Taive

.
.
Tanssijan liikkeen hengitys
hänen ranteensa taive
ehkä kukkasten tuoksu
huilu c:n korkeudelta
.
.
chr

Kesäpäivän seisaus

.
.

Jos kesäpäivän seisauksena

yliajettu siili vuotaa maitoa,

niin juo

ja juo.

Jos kesäpäivän seisauksena

sulkee lukon

polttaa talon

kääntää selän

löytää avaimen,

niin ilo on

ja suru on kuin kipu

ja kieltäytyy kaikesta;

hautaa lapsensa

synnyttää äitinsä

nousee pestyiltä pellavilta

jatkaa kulkuaan

.

.

©chr.

Äidit

.
.
Äidit, jotka hautaavat lapsiaan
repeytyvät päältä
hapertuvat sisusten suikaleet.
Taivaan virta on mykkä
.
.
chr

Yöikkuna

.
.
Tuon hänelle rintani ystävällisen hämärän läpi,
sadointuhansin kukin tuon keskikesän lanteen,
helmen liikkeen.
Ruohikkoinen mesimieli parsii kuun puolikkaita,
kaivattu, se sydän, avonainen yöikkuna
.
.
chr

Vehreys

.
.
Vehreys puhkesi nopeasti
sen juuret ovat vielä ontot
eikä väri loppuunsa täyttynyt.
Yhä kauemmaksi pakenee metsän reuna.
Linnunrata kulkee pihalta mäkeä alas,
häviää pois
.
.
chr

Aitoissa

.
.
Japanilaiset nukkuvat tämän yön hollolalaisissa aitoissa
ei pimeyttä, kädet rinnalla
ajopuun ympärillä veden muisti
yön akvaarion leijuvat meduusat.
Matalat ovet kumartavat syvään astuessa ulos
kukko laulaa
.
.

chr

Lokkeja

.
.
Kun kymmenentuhatta pikkukalaa täplittää järven pintaa,
sinä sanot: nyt se tapahtuu
ja johdatat perille,
taipuu allasi huone, joka on metsä
ja selkämme itävät rakkauden kasveja
ruokojen vapinaa
ja ravustajat rantautuvat,
ohittavat huomaamatta, matkalla tillimaalle
ja viimeinen taivaan kekäle
lennättää punaisia lokkeja
.
.

chr

Lentoon

.
.
Latvan lävistämät käsivarret;
sormissa Vega.
Kaarnan kasvoista halkeaa parvi
laulusta lentoon
 .
.
chr.

Valkeat

.
.
Kirjoitin nämä rivit nuottipaperille;
kannatteli äänet, paperi lauloi;
säät viivoilla vaihtuivat;
puoli neljän ilmoilta häävirren leimuun.
Pianon koskettimet kiillotettiin
silkkiliinalla lennossa, valkeat;
yön pimeydessä jo muuttivat pois
.
.

chr.

Valuva ulos

.
.
Kaikki mitä on minussa,
on valuva ulos;
kun tahti hidastuu
ylläni huohottava
 - Naatitaan, naatitaan vielä -
on valuva ulos
liike loppuun;
jos saisin ilmaa, kasvoilta tyynyn,
sen höyhenistä henkäisisin pakenevan linnun
hämärän huoneen seinät
.
.

chr

Vielä

.
.
Kukat liikkuvat miten
ruoho, valtoimen tuulen sola
miten tuoksu muistuttaa mitä takertuu
kankaat, arpien ääni
mistä valuu unetonta hiekkaa
missä seisovat varpaillaan
yön sisäkkäiset tunnit missä
kulkevat rinnalla polut
olla lempeä vielä
miten olla lempeä vielä
.
.

chr.

Aallot

.
.
Myöhemmin katson valokuvaasi;
se soittaa minussa varoituslaulua,
se hehkuu;
kuulen aallot;
                               tunnustuksen merkin, huolellisen,
                               viimeisen kaaren

iskeytymisen kohinan
.
.

chr.

Pilvijono

.
.
Ei ole satanut moneen viikkoon.
Ikkunan iltavalo taipuu pöydälle,
kylältä palaa pilvijono,
vetävät toisiaan, jatkuu yhä, alas matolle
loittonee loimia, kellarin rakoon, kuivunut ruusunpuna.
.
.

chr

Koskettimet

.
.
Ilma on avoin

                           illan ikkunassa
                           neitoperhonen,

kuin rakkauden loppu.
Paina silmät kiinni

pilviin koskettimet
.
.
©chr.

Avoimina

.
.
Pihlaja makaa sängyllä
syreeni astuu ovesta.
Kuka koputtaa,
kuka kulkee kuin kotiinsa
terälehdet avoimina
riisuu kiihkein sormin hellettä
.
.

chr.

Musiikista

.
.

Älä koskaan kosketa jousesi hevosen jouhia

anna hevosen mennä

anna sävelten, pianonkin kengillään karata

valitse vartaloksesi linnunsilmävaahtera

soitinpuut toistensa peilikuvat

(tauko tauko tauko tauko)

Riko tanssin säännöt

pingota nahkasi kehälle

lyö ilma liikkelle, lyö äänenpaine

kenen korvaa hyväilee odotus?

(tauko tauko)

Kaikupohjien metsässä kasvaa sadun musta, kuin eebenpuu,

koskettimia laukkaa norsunluu, valaanluu

laulaa ruokokielellä suljettu huilu;

kaukaiset kerttuset hohtavat jousien jouhilla

.

.

.©chr

.
.

päivänverhosta kannettu

hämärän laitumet

sanojen tieltä hyönteiset.

Liekki väsyy

saaret irtoavat vedestä

saarekkeet pellosta

rungot maasta, latvat juurista

pimeys erottaa laulut linnuista

tämä kuva näistä käsistä

katseen kuvasta, silmäsi;

sinut minusta;

viidakon kaihoisin laulaja

havumetsän hartia

hyväily sylissäni,

yhä syvemmät

sadeveden jäljet

.

.

©chr

Runomitta I & II

.
.

Maaliskuu nousee idän suunnalta

asteroidivyöhykkeen eksyneet

poimin latvatuulet.

Planeettaparit katolla

pujottavat karhunlankaa viikatteen silmään

ja leikkaavat poikki järven railot,

jään alla paksut kalat kääntyilevät

ulvoo ahtauden näkymätön joiku,

ja kun jää pettää, lumi vielä kannattelee.

Taivutan lantion

taivun luoteesta kaakkoon, tervehdin pohjoiseen

kuun käsistä pilvilauttojen köydet

purkautuvat

satelliitit,

talvitaivaan päät.

Kaksoset kaarran etelään, ylösalaiseen Jupiteriin

kuulen särmät, kuulen avaran

avaruuden matkalla jytisten

(vaan tyhjyys ei päästä ääntäkään)

rahko maalaa kuun,

ja höyryää aamussa kädetön

otsa

.

.

©chr

(luonnos)

.
.
Pure maaomenan sydän
pura pellonisännän syli
avaa metsän meteli
nosta rinnalta rautavanteet
hiertävät varjojäntereet
pudota palava paita
kipinöivät kilvet, kipujuoksut.

Huuda tahto
väännä voima
kääri ylle ruumiin laulu
kuule kuultavat yliset, aaluvat autiot
Hiidenkarjan kahluut
yön kasvon tovi.
.
.

©chr

Vierittää kivet

.
.

Valmistamme toisillemme yhteisen huoneen

yön teoille ja iltapäivän raukeudelle

lanteita valuvan vuoteen

kudottu pellava-puu,-villa

etusormella riisuttu huulet

helteen alla peukalonsyrjään lounainen kylki

matkalla kainaloon kevyet linnut nopeat

alaston kielen reitti reidellä

sisällä alkaa laulu, jolla ei ole alkua

ympäri lihan käsin sormin

päämäärä kuin hullu voima paiskaa auki rinnan

taipeiden ruohot

arkaa varovasti, ahnaat, kämmenpohjiin pohkeet

vierittää kivet haudoilta kauhovat

voimilla maa ja alla kohina

sarvet luihin 

paljaiden kaaret

iirisväri viirit

tuhannet valo-aukiot

avaa tuulen, avaa hiukset

tuuleen avaa kivet, avaa laulun

tuulen viedä, laulun viedä

metsän

mättäät avaa

avaa sinut, sinut

silmän, silkin

valon kasvoille

kumartuu puoleen, hengittää vain kevyesti
                                                                                            pitelee

kylkikaaria, kohoava
hauras sydänveistos

.

.

©chr

Terälehdet (uusin yritys)

.
.
Vuosisadan vaihteessa nousen joesta rannalle
ja hän istuu siinä kuin odottaen,
nupusta puhkeaa kruunu
valuu pisaroita, kultaisia valeaurinkoja.

Heinäkuu 1905, haavikon kujanne,
sen kohinan vihreä maanvyöry.
Varovasti lehviltä jatkuu keskeytynyt laulu;
pesättömän koiraan kosinta.
Nostan pääni, vuoteilta joilla lepäsin,
jotka vuodet, henkeä tapaillen.

Kymmenluvulla hunnut häviävät;
hän kävelee öin silmät kiinni seinäpaperin kuvia
hoikassa sormessa kynäpainauma
heikko mustejälki.
Mustat tulppaanit nousevat, kumartavat,
kohenevat uudelleen,
hapuilevat takaisin taivasalle.

Neljäntenä iltana 1914 söimme vain kevyesti,
läpikuultavia nauhoja oli ripustettu ruokapöydän ylle
ammoniittilampusta tulvi pehmeää valoa
piirsi seinille kuorensa ympyrän, rajan pimeyteen
maljakon tummat kukkaset.

Riisutuessamme 1919
irtokaulus sekottui pudotessaan kirjeisiin;
jotain vaikeaa oli sanottu;
kirjainliekki sulaa, sinettivaha,
huoneen ahtaudessa ajaa viivan käsistäni
tulppaanien varret.

Kaksikymmentäluvun loppupuolella näin hänet vielä kerran
ikkunan äärikaukaisuudessa;
meidän molempien elämä oli suuresti muuttunut
aamuhämärä vaipunut kasvoiltamme,
terälehdet yksitellen
.
.

©chr

Pakkaskoira

.
.

Ympäri ympäri ympäri

pakkaskoira laukkaa hankipeltoa, haukkuu tuolla,

kääntyy tuuleen, antaa mennä, aukeaa riittää;

oikella käsivarrella kasvaa koivukuja, 

vasemmalla vaahteroiden satavuotinen neuvonpito,

kylkikaaria pitelevät pellon laidat, taivasrajaa hengitys,

jarruttavat koiraa metsien korkeat.

Laukkaa vastaan vimmaa ajavana

turkkiin takertunut matala sirppi.

Luiden kiitävät veneet, vajoavat lantion puoliskot, hautavajoamat, polvien saaret.

Milloin taivas on kylläinen, milloin kupoli koskettaa pohjaa?

Riittää matkaa reunaan, rajaan,

lumen hiutaleet paikka paikalleen, sataisi pilvien palaset.

.
.

©chr

Matkaansa II

.
.

Vie matkaansa kuin villieläin; halu on suuri;
vasta pinosin ruusuvärisen lihasalan
lattialankuilta, portailta kadonnut vahtikoira, sen luut.

Metsän kylki huuhtoo lävitse

uudelleen                                          hivelee pimeä,

                   oi sen lauha kämmen,

oikaisen pyylehdille, uudelleen hylätynkukille;

ruodittomia hampaisia

kohenevaisia haarovia

Kalutusta maasta nousee laitumen hierakkametsä
leveytensä pituinen sudenkaarne,
pellonreunan syvä hetki, maan loppu

varteni talven kuljetettavaksi.

.

.

©chr

Tahollasi

.
.
Tahollasi jatkat,
kuten tähänkin asti,

kokettamatta huulillani

minulla ei ollut sydäntä
.
.

©chr

Heilahdus

.
.
Lauloi ilman säveltä kuin huokaus,
nälkä puhui; pedonluonto;
käännä jo kasvosi.

viuhka, paperin taitteet ilmassa, taivaan heilahdus
niin korvasi kätkö
hitaasti antautuva
.
.

©chr

Matkaansa I

.
.
Vie matkaansa kuin villieläin; halu on suuri;
vasta pinosin ruusuvärisen lihasalan
lattialankuilta, portailta kadonnut vahtikoira, sen luut.

Kalutusta maasta nousee laitumen hierakkametsä
leveytensä pituinen
pellonreunan syvä hetki, maan loppu
kolme hedelmäverhoa talven kuljetettavaksi
.
.

©chr

Olettamuksia

.
.
Pura minusta olettamukset;
kuulin lauseita, äänteistä rakensin
pysähtyneet vuodet;
tuskin kumarrun niiden alta;
leviävät vaihtamatta,
lakanat sängyssä, yhä samat.
.
.

©chr

Pisara

.
.

Kuin musiikia yön äänet.
Puutarha nousee 
lumisadetta vastaan,
taivasta pisara lattialla.

.

.

©chr

Kukkakimppu

.
.

Hän seisoi ovella;
toisella kädellä avasin, toisella työnsin ulos.

Toistaiseksi en anna hänelle nimeä.

Hän toi käsiini kukkia;
yhdellä auoin kimppua, toisella käärin kiinni,

kolmannella käänsin selkäni.

Tiskipöytä maatui,
hämärässä sohva näytti siivottomalta leiriltä,
ja loistavat terälehdet loistivat,
Päätin, etten hymyile.

Pihalla hän aukoi mykän hyvästin huuliltansa
ja pois kääntyvät valot

päätin, että                                       loistavat häpeilemättä.

.
.

©chr

Hengitystauko

.
.

Uudenkuun hengitystauko avaa oven;

vuoden pimein astuu

ja vetää perässään tukahduttavan painon:

karhuntaljasta lankaa kutovat,

ja lanka kannattelee säikeitä pimeään,

nauhaksi, peitoksi, uudelleen nahaksi

korkealle kohoavalle sarvipäälle;

taivaan puhkova, äänettä lentävä yö.

Ja se mikä kertaalleen kirnuttu

se mikä karstattu, kaltattu,

hänen kumaransa, nyljetty.

Se, joka on mikä, kaavitaan karvasekainen tali,

venytetään penikulmien matkaan auringon pesäpohja

palaamaan, uudeksi palamaan,

hiillokseen puhaltamaan

.

.

© chr

Saako tulla laulamaan?

.
.
Kaurapellon sänkipillit viheltävät, soivat, säestävät tuulta
se ajaa metsäsaarekkeen pellon laitaan,
ryskyen valtaojaan kumolleen, tien risteykseen.
Talventörröttäjät,piikkiset siemenkodat,
tähtitaivas aukeaa kuin paperikotelo,
loistavaa Jupiteria näytetään pilvenraosta.

Tiellä pimeässä kulkee Mäyrä, kultainen kruunu
maata viistää kuoo
laulunsanat kainalossa, tiellä kulkee viitan sihinä,
kulkevat aurausmerkit.
Mäyrän urhoollinen sotilas, Lukki; etenee taholtaan määrätietoisesti,
kypärä, olkain, ohuet saapasraajat.
Myös Musta Rinssi, kissa Felis Ernesti, kaikilta tunnettu,
on läpikulkumatkalla Beehelmin kadulle,
häntä kohti horisonttia,
hopeinen kruunu, kymmenet miekkakynnet.

Ja Kuu, joka heidän ylitsensä käy, kulkeepi latvustossa,
kynttilävyötetty, se maailmaa vaalaaiseevi (laulaen).
Nämä neljä kohtaavat, maan päällä, metelin alla
eläin eläintä lähellä
siinä karva, siinä turpa, siinä kirkas silmä, pihkahengitys
ja metsäpohjan tieto, seisovat rivissä, helähtävät, kumartavat.

Kaikki:
”Hyvää iltaa,
saako tulla laulamaan jokaiselle
metsäsaarekkeen säädylle,
joka huuhkajatenorille, unisieppareiden lapsille,
sekä Fagerströmin viekkaalle ketulle,
koko väelle, kuin paikalla on?”

Saatuaan luvan alkavat laulaa:
(sänkipillit soivat vireessä, puhaltavat alkavaa pyryä)
”Näinä päivinä kun maa ja vedet on sidottu jäähän,
kun päivä istuu pesässä
ja aurinko, armollinen mejesteetti, lepää vuoren onkalossa,
kutsutaan hetimiten ylitse Yksi Yleinen Joulurauha.
Rauha tehdään paikastlävitse kaikille tunnetuksi
joka elukalle, nisäimeväisille
aitan alle, saunan vintille,
kivimankelin kaukaiselle maalle,
silloin kaikuu uuden ajan onni,
särkyy vääryys, synti
jo joutuu jouluaamu, ompi saatu ilo, rakkaus.
Lopultas toivotaan pellon reunoille, sisäänasujille, savisaappaille ja päällekutsutuille
korkeatäyttä juhlapyhää!”

Metsän tuulikaapissa soittelevat puut;
Kuu se kulkeepi, Kuu se pyörii,
laulaa samalla sävelmällä männikössä valolaukkaa.
Mäyrä, kultainen kruunu, Musta Rinssi ja urhoollinen Lukki,
kaikki kumartavat ja lähtevät pois.
.
.

chr.

Ystävyys

.
.

Lauttaa ohjaavan kuunvalkea tervehdys;

nyt jos koskaan voisi kävellä Orionin vyötä reunalle;

vedessä uiva suljettu huone, syvä taivas,

koskettimien väli, rantapeili

tyhjyys on hetkellinen;

sanot vain vierailevasi Otavan Mizarissa;

kuvittelin kaarisekuntien matkan

paljaan silmän varjossa pakkasen.

Avaruuden siemenet ehtivät kukkia ja hajota.

Eläinratavalo nousee kajona,

sinä hymyilet.

.

.

©chr

Isä

.
.
Ajan viiltävä nopeus;
isä unohtuu lukemaan sananlaskuja, aforismeja, englanniksi,
pää kumarassa kuluneeseen kirjaan.
Isäni. Hänen tyytyväisyytensä,
sulkeutuu matalan valon ympärille,
äänetön kupla.
.
.

Kaiverruksella

.
.
Muutun läpikuultavaksi kuin hedelmästä puristuva mehu,
unen keskeltä yhä selvemmin kutsun,
puhallan uneesi, merkitsen juuri sinut
syvällä kaiverruksella

metsän reuna laikuttuu
harhailusta tarttuu hihaan siemen
se kasvaa sinistä vasten
.
.

©chr

Kauneus

.
.
Ripustin rintani havupuuhun, näykityt pihlajamarjat
kiehuvan veden sormet etsivät tiensä sisään

ja koska kauneus on tuska
vältymme siltä, torsomme,
mutta kädet susina, soilla juoksevat
kuin sokea huimaus, joka tunkeutuu huoneeseen
ja pudottaa ilmansuunnat
.
.

©chr

Lisää luettavaa

.
.
Vennyn ja Juhanin tarina
https://konttorikomero.blogspot.fi/

Vielä keskeneräinen kokoelma
https://zidback.blogspot.fi/
.
.

©chr

Siivilleen

.
.
Sen aamun jälkeen
kokonaisena päivänä
näen suudelmista millainen olet

tähti

ikkunan tahra

kun hautausmaan sivulta taivas
nousi siivilleen.
.
.
chr

.
.

Punnitsen jatkuvasti sydäntäni

punnukset vaihtuvat, vaa´an kulma.

Niskasta vyötärölle jatkuu paitani nappijono;

miten huolellisesti kierrät jokaisen auki lenkistään.

Lampun tulessa leimahtaa perhonen;

ehkä minä

se olen ehkä minä

Kivikauden helmet levitetty ylitsemme

lantioiden maljoihin

jäätikkö halkeilee

nousee olkapäänsä varaan katsomaan minua.

Suomut, ohimoiden roihu

mitä partaansa on sidottu;

oravanruusut

pohjoisensivu, kaltaisuutensa

minusta mitä maailman poikki.

Sadepisaroiden kosketusta luumupuun oksilla ei lasketa

jokaisella silmumitalla laulavat näkymättömät tiaiset;

koskemattomalla tarkoitetaan ihmisen koskettamatonta.

Istuin tuhat vuotta koskettamatta

minua valaiset yläpilvet

.

.

©chr

Häpeä

.
.

Häikäisy sopottaa päättymätöntä

lorua korvaan, huitoo, tarttuu kä
sistä, kutoo hiuksiini vuoroin kul
talankaa, toisesta syrjästä jäkälää
sontineen, sovittaa päätäni, kärry
npyörän alle. Vaikka temmon, se 
saa valtaansa ulinan valua, valum
asta valun. Pilvi roikkuu ikkunan 
poikkipienalla ja aukeaa läpiveto
on, luisilla lusikoilla järvi soutaa 
sisään, järveni; toisaikaisuuden k
uulevat korvani yhä nylkemättöm
ien kuikkien huudot yhä huutaa t
uo taivas, kaivetaan maasta, pide
llään maa vasten minua, paikkaan 
näkyjen mennä, avoin alaston yö
n kohtu kun suun tungettu liina 
painaa olkapäitä maatuvat nilkat
polvista poikki kunnes pimeys

kunnes pimeys

kunnes armo

kunnes kaikki irrottavat, jään hiljaa

kunnes silmät jaksavat aueta,

sulkeutua

.

.

©chr

Elokuu, osa 1

.
.
Aloitan lopusta
kun synnytin karvattomia lapsia
kehräsin, kätkin ja koin
kasvoin kolmimetriseksi tai puolimetriseksi
hiipivät rakastajat edestä, takaa.
Se tekee kipeää, puhkeaminen
taipuminen kuin raskas kukka.
Huomenna annan niiden olla
kasvavat rinnoistani, suusta, navasta,
kulkevat, jäävät.
Emme makaa yhdessä, on syys
on minun
.
.

©chr

Elokuu, osa 2

.
.
Jos olisin sama kuin viime vuonna
kolme sitten
viidentenä ennen tätä,
totuus valuisi ohi ylihypättävänä purona,
olisin huomenna kosken siru,
ylihuomenna kauempana kuin vastaranta
viikossa ylipääsemätön
hetkeä eteenpäin hetki
.
.

©chr

Elokuu, osa 3

.
.
Kahlaamme syksyn lehdissä
täydellisiä huoneita
meitä seuraa eläin, omaa tahtoaan
tahtiaan
lävitseni näyttäytyvät värit
tulvivat peräjälkeen
ovea ja uutta seuraavaa
.
.

©chr

Elokuu, osa 4

.
.
Aamut muuttuneet,
valon ja varjon välinen kultainen viiva
kirjainten kulma karkealla paperilla
.
.

©chr

Elokuu, osa 5

.
.
Hän on vapautunut aiheuttamastani surusta
hän on vapautunut kuolemastani
poissaoloni on unohdus, jossa suu aukeaa
tuskin havaittavaan ynähdykseen,
ja välittömästi häviää ennen puhkeamista;
ennen valuvaa sappea, Kolera-altaan vesinäytettä,
ennen kuin Tyynenmeren jätepyörre saavuttaa
sydämen.
Punnitsen omaani lakkaamatta,
muistosäkeiden silkki syö itsensä
.
.

©chr

Elokuu, osa 6

.
.
Luovun lämmöstä
viljan valo vie silmät
nopea iirisheijastus
.
.

©chr

Elokuu, osa 7

.
.
tuo taivas, jota en vielä tunne,
tähti pään yllä kihlelmöi viinin lämpö
lasissa, sen tainnutus
sirkat lämpimikseen
sadan satelliitin luumupuu

.
.

©chr

Rumpu

.

.

Rummutan Hiljaisuuden merellä

kelon sarvissa kävyn kantajat,

tasangon harmaan ja yhtäkkisen peuran;

näkyvät maahan saakka.

Rummutan Linnunrataa, palaa pimeä yö,

Kuun suosta Unien suo; 

syttyvät, kantavat, kiertyvät

pienin askelin

syvä lumi

.

.

©chr (kuvat KT)

Rumpu

.
.
Kolmantena iltana heittäydyn rummun viereen,
se on vielä kostea, jo käännetty hengittämään,
(muutamia valkoisia homepilkkuja pyyhin pois sormella)
mutta näyttänyt minulle kuvia
ennenkuin aurinko ,
yhtäkkisen ilman virran;
viisineljättä lajia käsittävän ryhmän,
sivuvarpaiset, liitukerrostuman,
elävän olennon, kuivuessaan tummuvan

.
.

©chr

Kudotut

.
.
Polun yli kudotut
kerätyt
kiepiltä punotut
näky- vät
         - mättömät

.
.

©chr

Napit

.
.
Punnitsen jatkuvasti sydäntäni,
punnukset vaihtuvat, vaa'an kulma.
Niskasta vyötärölle jatkuu paitani nappijono;
miten huolellisesti kierrät jokaisen vapaaksi lenkistään.

Lampun tulessa leimahtaa perhonen;
ehkä minä
se olen ehkä minä
.
.

Naapurihuoneesta

.
.
Hän astuu naapurihuoneesta,
hän katsoo suoraan

alastomuuttani.

En keksi viimeistä sanaa
.
.

©chr

Meistä

.
.
Mikä meistä on valoa
kasvojemme kohokohdat
rintani syömätön omena.
Menneisyyden kuolleet koirat kiertävät huoneen nurkkia.

Ukkosenmusta peilikuva
.
.

©chr

Katsomatta

.
.
Hän kävelee yöllä silmät kiinni
kuvia katsomatta.
Katselen hoikkia sormiaan,
niiden osaa sanojen suuruudesta
.
.

Sunnuntai

.
.

Sadepisaroiden kosketusta luumupuun oksilla ei lasketa
jokaisella silmumitalla laulavat näkymättömät tiaiset;
koskemattomalla tarkoitetaan ihmisen koskettamatonta.

Istuin tuhat vuotta koskettamatta
minua valaisevat yläpilvet
.
.

©chr

                                              Joep Franssens - Harmony of the Spheres

Lauantai

.
.
Kivikauden helmet levitetty ylitsemme,
lantioiden maljoihin

jäätikkö halkeilee,

nousee olkapäänsä varaan katsomaan minua.
.
.

©chr

Matille, tuonilmaisiin II

.
.
Kun päivä loppuu
kun kellot pysähtyvät
kun menetetty kohtaaminen katsoo meitä,
ja sanoo: ei surua.
Kuoleman nopea kosketus sanoo:
tässä olet,
todellisuuksien läpi.
.
.

©chr

Matille, tuonilmaisiin

.
.
Talon aurinkoseinällä
kuin olisit jälleen maiseman edessä
näen sinut ajan läpi,
silmäkulmat, heti tunnistaisin hahmon.

Keskipäivän mänty suojaa paahteelta;
kuuntele Matti puuta
puun huokua.
Täyden kesän keinun alla
polkumme paikoillaan kulkevat.
.
.

©chr

Perjantai

.
.
Hän ei puhutellut minua minuna,
vaikka ajatteli minua, vai ajatteliko sittenkään?
Hän lauloi ja kirjoitti minusta, tai hän ei kirjoittanut minusta
sitä mitä kirjoitti, lauloi
se et ole sinä, kuulin.
Hän seurasi minua, luulin, tarkemmin:
hän ei seurannut; hän odotti,
hän antoi vaihtoehtoja.
Inhosin päättämistä päättämättömyyttä päätöksiä,
hän päätti ja inhosin sitäkin.
Hän yllätti minut, oven takaa, ikkunan alta, pensaasta,
näkötornista, rotkon reunalta, housujen kintuista, nuottien välistä,
kylmäkellarista, ja hän oli kuitenkin aina tyyni.
Tyyni kuin selkä, kääntyi pois, kääntyi kohti
eteni sivuitse ohi.
.
.

©chr

Torstai

.
.

Piirroksien taipeisiin, iholla,
joihin ei yletä kirjoittaa,
jatkaa jälkeä sininen pelto-aukea
    elokuussa kukkiva korkea sävel
kahlaa soittaa huilupilliä
kutoo huoneen, solmii heinää,
    vuoteen todellisen kangastuksen

viivat taivaalla katoavat
ripset, silmien räpäytys
.
.

©chr

Keskiviikko

.
.
Siirat ryhmittyvät hymniin,
kymmenentuhatta vuotta suohaudassa
trilobiitit, kannattelevat kiduslevyjä valtamerien rannoille
takaisin hengitysraajoja, merihärkiä Jäämeren lahdille

Eumalacostraca peracarida arthopoda eucarya
valvifera oniscidea
Amen.
.
.

©chr

Tiistai

.
.
Mitä hänen partaansa oli sidottu;
suomut, ohimoiden roihu
oravanruusut
pohjoisensivu, kaltaisuutensa

minusta mitä maailman poikki
.
.

©chr

Maanantai

.
.
Kesä on täysikasvuinen;
vaatekaapista kurottaa jo pitkää heinää.
Letitettyäni ne löydän käyttökelpoisen sukkaparin,
tuoreen ja tuoksuvan,
hyllyn perältä pellonreunaan
.
.

©chr

Seinäpaperi

.
.
Ennen kuin alkoi sataa nostin pääni;
kuvio seinäpaperissa
valuu pisaroita, kultaisia valeaurinkoja.
Henkeä tapaillen aamuisin uponneet
.
.
chr

Perusväri

.
.
Harvaan kudotun pellavan läpi saapuu aamu
perusväri, hiukset sylissä,
unen kaupungissa
lasketaan kahvikuppi lautaselle
.
.

©chr

Kaadun

.
.
Vesi salpaa hengen
kun kaadun hitaasti kaadun
yösiikon hipoma
.
.

©chr

24/7

.
.
Prunnilahdelta Kivisaareen liikkumaton pilvipeitto,
aurinko kaartuu sen taakse. 
Rantahiekka vaihtaa yhä uudestaan järjestystä. 
Missä aallot lopettavat aalloiksi muodostumasta? 
Missä väsyvät, turhautuvat? Keskellä selkää? 
Vastarannalta nousematta?
Nimipäivä lähestyy, 
24/7. 
Nimeni 24/7, 
taas aalto, 
hiekan uusi järjestys.
.
.

©chr

Ui, kantaa

.
.
Järven yli ui hirvi,
kantaa sarvissaan taivaan pitelijän.
Vaivalla veistetty ikkuna
karhun kuivunut käpälä
synnyttäjän taikavyö
lapsen yöitkettäjä
kivinen kaivo
kiroruohon kuohu.
Ui, kantaa.
Ammun nuoleni korkealle,
en näe mihin se putoaa
.
.

©chr

Puilta

.
.
Ne nousevat juuriltaan
maan kärjeltä
seuraaviin niemiin;
puilta tuhannet valo-aukiot
puilta kivi-ahot,
tyhjät karhumaljat
.
.

©chr

Jotka

.
.
Maa, joka on pehmeä ja lähteiden vesi
nokkoset, jotka matkalla söin
nahka, joka toisen päältä otettu, toisaalle annettu
vuoteet, joissa lepäsin
jotka vuodet
kukoistus
ja ruusut
ja ruusut
ja ruusut
.
.

©chr

Hidas

.
.
Hidas maa
yön kuva, lilaraskas sävy

makaan edelleen selälläni.
.
.

©chr

Onnistumatta

.
.
Maan tummuudestako muuttui taivas vaaleaksi?
Oliko pilvistynyt?
Etsin kolmen tähden kuviota
ja tapailen isämeitää,
kummassakaan onnistumatta.
Kylä työntää kirkkotapulia yhä korkeammalle.
Luumupuun latvassa alkaa tuulla.
Kaukana joku sulkee oven.
.
.

©chr

Viiva

.
.
Laulavien tähtien alle piirretty heinä,
ohut kaareva viiva valumassa näkymättömiin
kannattelee putoavia
.
.

©chr

Lamppu

.
.
Ruokapöydän yllä lamppu kutsuu yöperhosia ikkunaan;
viikko kesäpäivän seisauksesta;
yksi perhonen löystää vyötä ja levittää hihat
.
.

©chr

Vedolla

.
.
Samalla vedolla kun minusta lähti päivä,
sateettomat pilvet hajosivat
pisteet vedolla
yönmusta
.
.

©chr

Pesäpäiviä

.
.
Moniaita pesäpäiviä;
vuosi 1646, solsticium seisautti kalenterin;
pisimmän valo candaa kesä seidsomus.
Yöviulujen kehrääjät paidanhelmassa, leviää suovilla,
tyyni altocumulus

.
.

©chr

.
.

Olin syöttänyt sinulle paistetun, jauhetun sammakon.

Vainajien päivän ilta, me jähmettyneenä,

en voinut enää mennä kauemmaksi -

maahan jäätyneet omenat painoivat selkää

maatuvat makeat palaamasa juurilleen, paalu-hiusjuurille

rakentavat taikinaa matojen kairat,

pimeä kuura nuoli reiden sisäpintaa

vyösoljen takana upottaa

ajattelin sytyttää valot,

mutta sytytän hiuksiin hedelmät.

Ensimmäisen kerran koen, vahvasti

monenlaiset kasvosi vuosien seassa:

tumman tuoreen ja samalla uurteisen ohuen,

harmaan naavan

polvillaan, paljaat toiveet olkapäillä,

taivutat sormin valvovan yön maahan;

sinä levität minut, menneisyys nilkoissa, anastat haikua

avonaisen halun värisevän kohdan;

    ulvomisen kynnyksellä

    pimeän hevosen laukka

    luulin sen olevan pihalla

    kuulin sen olevan talossa

    sen nopea sydän pusertui kaikua vasten

    sen kiviset kengät kalliolla

    harjajouhen takiaiset, kävyt piiskaavat

    sinistä, liilaa, keltaisen nopea isku.

Uimme lisää aikakoneen muistia

tyyni sää kantaa puutarhan reunoilta villien eläinten haukahtelut.

En pelkää pimeää, mutta pelkään sanoa pimeässä ääneen

”Minä rakastan sinua”,

kaikkein vaikein lause maailmassa,

mutta mitä muutakaan voisin sanoa?

Minä rakastan sinua- hetkellä olen jo niin korkealla

etten kuule suuni liikettä; ehdin ajatella:

hänen nimensä muodostaa aakkosten yhteisen äänteen

kunnes sulaudun siihen

Määränpäästä lähestyy yön reuna,

ruusuiksi naamioituneet sienet

unien eläimet.

Ilman sinua en tunnistaisi niistä harvoja lintuja.

Jokin lentää poispäin.

Joku lentää pois

.

.

©chr

Huoneen uni

.
.

Mänty liikkuu makuuhuoneen aamuneliössä
päivällä kattoon ilmestyy pitkulainen oksaheijastuma
iltapäivällä kamariin ylettyvä paahde

kesäyön pohjoisen kuun valkoinen hevonen,
ruskeat sumuhevoset heinämaassa
viistävä pimeä lintu,
näen onnellisen unen,
susikielellä,
luomen valo kun kohina loppuu

.

.

©chr

Kaiku

.
.
Lintujen sade;
humisee päälakemme;

leikistä
kaiku oppisi lentämään
.
.

©chr

Hollow Talk by Choir of Young Believers