.
.
Kuusen oksa viittoilee aamutaivaalla, koivun runkoihin on syttynyt valo.
Lintujen ruokintapaikalle alkaa kerääntyä tiaisia.
Vielä pilvetöntä, mutta sääkartalta vyöryy kohti sankka lumisade, tuuli tulee yltymään, mutta se on vasta ohut vire ilman suuntaa.
Istun käsi poskella ikkunassa, ja odotan pyryä, että voin tehdä sen mitä suunnittelin sisällä tekeväni. Tee jäähtyy.
Äkkiä linnut lehahtavat lentoon
silmieni läpi
.
.
.
.
Astut sisään ja kysyn näkyikö kuu.
Kuu astuu sisään ja kysyn näitkö hänet.
Astun sisään ja toivotan talon hengille hyvää päivää.
Talon henget pelaavat päivät korttia ja illat
kuuntelevat tuulta
kuuntelevat kuuta.
Avaan ikkunan; henget eivät luikahda ulos.
Rännissä valuu sulava lumi.
.
.
.
.
Karhu kääntää kylkeä,
talven selällä kuu istuu kallellaan katsoo alas;
kirjoitan kuun vaiheista äidinkieltä: kasvukuu, siemenkuu, lohtukuu
kuljen basalttimeret ja vaaleat ylängöt;
laajat tummat mielialueet: Unien suon, Käärmeitten meren
kyynärä kerrallaan kirjaan ja katson kuin hyvän unen.
Kaukoputken ja kuun välissä näkyy utu, linnut, valheet, hyönteisten vaellukset ja nykyaika,
ne liikkuvat, värisevät,
kuunvyöryn häiriöt.
Yksi valaistu ikkuna.
Tunnen sen nuotin, sen loihtimat maisemat, koko kuuvuoden.
Piilotetut meret, merien laaksouomat, heijastuksen auringosta,
palisanterin ja ruusupuun yöhuoneen.
.
.
.
.
Päivävalon ajat tuijotin virtaa, odotin sanaa,
kirje on viimein kirje ja valmis,
kun kaikki, mitä olen sanonut, piirtänyt
merkit kuljettaneet jälleen siihen, mitä joskus on ollut;
nyt paksun paperin taitellussa salaisuudessa, hiljaisuudessa
kauan odotettu hetki, kuin olla yhdessä;
sulan teroituksesta alkaen, ja kömpelöt, raapustetut merkkini
nämä kädet tottelevat vielä
sinusta kaukana, en olisi uskonut tämän olevan näin vaikeaa.
Tulisija sammuu
huoneen lämmön koskaan nousematta.
Välillä kykenen painamaan kämmenet muurin kylkeen
että hetken tuntisin jotain muuta kuin rajatonta
vilua
jotain muuta kuin murheen karvauden.
Haavat eivät parane
tauti muuttaa ihoa harmaaksi
tauti on kuiskaus, kelmeä suru, se peittää kuin kalvo.
Kuulen lähetin ratsun askeltavan jo pihalla.
Leikkaan paperin reunasta ohuen suikaleen sitomaan kirjeen;
painan sen lävitse terän kuin verettömään sydämeen.
Yhä uudelleen, puolelta toiselle
paperi sitoo, sulkee ja puhuu ja vaikenee.
Kynttilässä sinettivahan jälki, mansettiinkin on valunut punaa
ja lautaselle, pöydän pintaan, puun syvään syyhyn
vaha noruu paperin reunaa
painan siihen oman merkkini
vain tämän kerran
ei enää väliä .
Kirje kädessään palvelustyttö häviää valon ulkopuolelle, sulkee oven
tossujen ääni loittonee kiviseen käytävään.
Pihalta hevonen kohahtaa matkaan.
Päivävalon ajat tuijotin virtaa, ja odotin sanaa.
.
.
.
.
Tammikuun sunnuntai,
lähteeltä viisi kanisteria raikasta vettä.
Äänetön metsä ympärillä, liikkumaton, vanha luminen kuusikko, kunnes punatulkkupari lehahtaa latvustoon. Toisinaan oksa keinahtaa, vaikka linnut ovat kevyitä. Talvi on peittänyt saniaisten viidakon kuin tasainen kangas, notkelman puro kuuluu jään alta, virrassa voisivat letkutella pienet pystöt; näkyjä pohjasta, kivet ja hiekka, aaltoileva ruoho.
Kaikki ihmisten jumalat kurkottavat kohti ja kuiskaavat korvaan
jäähileet, aurinkotuulen hännät
.
.
.
.
Loin sinut ajatukseeni, tien sivuun
kuin vain minä sinut muistaisin;.
.
Myöhään iltapäivällä pitkän metsäkävelyn loppusuoralla kerrot mehiläisten tanssista. Miten puhe siihen johti? Kahdeksikon muotoinen ikuisuus ja varpushaukka liitää yli.
Jäähileet ääriviivoinasi otsamme ja väreily mustassa saarnimetsässä seuraamme rintaan tatuoituja tähtiä, ailahteleva löytämistään odottava mesi.
Jokiuomassa niittää kuunsirppi, avovettä, huuhtelen kasvot.
Yön saamme tyhjässä huoneessa. Jupiterin kuut on löydetty.
.
.
Vieläkin, vuosia jälkeenpäin, suren yhtä poisheittämääni posliinilautasta;
se oli hyvin kaunis, mutta halki, ja jonkun taitamattoman yhteenliimaama, oli muutto ja ylen määrin pakattavaa.
Eräs menneen elämäni tuttava kertoi kerran lähes kuolleensa nielaistuaan sirpaleen.
Nykyään syön kaikki ateriani lautaselta, jonka reunassa on lohkeama. On muodostunut myös tavakseni nuolla lautanen paistettujen munien voista.
.
.
.
.
Kuolleet kaikki, jotka ovat leipää syöneet, tulee mieleen, kun sulatan pannussa voita, ja painan siihen kaksi jäistä leipäpalaa.
Kaksi tuntia heräämisestä. Kaksi kahvista.
Eilen näkemäni töyhtötiainen nukkuu kai vielä kuusen pimeydessä. Kaikki on pimeydessäkin paikoillaan kohmeiset hyönteiset, talvivarastojen kätköt, tie metsässä, metsä molemmin puolin,
metsä, lintujen läsnäolo.
.
.
.
.
Kolme kilometriä metsätien päähän; kuusikkoa, kallioharjanteita, katajikkoa, suota; suopursujen lehdet ovat painuneet, mutta pursumetsä tuoksuu väkevästi, hiljaisuuden lajeja.
Lämpöaste pudottaa puiden oksilta lumia, ne täplittävät maata kuin metsänväen sorkat ja käpälät olisivat vain hetki sitten esittäneet hurjan tanssin.
Matalassa auringossa kuusenkävyt, jäiset koivujen loistavat latvat. Tiaisparvi tutkii puita neulanen kerrallaan, töyhtö- ja hömötiaisia, puukiipijöitä.
Korppipari saattaa paluumatkaamme takaisin Iso-Suonia -järven rannalta.
Sää on kylmennyt, alkaa pakastaa; märkä lumen pinta muuttuu kovaksi, jalkoja väsyttää.
Punainen taivas, pakkastaivas, hehku puiden takana, alla, kaikkialla
.
.
.
.
Kaupan ovella tapasin ,
katselin hänen silmistään, mitä hän on tänään nähnyt.
Mikä oli oman haikeuteni ja kateuden sekoitus?
Näin hänen avaavan oven pihalle, lumen sinisyydelle
tai sulkevan,
painavan käden hellan kylkeen, lisätäänkö vielä puita? Sen lämpö on pehmeä, hiilloksesta syttyisi vielä helposti.
Ikkunan ulkopuolella rastas lehahtaa paljaaseen syreeniin.
.
.
.
.
Ilta pimenee. Puut ovat yksityiskohtaisesti piirretty taivasta vasten.
Astuin juuri sisään parin tunnin kävelyltä, tullessa toin vajasta sylillisen polttopuita ja kanisterin lähdevettä. Vesi on umpijäässä, nostettu lähteestä nelisen päivää sitten. Vajaan jäi vielä yksi.
Avaan viinipullon. Sytytän kynttilän.
Ei ole nälkä.
.
.
