.
Olin
syöttänyt sinulle paistetun, jauhetun sammakon.
Vainajien
päivän ilta, me jähmettyneenä,
en
voinut enää mennä kauemmaksi -
maahan
jäätyneet omenat painoivat selkää
maatuvat
makeat palaamasa juurilleen, paalu-hiusjuurille
rakentavat
taikinaa matojen kairat,
pimeä
kuura nuoli reiden sisäpintaa
vyösoljen
takana upottaa
ajattelin
sytyttää valot,
mutta
sytytän hiuksiin hedelmät.
Ensimmäisen
kerran koen, vahvasti
monenlaiset
kasvosi vuosien seassa:
tumman
tuoreen ja samalla uurteisen ohuen,
harmaan
naavan
polvillaan,
paljaat toiveet olkapäillä,
taivutat
sormin valvovan yön maahan;
sinä
levität minut, menneisyys nilkoissa, anastat haikua
avonaisen
halun värisevän kohdan;
ulvomisen
kynnyksellä
pimeän
hevosen laukka
luulin
sen olevan pihalla
kuulin
sen olevan talossa
sen
nopea sydän pusertui kaikua vasten
sen
kiviset kengät kalliolla
harjajouhen
takiaiset, kävyt piiskaavat
sinistä,
liilaa, keltaisen nopea isku.
Uimme
lisää aikakoneen muistia
tyyni
sää kantaa puutarhan reunoilta villien eläinten haukahtelut.
En
pelkää pimeää, mutta pelkään sanoa pimeässä ääneen
”Minä
rakastan sinua”,
kaikkein
vaikein lause maailmassa,
mutta
mitä muutakaan voisin sanoa?
Minä
rakastan sinua- hetkellä olen jo niin korkealla
etten
kuule suuni liikettä; ehdin ajatella:
hänen
nimensä muodostaa aakkosten yhteisen äänteen
kunnes
sulaudun siihen
Määränpäästä
lähestyy yön reuna,
ruusuiksi
naamioituneet sienet
unien
eläimet.
Ilman
sinua en tunnistaisi niistä harvoja lintuja.
Jokin
lentää poispäin.
Joku
lentää pois
.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti