.
.
Kaksoisvalotettu kuva
takamaiden harmaat aidanseipäät
henkilöt kuultavat toistensa läpi
kaulan uurteeseessa.
Näkymättömät ovat liikkeessä epätarkkoja
kuin höyhenverhon takana
kehrät näkyvillä, heinää hiuksissa.
Varjo kulkee kasvojen yli
näen ohi toiset kasvot
rappeutuneen julkisivun,
maasta nousee hevosenkenkiä
olkainkivet, rintamuurit.
Puut syntyvät talojen sisään
puunhakkaajat pilvimetsiin
sokeat valotusvirheisiin
.
.
.
.
.
Ymmärsin, että tämä vielä joustava ruumiini olisi joskus saatettava lääkärin käsiin, ja hän olisi mahdollisesti lapsianikin nuorempi.
Tämä ruumiini, jota olen yrittänyt suojella ja altistaa
pakkasella ja helteellä,
kylmälle, kuumalle, tavoille olla
sisäisille aineille
puristuksille, mielihyvästäkin.
Tämä vielä joustava ruumiini, kun tänään tuuli on kääntynyt etelään
.,
.
chr.
.
.
Oletteko te? hän kysyi osoittaen samalla meitä suoran etusormensa sivuttaisella liikkeellä.
Ei, emme, vastasin, ja mietin vielä vuosia sanojen jälkeen, mikä vierekkäin seisomisessa kieli siitä,
että ihomme olivat joskus viettäneet mittaamattomia aikoja lomittain
hehkuneet sisäkkäin
vaikertaen, tutkineet tunnetta
Olemmeko me.
.
.
chr.
.
.
Punarinnan ääni, tiedän,
enempää miettimättä
heinämaan reuna
ja peilin välähdys kulkee yli
.
.
chr.
.
.
Oli sellaisia aamusivuja, joista ei saanut selvää
kupissa kuivunut kahviraita
ulkosyrjällä luovuttanut ruskea pisara.
Oli hylättyjä vaatteita, osittain pelkkää lankaa
ja se ajatus, että mahdollisesti olin
koko ajan ollut lähdössä
(ja tämä koskettaa sinua).
Alaselkä jäi märäksi,
jäi pisaroita, kastetta
unohtuivat visertävät
reunat
poimin maasta
poimin lattioilta
.
.
chr.
