10.12.

.

Toukokuussa pihan reunoilla teriöiden kannukset

lehdoissa riippuvat ponnet

kuihtuvat kevätkukkijat, puistopensastot

villiintyvät tähtimäiset viljelyjäänteet;

corydaliksen keltainen, päivänkeltainen luonnonvalo

keltainen poimuileva suriseva elävä meri

auringosta valuu hunaja kukkaterttua alas

maa on hiekkaista mustaa multaa

maan voiman näkee, tuntee sormissa

jokaisella lapion iskulla idänsinililjojen sipulit

lisää ja lisää pieniä sipuleita,

vuohenputkien juurien väkevät lemu

jokaisella iskulla köysimattoa

joka voittaa sinut oveluudessaan

.

.

chr.

Lilja

.

.

Lilja on avannut korkeaan varteensa kolme kukkaa

Ja raskas tuoksu kelluu ilmassa

Kuin olisi kertomassa salaisuutta sinisyydessään

Iiris taipuu kohti liljaa

Kuin tahtoisi ottaa lemusta osansa

Kuin olisi vuoden odotuksesta uupunut (onkin)

Kuin haluaisi koskettaa, kietoutua

Liehitellä, valloittaa hiljaisuudellaan 

Tai värillään, maistella 

Kutittaa huulellaan, koko suullaan

Liikauttaa yhdessä aavistusta aamun vireessä.

Riittääkö, riittääkö se, kysyvät puiden henget

Kysyvät ruusut piikeillään, kysyvät terälehdillään

Kysyvät taipuisat pionit

Joiden hempeästä väristä ei sovi puhua

Joka kuin valkaistut liljat, väri

Jota ei oteta vakavasti, on liian jotakin

Kuin näiden kirjainmuotojen kierteet

Muuttuvat toiseksi, sitten vajoavat

Kuihtuvat

Katoavat maan ja oksiston väliin

.

.

chr.

Morsingon kukat

.
.
Valo oli suurenmoinen;
hänen silmänsä loistivat hämärässä kuin morsingon kukat,
tarttui minua kevyesti käsivarresta ja
henget piirsivät ilmaan päättymätöntä kuviota
kauneuden mittaa.

Kuvia on paljon, leijuvia kaksoisvalotettuja;
ennen repeytymistä puhuvia unelmia ja aamunkoitto;
suuret varjot iholla
.
.

Seili I

.
.
Houruinhuoneen hospitaalin taloudenhoitajan tupa
syreenin kukat kumartavat ruohoon tuoksun painosta. 
Ja lehtokerttu laulaa kämmenellä! 
Mestari Engel on koonnut pois piirustuspöytänsä ja rakentajat lähteneet. 
Sänkyni paikka kakluunin vieressä; 
lasken tuolille nyytin; 
kaiken mitä mukanani toin, 
kuin tuulen kuljettama kerjäläinen, Seilin saarelle.
.
.
chr.

Beltaine

.
.
Beltainen kuun alla loistaa lähteen kukka, linnunleipä. 

Kahdella neuvolla, kolmella sormella puron reunaa, viidellä särmällä varjon sarkaa. 

Konkelo kuusi laulaa haikean sävelen koivua vasten; koivun korvat loistavat.

.

.

chr.

Letitän

.
.
Letitän ohdaketta,
taipuu pellollinen väriä
kuvio kangasta, ojan yli iltataivasta
myöhään varhain ajallaan
kerros kerros polkua
kaste, loimi, virtaa yö

Taru ei lopu tähän;
enhän ole paljas, en harmaa.
Valvon, kudon, kutsun

Näytä kasvot
.
.

Liljakruunut

.
.
Liljakruunut, hennot juuret olkapäillä,
lähestyy kauneus;
vedenvihkijän kulkue
kellot pauhaavat.
Lattiakivillä, tanssissa ei ole viejää,
vieläkin sormet vapisevat,
multa olkapäillä, pientareet
.
.

Lilja

.
.
Puutarhaan kasvaa täplikäs lilja;
sen lemu kuin tomuiseen tienposkeen hylätty turbaani,
Martago, unohtunut kaupunki;
kuusi porttia ympäröivässä muurissa,
kolmannella melonikauppias,
purppurasilkkiä, lääkerohtoja.
Hiekkaan peittynyt kangastus,
kyyhkyset asuttavat saleja,
kukkien siemenet aavikkotuulessa.

Piirroksien

.
.

Piirroksien taipeisiin, iholla,

joihin ei yletä kirjoittaa,

jatkaa jälkeä korkea sävel

kahlaa, kukkii, soittaa huilupilliä

kutoo huoneen, solmii heinää,

vuoteen todellisen kangastuksen

ja maa on pehmeä ja lähteiden vesi

ja nahka, joka toisen päältä on otettu,

toisaalle annettu,

ja vuoteet, joissa lepäsit

jotka vuodet

ripset, silmien räpäytys

kukoistus

ja ruusut

ja ruusut

ja ruusut

©chr