Kannattelen pään päällä

 .

.

Loin sinut tien sivuun

kuin vain minä sinut muistaisin ja näkisin;

sanoisit ääneen nimen

mikä ovat meidän nimemme

alas vaipuvat käsivarret, kylkisuonet

Myöhään iltapäivällä kerrot mehiläisten tanssista. 

Miten puhe siihen johti? Kahdeksikon muotoinen ikuisuus ja varpushaukka liitää yli.

Jäähileet ääriviivoinasi otsamme ja väreily mustassa saarnimetsässä seuraamme rintaan tatuoituja tähtiä, 

ailahteleva löytämistään odottava mesi.

Jokiuomaa niittää kuunsirppi, avovettä, huuhtelen kasvot. 

Asun yöperhosen kanssa; sulkeudumme yöksi johonkin huoneeseen,

lamput häikäisevät, kasvot kynttilänvalossa, siipitäplät.

Mitä me syömme, millä elämme?

Elämme sentään kahdeksan päivää. 

Päivän pituus on muuttunut, samettinärhet pihan yli;

joutomaat, pellot, heinikot, kaikki samaa lumen alla

muurahaiset, maanalaisten pesien horros.

Ajan ja paikan ulkopuolella kannattelen pään päällä lumen reunaa

Kannattelen pään päällä tiivistä sammalkoria, linnunpesää

juuri nyt laulava

kannan risuista tuulenpesää, juuri nyt soiva

kivien nilkoissa juurien kieppejä.

Otsallani kannan hänen otsaansa

Juuri nyt ei sada, takki kuivaa.

Selkeät unikuvat pakkasen valvoessa 

siipiripset, olkajuovat, yön humina

yön tyhjä huone. Jupiterin kuut on löydetty.

.

.

chr.