Hidas kevät

.

.

Kevät on hidas.

Villapuserosta ei pääse eroon ja pihlajasilmut liian pieniä maistaakseni. 

Sade pesee vielä aurinkomyrskyn rippeitä. 

Kastemadot nousevat kivisille pinnoille ilman vaaraa; 

linnut ovat katoamassa, laulu ainakin vähentynyt, vai olenko kuurompi, 

olenko itse kauempana maasta ja latvoista? Molempiin kyllä.

Kaikkeen kyllä.

Kevät on hidas.

Hiirenkorvissa, korvien suonissa.

Hidas kevät II: 

Valkovuokoille oli kerrottu: saa alkaa kasvaa, nuokkuhelmikälle ei oltu. Koivun hiirenkorvat olivat kuulleet, ja ne olivat vauhdissa, samoin lehtkuusi, mutta pihlaja oli tietämätön. Vaahteralle ei kukaan ollut käynyt kertomassa, vaikka kivijalan eteläpuolella nata kukoisti. Sulkaperhonen ja villakärpäset kävivät puhumassa näsiälle ja kärviäissieppaaja kuuli huhua. Käenpiika piikoi jo, puntarpäät ja niittynurmikat tiesivät, oli kerrottu, tuoksusimake ei, ei ärviä eikä purtojuuri. Kevättaskuruoho tiesi ja kukki täyttä vauhtia. Kaihonkukat! niistä en sano mitään! Ja pikkutalviot tiesivät, eivät välittäneet, levisivät pitkin mäkiä, eivät välittäneet, eivät sinivuokotkaan

Hidas kevät III: Yön (lue: unen) syvänne oli lyhyt. 

Sen aikana metsä kiinnitettiin maahansa ohuilla seiteillä. 

Nyt heleä vihreä juoksee vastaan.

.

.

chr.