keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

.
.
Olin syöttänyt sinulle paistetun, jauhetun sammakon.
Vainajien päivän ilta, me jähmettyneenä,
en voinut enää mennä kauemmaksi -
maahan jäätyneet omenat painoivat selkää
maatuvat makeat palaamasa juurilleen, paalu-hiusjuurille
rakentavat taikinaa matojen kairat,
pimeä kuura nuoli reiden sisäpintaa

vyösoljen takana upottaa
ajattelin sytyttää valot,
mutta sytytän hiuksiin hedelmät.
Ensimmäisen kerran koen, vahvasti
monenlaiset kasvosi vuosien seassa:
tumman tuoreen ja samalla uurteisen ohuen,
harmaan naavan
polvillaan, paljaat toiveet olkapäillä,
taivutat sormin valvovan yön maahan;
sinä levität minut, menneisyys nilkoissa, anastat haikua
avonaisen halun värisevän kohdan;

    ulvomisen kynnyksellä
    pimeän hevosen laukka
    luulin sen olevan pihalla
    kuulin sen olevan talossa
    sen nopea sydän pusertui kaikua vasten
    sen kiviset kengät kalliolla
    harjajouhen takiaiset, kävyt piiskaavat
    sinistä, liilaa, keltaisen nopea isku.

Uimme lisää aikakoneen muistia

tyyni sää kantaa puutarhan reunoilta villien eläinten haukahtelut.
En pelkää pimeää, mutta pelkään sanoa pimeässä ääneen
Minä rakastan sinua”,
kaikkein vaikein lause maailmassa,
mutta mitä muutakaan voisin sanoa?

Minä rakastan sinua- hetkellä olen jo niin korkealla
etten kuule suuni liikettä; ehdin ajatella:
hänen nimensä muodostaa aakkosten yhteisen äänteen

kunnes sulaudun siihen

Määränpäästä lähestyy yön reuna,
ruusuiksi naamioituneet sienet
unien eläimet.
Ilman sinua en tunnistaisi niistä harvoja lintuja.
Jokin lentää poispäin.
Joku lentää pois
.
.

©chr



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti