalla katoavat
ripset, silmien räpäytys
.
.

©chr

Peilejä

.
.
Ilmanko vai illan lämpö;
älä kosketa kasvojani kun nukun
muistia ohimolta oksien alta.
Rakensimme temppeleitä toisillemme
peilejä pyhäkköön.

Säie katkeaa;
kaadan kuin metsän
käännän astuvan kaaren, kuvarullan
aamun lyötyä
.
.
chr