Tämän maailman reunalla

.
.
Tämän maailman reunalla

palokärjen iskut vapisuttavat taloa,
olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi
ja ajattelen kuolemaa,
äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan
sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää
ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.
he ovat enteistä aavistuksia täys,
luonnon varoituksia.

Mahdumme taloon kaikki;

koirat haukkuvat tyhjiä askeleita

kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;

pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,

ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.

Käsiini lasketaan onnenapilat, 
jalkoihini vihreä saari.

Vaahterat tukevat taloa

ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,
kunnes varjot kulkevat yli;

lunta sataa ikuisuuden

kinokset ylettyvät räystäisiin,

kiurunkannusten keltaiset järvet painavat

kieleen meden mieleen, säteilevät silmämme kiinni

(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)

Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja
lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;
enkelit poistuvat talosta,
metsälinnut lopettavat vierailut.
Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,
kiertyy öiseen pieneen onkaloon
värähtää

.
.
© chr
.

Joulu

.

.

Vaaleaksi kohmettunut rasva muodostaa paikoilleen jämettyneen putouksen alas pöydältä,

kuluneella puulattialla meren, oksakohdat kohoavat saarina;

porstuan pöydällä, uunipellillä, aukirevennyt ruiskuori,

kuin kinkku olisi räjähtänyt ulos kypsyydestään;

parvi tiaisia, keltasirkkujen rinnat suojaisen tarjoomuksen selässä juhla;

koirien kielet seuraavat lihaa jo kuorrutetaan hiellä ja mielialalääkkeillä;

eineslaatikoiden uunista tulvii uupumus, äidin ikävä jonnekkin aikaan jota ei enään ole;

hän ei halua lähteä haudoilta kotiin, painaa päänsä jo kauan sitten ruohottuneeseen maahan.

Sormus kimmeltää, kokeneet sormet liikkuvat flyygelin koskettimilla, Isoäidin haamu,

Stille Nacht, heilige Nacht, hän laulaa muistissani Maria Callaksen äänellä,

lämmin ylväys ja joulun taika sataa päällemme, leviää

punaviinitahra, kuuma luumuhillo, steariini pesulapuhtaalle pöytäliinalle;

leijonatassujen ääreen tarjoillaan koirille vermuttia;

graavilohta on vain aikuisille;

kuusipuu on ihmeellinen tuntikausia paketteja sukelletaan sen kätköistä;

neulaset viihtyvät sukissamme kunnes porstuan pöytä alkaa jälleen vihreänä orastaa;

uusi sato kypsyy.

.

.

©chr

Pelastakaa edes lapset

.
Lohjan Pelastakaa Lapset ry järjestää keskiviikkona 6.5.2015 klo 18.00 Apuomenassa (Suurlohjankatu 21) Äitien illan. Ohjelmassa mm. Jenny ja Anna Vesimäki musisoivat. Runoja lausuu Anja Helenius, Pentti Salmela, Saara Huotari ja Christina Johansson. Arpajaiset. Kakkukahvit. Pela-tietoutta. Ja lopuksi perinteisesti äidille ruusu. Tapahtuma ilmainen. Tervetuloa.
.
.
.
Esitän kaksi runoani

Kun sinä synnyit

Kun sinä synnyit, istuin kirkkaan amarylliksen alla

vuosikymmenien kylmin talvi jäädytti ikkunat

leikkauspöydän lamput punertuivat,

enkä ollut koskaan pidellyt vauvaa sylissäni.

Kun sinä synnyit minä rakastin sinua niin, että joka päivä mursin tahtosi.

Sinä synnyit kun olin kulkenut turhaan korkeiden  talojen portaat,

ja ne vieläkin miettivät mihin minut lähettäisivät,

että sinun sulkeutuneet silmäsi syntyisivät

ja minä rakastin sinua niin, että huudan kivienkin alla,

koska sinä

et.

Kun sinä synnyit, seisoin suuren tammen varjossa

vahvana imit puolukkamaitoa, ja lypsyämpärin kermaa.

Kun synnyit, itkusi seurasi minua kaikkialle, kannoin

yksinäistä ilmettäsi

ja minä rakastin sinua niin, että sinusta tuli oma kuvani.

Kevät oli harvinaisen lämmin,
kun sinä synnyit,

nurmikolla korkeiden tulppaanien alla.

Ensimmäiseksi näytettiin pienet punaiset kiveksiesi kirsikat,

radiosta soi sinfonia Uudesta maailmasta,  
lopputahdeista

alkoi sataa jäätä ja rakeita, tulppaanit heittivät terälehtensä.

Kun sinä synnyit, samalla hetkellä syntyneet varsat paleltuivat laitumille,

ja minä rakastin sinua niin, että silitin korvalehtesi päät suipoiksi ja

ne palavat auringossa aina kesäisin.

.

.

.

.

 Als das Kind Kind war - Kun lapsi oli lapsi 

Keltasirkut liikuttavat päivän ainoaa väriä
lintujen jalat ovat talloneet lumen kovaksi kerrokseksi ja
pihalla kaksi pitkää hahmoa kumartuneena, ulstereiden alta hennot jalat
kun isoäiti ja kuolema syöttävät sirkkuja
viljan väriä pikkuruisiin rintoihin.

Helmikuussa on ripustettuna ikkuna, jossa ei ole ikinä valoa on valo
kattojohdosta paljas lamppu
yläkyökissä isoäiti makaa arkussa
hänet on puettu vaaleaan leninkiin, jota ehti kerran käyttää
en ajattele kylmyyttä tai hiiriä,
ajattelen pulkkamäkeä
pakkastaivaalla isoäiti on satelliitti ja koirasatelliitti seuraa isoäitiä.

Pihalla äiti polttaa tynnyrissä vanhan silmälasikotelon ja tyhjän kukkaron.
Alkaa tuntikausien kylpeminen
äiti makaa ammeessa
hän täyttää sen tiukasti reunoja myöten
katselen valkoista ihoa
hänellä on jalanpohjissa norsunnahka ja
kynnet leikataan sivuleikkureilla.
Ohuet sukat sihisevät reisissä ja pois tieltä!
koirat pakenevat hajuveden muuria,
Sisko ja minä, meidät on puettu istumaan puusohvalle
(osaamme istua tuntikausia täysin liikkumattomina)
letit kiristettynä
- Muistakaa nousta ylös kun aikuinen astuu huoneeseen.


Hiekkainen ja terävä sänky, talossa kahisee yö mahonkiset leijonatassut
koirankarvakerros ei liikahda
unet valuvat syöksytorvessa kolisten kuin kesällä tervapääskyt
helisevät seinälautaset
en nuku, nurkassa vinkuvan hengityksen häkki pölyn haju
ikkunassa liikkuvat vaahteran vahvat käsivarret,
kutsun pimeässä pimeässä  nukkuvaa äitiä yhä
lujemmalla äänellä huudan, suuhun hajoaa aukko ja
kun mitään ei tapahdu, kieleni irtoaa.


Vadelmaviidakon päättäväisyydestä
nousee eteen puimalan musta pääty hyönteisiä täynnä,
siskon kanssa istumme illat vierekkäin korkeassa heinikossa
hievahtamatta tarkkailemme yöperhosten keräilijää
satavuotisen vaahteran alla
oksaan ripustetussa lampussa piirimme, sokaistuneiden lumo.

Kirjaimet juuttuvat sormiin
koulussa toisellakaan luokalla en osaa kirjoittaa nimeäni
ja vain minulla on sellainen nimi, ettei täällä ole kenelläkään.

Elokuun yöikkunat, sulkeutuvat ovet
luumumetsän maatunut tuoksu
ylikypsät hedelmät haljenneina puissa, halkeamien hidastetut ampiaiset.
Silmät kiinni voi löytää lepakoita, lahopuun rungosta ne tipahtelevat kuin naakanpoikaset,
pyöritän lakanaan kääriytyneenä ilmassa hyppynaurua
pihaa kiertää lento, naru viuhuu viu viu viu viu kiljun iii iii kiljun, kunnes kaadun kaadun
siivet korkealla varjoreunuksiset tähdet.

Talo on hiirien hampaiden käpälien kärpästen lentueiden siivillä, täynnä reikiä reikien kuvia
iltapäivällä rappukiven lämpö houkuttelee sisään lisää hyönteisiä
kärpästen silmien kaleidoskooppisokkelossa, toukkien vellova matto
mikä on esillä mikä on laatikoissa mikään ei ole turvassa
lialta, eläinten hengitykseltä.
On laatikoita, kaappeja, joita ei koskaan avata
Isoäidin keittämät hillot
keittiökapineet muumioituvat käyttämättöminä paikoilleen,



Oksat kannattelevat iltapäivää
nurmikolla vihreät varjot
punamultaseinän tuoksu huokoinen pinta, syyt pystyssä,
maan vetovoima syö säikeittäin rakennukset, talon, luhdin, ja
puimalan seinät sanomassa näkemiin.
Mustavalkoinen muisto ympyröi henkilöt, pienet lapset.
Entisiin huoneisiin auringonlämpöinen ovi aina auki.
.
.
.
© chr.

Kun sinä synnyit (uusinta vuoden takaa)

.

Kun sinä synnyit, istuin kirkkaan amarylliksen alla

vuosikymmenien kylmin talvi jäädytti ikkunat

leikkauspöydän lamput punertuivat,

enkä ollut koskaan pidellyt vauvaa sylissäni.

Kun sinä synnyit minä rakastin sinua niin, että joka päivä mursin tahtosi.

Sinä synnyit kun olin kulkenut turhaan korkeiden  talojen portaat,

ja ne vieläkin miettivät mihin minut lähettäisivät,

että sinun sulkeutuneet silmäsi syntyisivät

ja minä rakastin sinua niin, että huudan kivienkin alla,

koska sinä

et.

Kun sinä synnyit, seisoin suuren tammen varjossa

vahvana imit puolukkamaitoa, ja lypsyämpärin kermaa.

Kun synnyit, itkusi seurasi minua kaikkialle, kannoin

yksinäistä ilmettäsi

ja minä rakastin sinua niin, että sinusta tuli oma kuvani.

Kevät oli harvinaisen lämmin,
kun sinä synnyit,

nurmikolla korkeiden tulppaanien alla.

Ensimmäiseksi näytettiin pienet punaiset kiveksiesi kirsikat,

radiosta soi sinfonia Uudesta maailmasta,  
lopputahdeista

alkoi sataa jäätä ja rakeita, tulppaanit heittivät terälehtensä.

Kun sinä synnyit, samalla hetkellä syntyneet varsat paleltuivat laitumille,

ja minä rakastin sinua niin, että silitin korvalehtesi päät suipoiksi ja

ne palavat auringossa aina kesäisin.

.

© chr.

Kun sinä synnyit

.

Kun sinä synnyit, istuin kirkkaan amarylliksen alla

vuosikymmenien kylmin talvi jäädytti ikkunat

leikkauspöydän lamput punertuivat,

enkä ollut koskaan pidellyt vauvaa sylissäni.

Kun sinä synnyit minä rakastin sinua niin, että joka päivä mursin tahtosi.

Sinä synnyit kun olin kulkenut kivisten talojen portaat,

ja ne vielä miettivät mihin minut lähettäisivät,

että sinä syntyisit

ja minä rakastin sinua niin, että huudan kivienkin alla,

koska sinä

et.

Kun sinä synnyit, seisoin suuren tammen varjossa

vahvana imit puolukkamaitoa, ja lypsyämpärin kermaa.

Kun synnyit, itkusi seurasi minua kaikkialle, kannoin

yksinäistä ilmettäsi

ja minä rakastin sinua niin, että sinusta tuli oma kuvani.

Kevät oli harvinaisen lämmin,
kun sinä synnyit.

Makasin nurmikolla korkeiden tulppaanien alla.

Ensimmäiseksi näytettiin pienet punaiset kiveksiesi kirsikat,

radiosta soi sinfonia Uudesta maailmasta,  
sitten

alkoi sataa jäätä ja rakeita, tulppaanit heittivät terälehtensä.

Kun sinä synnyit, samalla hetkellä syntyneet varsat paleltuivat laitumille,

ja minä rakastin sinua niin, että silitin korvalehtesi päät suipoiksi ja

ne palavat auringossa aina kesäisin.

.

© chr.

Als das Kind Kind war

.
Keltasirkut liikuttavat päivän ainoaa väriä
lintujen jalat ovat talloneet lumen kovaksi kerrokseksi ja
pihalla kaksi pitkää hahmoa kumartuneena, ulstereiden alta hennot jalat
kun isoäiti ja kuolema syöttävät sirkkuja
viljan väriä pikkuruisiin rintoihin.

Helmikuussa on ripustettuna ikkuna, jossa ei ole ikinä valoa on valo
kattojohdosta paljas lamppu
yläkyökissä isoäiti makaa arkussa
hänet on puettu vaaleaan leninkiin, jota ehti kerran käyttää
en ajattele kylmyyttä tai hiiriä,
ajattelen pulkkamäkeä
pakkastaivaalla isoäiti on satelliitti ja koirasatelliitti seuraa isoäitiä.

Pihalla äiti polttaa tynnyrissä vanhan silmälasikotelon ja tyhjän kukkaron.
Alkaa tuntikausien kylpeminen
äiti makaa ammeessa
hän täyttää sen tiukasti reunoja myöten
katselen valkoista ihoa
hänellä on jalanpohjissa norsunnahka ja
kynnet leikataan sivuleikkureilla.
Ohuet sukat sihisevät reisissä ja pois tieltä!
koirat pakenevat hajuveden muuria,
Sisko ja minä, meidät on puettu istumaan puusohvalle
(osaamme istua tuntikausia täysin liikkumattomina)
letit kiristettynä
- Muistakaa nousta ylös kun aikuinen astuu huoneeseen.

Lumessa aaveiden jäljet
sade on niiden iholla puhdas ja täydellinen, muuttumaton,
aaveet lähtevät puiden tyviltä, puhuvat
kulkevat portaissa, puhuvat vaimeasti suljetun oven takana
- ei siellä ole kukaan
leijuvat ilmavirrat
kuljen niiden läpi
sen metallin kylmyyden keskellä huonetta
maistan niiden makua kuin rautaista vettä.
Lumi vaihtaa suuntaa, alhaalta ylös, sade pysähtyy kesken
ja pihalla kinokset ulottuvat räystäisiin asti.

Hiekkainen ja terävä sänky, talossa kahisee yö mahonkiset leijonatassut
koirankarvakerros ei liikahda
unet valuvat syöksytorvessa kolisten kuin kesällä tervapääskyt
helisevät seinälautaset
en nuku, nurkassa vinkuvan hengityksen häkki pölyn haju
ikkunassa liikkuvat vaahteran vahvat käsivarret,
kutsun pimeässä pimeässä  nukkuvaa äitiä
yhä lujemmalla äänellä huudan, suuhun hajoaa aukko ja
kun mitään ei tapahdu, kieleni irtoaa.


Vadelmaviidakon päättäväisyydestä
nousee eteen puimalan musta pääty hyönteisiä täynnä,
siskon kanssa istumme illat vierekkäin korkeassa heinikossa
hievahtamatta tarkkailemme yöperhosten keräilijää
satavuotisen vaahteran alla
oksaan ripustetussa lampussa piirimme, sokaistuneiden lumo.


Kirjaimet juuttuvat sormiin
koulussa toisellakaan luokalla en osaa kirjoittaa nimeäni
ja vain minulla on sellainen nimi, ettei täällä ole kenelläkään.


Elokuun yöikkunat, sulkeutuvat ovet
luumumetsän maatunut tuoksu
ylikypsät hedelmät haljenneina puissa, halkeamien hidastetut ampiaiset.
Silmät kiinni voi löytää lepakoita, lahopuun rungosta ne tipahtelevat kuin naakanpoikaset,
lakanaan kääriytyneenä pyöritän ilmassa hyppynaurua
pihaa kiertää lento, naru viuhuu viu viu viu viu kiljun iii iii kiljun, kunnes kaadun kaadun
siivet korkealla varjoreunuksiset tähdet.

Talo on hiirien hampaiden käpälien kärpästen lentueiden siivilä täynnä reikiä reikien kuvia
iltapäivällä rappukiven lämpö houkuttelee sisään lisää hyönteisiä
kärpästen silmien kaleidoskooppisokkelossa, toukkien vellova matto
mikä on esillä mikä on laatikoissa mikään ei ole turvassa
lialta, eläinten hengitykseltä.
On laatikoita, kaappeja, joita ei koskaan avata
Isoäidin keittämät hillot
keittiökapineita muumioituvat käyttämättöminä paikoilleen,

Oksat kannattelevat iltapäivää
nurmikolla vihreät varjot
punamultaseinän tuoksu huokoinen pinta, syyt pystyssä,
maan vetovoima syö säikeittäin rakennukset, talon, luhdin, ja
puimalan seinät sanomassa näkemiin.
Mustavalkoinen muisto ympyröi henkilöt, pienet lapset.
Entisiin huoneisiin auringonlämpöinen ovi aina auki.
.
.
video
..............
.
.

Ruttopuisto

Ruttopuiston haudoilla kaupunkilaisten piknik

katettu varpusten patonki, mansikat.

Virrassa isoäitini kävelee nuorena tyttönä minua vastaan,

keikkuu paahteinen hiekkakäytävä

eivät pysähdy ilkikuriset silmät.

Yrjönkadun yllä

charlestonleninki vaihtuu t-paitaan.

(taiteilija Kaarina Kaikkosen installaatio Helsingissä Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun kulmassa)