Näytetään tekstit, joissa on tunniste talo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste talo. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. lokakuuta 2023

Tuuli kiskoo

 .

.

Tuuli kiskoo metsää juuriltaan

vihreää ennen keltaista

puiden kruunut kuin värikkäät vapautuneet huivit.

Lokakuun paperinohuet peurat

alkavat kantaa varuillaoloa

kuuraa tyhjennetyn puutarhan reunoille.

Annoin itseni kuvitella 

vuosia vanhaa kuiskausta


talossa ei syys, ei talvi

hiiret, ne tulevat

tiskipöydällä muovikassissa

ammuttu sydän

ikkunassa ei syys ei talvi

metsästäjien punaiset hahmot etenevät

eläimet, aamun unet

piiloon sängyn alle

jotakuta tulevaksi

odotan koputusta

luotia

pystynkö sen jälkeen kokeilemaan

onko lattia kylmä?


Metsän talvi, luiset tienviitat

ikkunassa näyttäytyvät eläinten haamut

pieninä paloina söin koko lihaksen

lattia on


                             kuiskausta

kuin aivan läheltä

kuin matkan päästä.

Muisti on kuvitelma

villiheinää ja marunaa.

.

.

chr.

lauantai 11. maaliskuuta 2023

Kuin koralleja

.

.

Sienijuuria kuin koralleja;

Ensin ilmestyy palloina punaisia lakkeja;

Kärpässieniä kasvaa Talon ympärille heinikkoon

Jalat alkavat venyä korkeutta, kasvavat kivijalan ohi, ikkunoiden yli

Räystäälle, rännien suojasta varjot avautuvat laajat lakit

levittäytyvät täyteen mittaansa suojaisat päivät.

Nimeämättömät perhoset ja niiden ahneet toukat asettuvat

Jalkojen uurteisiin ja helttoihin, niiden huoneisiin

Ja muodostavat uusia saleja ja eteisiä

Salaisen ullakon varjoisia syvänteitä


Istumme ikkunassa niitä katselemassa, 

käsi poskella, pöydän ääressä

Koira makaa alla

Todellisuus muuttuu koko ajan

Ilmojen virrat ja pilvimetsät

Jokaisella sateella kynnykset lahoavat veden valuessa katosta sisään,

Lattialankkujen väleistä kasvaa vieras manner

Pähkinäoksat kurottavat perintöposliineihin, hämmentävät hellalla keittoa

Portailla männyntaimet lisääntyvät

mullasta täydet rännit 

Itävät tammia ja vaahteroita, metsäorvokkeja


Syvimmällä, kaikkein syvimmän metsän vihreä muuttuu siniseksi

Sen huoneet kasvavat ruumiini läpi

latvan liikahdukset kuin kaukainen tanssi


Unennäön talossa jänikset ovat peuran kokoiset

Peurat heinänkorkuiset

Käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta

Naava ylettää maahan, jalat eivät.

.

.

chr.


perjantai 5. elokuuta 2022

5.8.22

.

.

Metsä lähestyy varovasti taloa

kunnes asettuu siihen asumaan

ensin varovasti, ehkä empien;

lentävät siemenet itävät räystäskouruun maatuneisiin lehtiin

portaalle ryömivät juurivesat 

versovat seinänvierustat

myöhemmin paksuina runkoina

kampeavat seiniä paikoiltaan

.

.

chr.

maanantai 1. elokuuta 2022

1.8.22

.

.

Elokuun ensimmäinen päivä


Ikkunoissa yläpilvet tai

Unennäkijät kenties

Puissa omenoiden vihreät raakileet

kuljen niiden alta, kellarista ullakolle

huone täyttyy auringon viimeisestä läikästä

.
.
chr.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Kadotetuissa taloissa


.

.

Avonainen ovi sateeseen

heinäkuun lopun iltapäivä

suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;

haistan seinän punamullan 

vuosikymmenien koskemattomat paksut matot

makeat, ehkä jo maatuneet ja unohtuneet

pölyn kerrokset

haistan kosteuden ja raskaat liljat

voin kuulla veden kulkevan rännissä 

pisaroiden putoilevan puiden lehdille

(tulevat kosketetuiksi jokainen)

kuulla pääskysten pojat kattotiilien alla

avonaisen ikkunan värähtävän

kuulla perheenjäsenen sulkevan oven yläkerrassa

koiran kynsien rapinan sen vaihtaessa makuupaikkaa

ja järveltä lähestyy joutsenten toitotus

(”rakkauslintuja”, hän joskus sanoi)

.

.

chr.


torstai 26. toukokuuta 2022

Vielä sateenkin


.

.


Vielä sateenkin päästän taloon sisälle

Kaiken muun siellä liikkuvan lisäksi

Kuluneella matolla maatuvat lehdet

Pisaroiden napsahdukset

Ja kurkipari ruostuu asentoonsa


Luumupuun pudonneiden terälehtien Alla

paljastuu tuttu maisema;

Kasvuun kutsun saaneet koiranheinät, mesiangervot

Ja katosta Pilvet, niin ohuet, takana vanhan taivaan kajastus

.

.


chr.


maanantai 14. kesäkuuta 2021

Suola

 .

.

Ovet auki ja 17 ikkunaa tuulen puhaltaa

tuulikellojen soida

verhot pullistuvat sisään ja talosta ulos 

jäkälä irtoaa hiuksistani, takertuneet risupesät, kuoriaiset. 

Onneksi olen nuollut suolan lautaseni reunoilta,

että sielu pysyisi kiinni

että sielu pysyisi kiinni

.

.

tiistai 8. syyskuuta 2020

Ovet

.
.
Ovi, joka ei sulkeudu
peiliovi, ja alta tuulee,
ovesta ĺeveä hartiasi sivuttain
tai päältä rankkasatava,
seinä, jossa joskus on ollut
tupla, oviverhon harso.
Ovi, joka vie veden pinnan alle;
lattia lainehtii;
suoraan vuoteeseen saappaissa ja
järvi, painaa oven takanaan kiinni.
.
.
chr.

maanantai 7. syyskuuta 2020

7.9.

.
.
Kuikat ovat muuttaneet vedenpinnan alle,
kuin tekivät ensin pääskyt
kullanhohtoiset kuoriaiset, taivaanrannan väriset, yhä aikaisemmin kaskaat, tummenevan värin heinäsirkat. Kuuletko ne vielä?
Ilta illalta piha kiertyy kokoon pimeäänsä, ja katsoo ikkunoihin.
Onko talo juurtunut meihin, vai me jo taloon?

Sen aika on pysähtynyt;
kuka teki ensimmäisen siirron?

Sinun pitäisi tietää, että minussa ei ole valkoista,
kuin näissä huoneissa,
tai tasaista, mitään seinää vasten,
kuin rantautuneita ajopuita;
kuin hengitystä pitkin jalkoja
kuin matkaa tänne.
.
.
Chr.

maanantai 17. elokuuta 2020

Tässä on kuva IV

 .
.
Tässä on kuva: pimeän poski painaa keittiön ikkunaan, ja taivaasta vaivoin erottuu mustana pihamänty.
Olen tuonut ikkunanlaudalle toisesta huoneesta pienen pöytälampun ja sen valokeilassa tavarat pöydällä heijastuvat lasiin, ja kymmenet hyönteiset kiipeilevät tätä kuvaa pitkin; voipakettia, juustokimpaletta, suolapurkkia ja minun kurkistavia kasvojani pitkin ne kiipeilevät.
Hän, jonka kanssa tähän tulin ei ole juuri nyt paikalla. Paperiin pöydällä on piirretty sydän.
Jääkaappi hurisee, viini vähenee lasissa.
.
.

Tässä on kuva III

 .
.
Tässä on kuva: korkea, vaalea verho liikkuu ilmavirrassa kuin laiska maininki. Ikkuna on salvattu auki kahdella lenkkihaalla. Ikkunalaudalla kuollut yöperhonen. Kuumuus helpottaa huoneessa, sänky viettänyt päivän petaamatta. Vanha puutuolin virka yöpöytänä, istuimella herätyskello. Sekunnit kuluvat.
Ikkunasta näyttäytyy tyyni järvenlahti. Veden pinnan rikkoo syvyydestä ilmestyvä kuikka; nokka pystyssä, kärjessä pisaran kimmellys, kaula suorana; puoliksi lintu, puoliksi kala, harmaa pää kiiltää kuin nahka. Ja sukeltaa uudestaan.
Vesi on hyvin kirkasta. Näen linnun ohi järven pohjaan, rantamännystä pudonneet kävyt.
.
.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Satumaisen lapsuuteni talo

.
Varsinais-Suomen rajamailla, kotitaloni.
Esitän seuraavan runon Heinolan runoviikolla torstaina klo 18 alkaen ravintola Kusmikussa.
.
.
Talo seisoo lehtikuusten alla.
Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu,
mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat, 
ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri, ja eteisestä ulos, 
siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven, 
jota liljat siemenkotina piirittävät.

Talon rakennuspuut kasvattavat meille uuden metsän
kynnyksien oksakohdat versovat, öisin vesakko yltää kattohirsiin, 
missä vain voi piiloutua pysähtymällä. 
Pysähdy! 

Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu, 
ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta, 
hemlokkien pitkiltä, vahvoilta käsivarsilta, emipohjuksiin tuulensuojaan turvaan.
Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä, 
vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia, 
väisteleviä huonekaluja.
Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään, 
ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit, väistelvät, kaapit nojaavat puristuneina kiinni, 
ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat.

Kirjanpainajan pariutumiskammiossa on kupruiset tapetit, 
naaraiden yövalon huone, 
tuokat kaivavat lattianarinan ristikkoa 
ja iltasatu hierotaan tuntosarviin, 
kansipahvien väliin ladotaan kuusimetsien tomu.

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen, 
sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina, joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.
Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla, siis jo jonkun aikaa, siellä, 
koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle, 
ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin, 
kylmä ja pöly laskeutuvat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi; 
kahlata polvia myöten, etsiä sijaa.


Entisen maailman reunalla palokärjen iskut vapisuttavat taloa;
olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi ja ajattelen kuolemaa,
äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan
sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää
ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.
He ovat enteistä aavistuksia täys, taikaa ja uskoa
luonnon varoituksia.


Mahdumme taloon kaikki;
koirat haukkuvat tyhjiä askeleita
kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;
pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,
ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.
Lumessa aaveiden jäljet,
sade on niiden iholla puhdas ja täydellinen, muuttumaton,
Aaveet lähtevät pihapuiden tyviltä, puhuvat, kulkevat taas portaissa, 
puhuvat vaimeasti suljetun oven takana, 
- ei siellä ole kukaan, 
leijuvat ilmavirrat, kuljen niiden läpi, maistan niiden makua, 
keskellä huonetta kuin rautaista vettä.

Käsiini lasketaan onnenapilat, 
jalkoihini vihreä saari, ruttojuuren alainen metsä.

Porraskiveltä portaita, 
tampuuria yläkyökkiin nukkuu koirankarvamatto, 
nuolee lapsenkinani untuvat, paimentaa huoneenpään helmaan; 
isoisänisänäiti kohottaa katseensa kirjastaan, 
käsityönsä koruompeleen silkki syö heti itsensä pisto pistolta.

Oi suloinen Carolina, 
olet nuorena äitinä kuollut tuhkarokkoon, sinun hajamielinen, 
kiinnittymätön mustavalkohymysi. 

Huone nojaa vaahteraan, 
kiipeän Linan polvelta jättiläisoksalle, lepattavat tuuleen piirtyvät esiäitien 
luonnos- ja muistikirjojen sivut;
Och almanackorna växer som blad i trädet, gungar lånsamt i vinden, sidorna från Torsmånad, Gräsmånad, till den sista Julmånad, 
adertonhundrafemtiofyra, sjuttiosju, 
adertonhundrasjuttioåtta.

Salin pöytä seisoo yhden vankan jalan neljällä tassulla, 
ei juokse, tuoleja vartoivat joutsenkaulaiset kädensijat, 
selässä siivet.
Parvi viettää ikuista marrasyötä, 
täyspuista selkänojaa, takajalkaa, 
persialaisen maton unta, pois lentämästä. 
Tuhat vuotta kudottu tahallista virhettä, 
mahonkista leijonanharjaa harjattu. 
Kun pöly muuttu tomuksi, 
jähmettyy naakan pesä kylmään hormiin

Sata vuotta myöhemmin katto on pelkkää hiekkaa, 
syöksee pääskyjä
syöksytorvista pikkukiviä
Yläkyökin portaan alla siirat ryhmittyvät hymniin; 
trilobiitit kannattelevat lahoavia lautoja, 
kiduslevyjään, edestakaisin hengitysraajojaan  maatuville rannoille.
Ne laulavat:"Eumala costraca peracarida arthopoda eucarya 
valvifera oniscidea. 
Amen"

Paljaiden nokkosten maavarret 
solmuavat vanhan katoksen alla tomua 
kuin maa imisi kivet, pienimmätkin sisäänsä

Talo on rakennettu rikkinäisten astioiden ja lääkepullojen päälle: 
ne näkee makaamalla luumupuumetsikössä
kivijalan pienestä luukusta 

multa on kuin ohut kangas, tupajumit, sadat kuivat salvokset
Salvoksille keitetään maa, kunnes väri on oikea ja levitetään sen pystynaamio. 
Punamullan paahde, eteläaurinko kapenee läpi.

Nukkumiselle rakennettiin omat huoneet, 
lapset kantavat seinäsammalta, pienin sormin työntävät hirrenrakoihin.
huoneessa, joka on meidän untamme varten, sänkyä kantavat vankat jalat, 
istumme reunalla, vertailemme jalkojamme. 
Sänky on hiekkainen ja terävä.
Talossa kahisevat mahonkiset leijonantassut, koirat eivät liikahda.
Ovesta yö, sammaleen kuivat nauhat
kirskulinnut  kiilautuvat hirsien väliin, 
toiset päänalusiin, muuraavat pesiä, 
asettelevat risuja.

Ikkunaluukkuihin kaiverrettettu puolikuu viipaloi lämpöä.


Vaahtera vääntää taloa jaloiltaan, 
sitä nakertaa rottien syöpä. 
Ovet ottavat, ikkunat antavat.
(Hölskyvissä kumisaappaissa hyppään maahan.)

Jättiläiset tukevat vielä rakennusta ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,
kunnes varjot kulkevat yli;
lunta sataa ikuisuuden, kinokset ylettyvät räystäisiin,
keinutuolin liike hidastuu;
vuoden 1922 sanomalehden taakse piipun savuun
jää tyytyväisenä  pappa John,

kiurunkannusten keltaiset järvet painavat
kieleen meden, säteilevät silmämme kiinni
(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)


Talo on hiirien hampaiden käpälien kärpästen lentueiden siivillä 
täynnä reikiä reikien kuvia.
Iltapäivisin rappukiven lämpö houkuttelee lisää hyönteisiä.
Kärpästen silmien kaleidoskooppisokkelossa toukkien vellova matto,
mikä on esillä, mikä on laatikoissa, mikään ei ole turvassa lialta, eläinten hengitykseltä.
On laatikoita, kaappeja, joita ei koskaan avata.
Haarukoiden ja veitsien turha taistelu: 
sammalta vastaan, se menestyy hyvin ruokapöydällä.
Keittiökapineita muumioituu käyttämättöminä paikoilleen.


Talossa on 29 ovea, alakerrassa 18, yläkerrassa 12;
jokaisen lukon ja avaimen voisin piirtää ovien peilit,
miten kynnykset istuvat paikkaansa, 
oven aukeamissuunta kun se kolahtaa mitä vasten, 
komuutit piirongit, ovet jotka ovat aina kiinni, 
sekaisin vedä ja työnnä.
Avain työnnetään lukkoon hampaat alaspäin, 
painavan avaimen kiertosuunta on vasemalle, neljäsosa kierrosta.
Tämä lukko on portainen juurella isossa ovessa.
Portaiden alla, pienen oven avainta kierretään kerran oikealle, 
puoli kierrosta
Pieni avain sopii käteeni kauniisti, pari sormea lenkin sisään.
Lukot aukeavat päivittäin muuttuvin tavoin, avoimet maitohampaat rautahampaiksi. 
Ovet kaatuvat.

Korkeana syyspäivänä haravoidaan lehdet kirjaston sohvan taakse,
yläkerran portaiden alle, flyygelinkannen alta haravoimme lehdet
yläkyökin eteisen lattia maatuu, sade ajaa taas hiekkaa sisään, 
kynnyksen juuret viihtyvät kosteassa, versovat joen virran mukana, 
pakenevat siirat kelluvat laulavat:
"Eumala costracac peracarida (arthopoda eucarya 
valvifera oniscidea. 
Amen)"

Lakaisen konttorikomeron
En haluasi mennä sinne, kuiskauksia ja kuiskauksia.
Tuuletusaukon hämärässä mallinukke syventyneenä kolmekymmentäluvun 
Hemmets Veckojurnalen muotivinkkeihin, 
kunnes kääntää päättömän katseensa minuun.


Keltasirkut liikuttavat päivän ainoaa väriä, 
lintujen jalat ovat talloneet lumen kovaksi kerrokseksi, 
kaksi pitkää hahmoa, ulsteriden alta hennot jalat 
kun isoäiti Anna ja kuolema syöttävät sirkkuja. 
Viljan väriä pikkuruisiin rintoihin
Tänään linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin ja tornikello soi 
kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä, 
monet talvet iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä.


Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja
lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;
enkelit poistuvat talosta,
metsälinnut lopettavat vierailut.
Oksat kannattelevat iltapäivää, 
nurmikolla vihreät varjot, 
punamultaseinän tuoksu, 
huokoinen pinta, syyt pystyssä, 
maan vetovoima syö säikeittäin rakennuksen.

Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,
kiertyy öiseen pieneen onkaloon
värähtää


chr.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Vajoaako metsä

.
.
Vajoaako metsä, liikkuuko talosta pois
kääntääkö huone selän
seinistä havinan.

Viimeisessä valokuvassa rakkaus on hävinnyt,
kauempana katse kuin soisi,
pelkäät, että kaikki.
.
.

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Sänky

.
.
Kaksi miestä kantaa hevosenjouhista sänkyä
heillä on läpikuultavat siivet selässään ja silmut silminä;
sokaisevalle lantiolle syntyy manner;
sänky puetaan valon ja varjon väliin.

Miehet kantavat hulmuavaa hevosta
kantavat hedelmätarhaan jouhen kukat
arojen hevon herkimmät
kantavat hiljaisen, irrottavat äänet, jouhikon jouset.
kantavat, kampaavat talven hevosista
patjan punojat, nelikielen virittäjät, suuret soittajat.
.
.
chr.



torstai 4. kesäkuuta 2020

Kuljen

.
.
Kuljen tyhjissä huoneissa
puhallan ovia kiinni
mitään ei jää jäljelle;
verhot ilmavirrassa, kiviruukku,
kampauspöytä, kadonneet kesähuoneet
avautuvat toinen toisensa jälkeen.
Kuvittelen olevani siellä,
yhä kuvittelen kaiken läpinäkyvän
.
.
chr.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Erehtymättä

.
.
Luumupuiden alla on jatkuva hämärä;
osaan kulkea täällä erehtymättä
osaan kulkea sisällä talon pimeydessä kolhimatta,
paljastumatta.
Hedelmien valo kannattelee taivasta
yksinäinen kynttilä eteistä
.
.
©chr.

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Talo

.
.

Talo lehtikuusten alla.
Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu
Mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat, ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri ja eteisestä ulos, siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven, jota liljat siemenkotina piirittävät.
Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu, ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta, hemlokkien pitkillä, vahvoilla käsivarsilla, emipohjuksiin tuulensuojaan, turvaan
Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä, vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia, väisteleviä huonekaluja. Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään, ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit väistelevät, kaapit nojaavat puristautuneina kiinni, ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen.
sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina,
joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.
Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla,
siis jo jonkun aikaa, siellä, koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle, ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin, kylmä ja pöly laskeutuivat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi; kahlata polvia myöten, etsiä sijaa

Tänään varpuset laskeutuvat pihalle, talitintit, joiden valkoiset posket kuin suuret sokeat silmät, etsivät syötävää,
mutta puutarhaan unohtuneella pöydällä on kupariastiassa vain sadeveden kelluttama rautasydän.
Linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin
ja tornikello soi kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että viimeinen kumahdus pääsee ovista vapauteen ja pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä, monet talvet ovat iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä

Mitä nopeammin vedän verhot kiinni, sen nopeammin lehdet putoavat, mitä hitaammin suljen silmät, sen hitaammin,
suljen silmät

Rakkaus asuu puissa, ne tulevat luo,
kuten pikkulinnut parvina
kuten putoavat lehdet parvina
kuten sade alkaa; sen seinä saavuttaa kohdan lasiovien takana 
sulkeutuvan luumumetsän.
.
.
©chr.


sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Se alkaa

.
.

Se alkaa;
Kierrän hiukset kiepiksi, myötäpäivään
hyvää köyttä
(eikä vastapäivään, se oisi huono enne)
manaan sinua esiin korpesi komerosta
että astut vapaana.
Kun myötäpäivään kierrän hiukset, vahvaa köyttä;
eksoottiset linnut laulavat
sinun näkymättömässä kainalossasi kokoontuvat haaveet,
kukkien miniatyyrit.
Köysi vetää seiniä matalan joen rantaan,
vuodetta köysi vetää ruokapöytää matkaan,
pimenee metsänreuna, etkä enkä osaa sanoa
kauanko vielä kestää
matka lyhenee
sokeiden hiuksien höyhenet, lenninhaivenet
kauanko jäljet pysyvät lumessa
tyhjyys oksilla kasvamassa
?
.
.
©chr.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Tämän maailman reunalla

.
.
Tämän maailman reunalla
palokärjen iskut vapisuttavat taloa,
olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi
ja ajattelen kuolemaa,
äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan
sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää
ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.
he ovat enteistä aavistuksia täys,
luonnon varoituksia.



Mahdumme taloon kaikki;
koirat haukkuvat tyhjiä askeleita
kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;
pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,
ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.
Käsiini lasketaan onnenapilat, 
jalkoihini vihreä saari.

Vaahterat tukevat taloa
ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,
kunnes varjot kulkevat yli;
lunta sataa ikuisuuden
kinokset ylettyvät räystäisiin,
kiurunkannusten keltaiset järvet painavat
kieleen meden mieleen, säteilevät silmämme kiinni
(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)

Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja
lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;
enkelit poistuvat talosta,
metsälinnut lopettavat vierailut.
Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,
kiertyy öiseen pieneen onkaloon
värähtää
.
.
© chr
.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Silmät auki pimeässä

.
.
silmät auki pimeässä
puutunut patja
kellon tasainen puntti
yöpuulle karannut lintu
hetken kukkuva untuva
valvova pöly

kellon puntti
vinttiä kalustavat hiiret
tyynyllä kääntyilevä miksi
karhea pimeä
kuuttaren hiukset
karannut patja
puutunut lintu
kukkuva pöly
valvova vintti

kellon puntti
satavat huoneet
kalustavat hiiret
yöpuun miksi
lakanan hiekka
himmeä haju
tasainen hetki
taipunut pimeä

kellon puntti
narahtaa salvos
talo vaihtaa jalkaa
satavat hiiret
pimeät huoneet
yöpuun hiukset
lumen untuvat

kellon puntti
puutunut vintti
valvova lintu
kukkuva patja
karanneet silmät
tyynyllä kääntyilevä miksi
.
.
©chr.