Tyynyliinani

.

.

Tyynyliinani,

kynttiläni, ei syty

- sydän on kai märkä

pilvien raskaudessa

läpikuultava 

.

.

chr.

Juoliainen leviää tuolin läpi

.

.

Juoliainen leviää tuolin läpi 

leviää sänkyolkiin metsämaaria ja

vaatekaappeihin haisuheinä

kuivaan ilmanalaan nurmikas.

Talopiennar kasvaa kastekorsia;

on kylälaitaman punalatva,

katolla mieluinen tuore siantakku;

piipusta ponnistaa puntariheinä

pihan turpeat maakaihlat

lähteikköjen laiteen kattarat kuin

hietikkojen luunurmet

Runsastuneet ryydet hakattu.

Karjapolkua, polulla savensekakahila

portaat alas sorarantaan

ketunkaura, kiviheinä

aaltoileva satalatva;

kosteat rantapalteet, 

lakoavat hirvennurmet.

.

.

chr.

Lilja

.

.

Lilja on avannut korkeaan varteensa kolme kukkaa

Ja raskas tuoksu kelluu ilmassa

Kuin olisi kertomassa salaisuutta sinisyydessään

Iiris taipuu kohti liljaa

Kuin tahtoisi ottaa lemusta osansa

Kuin olisi vuoden odotuksesta uupunut (onkin)

Kuin haluaisi koskettaa, kietoutua

Liehitellä, valloittaa hiljaisuudellaan 

Tai värillään, maistella 

Kutittaa huulellaan, koko suullaan

Liikauttaa yhdessä aavistusta aamun vireessä.

Riittääkö, riittääkö se, kysyvät puiden henget

Kysyvät ruusut piikeillään, kysyvät terälehdillään

Kysyvät taipuisat pionit

Joiden hempeästä väristä ei sovi puhua

Joka kuin valkaistut liljat, väri

Jota ei oteta vakavasti, on liian jotakin

Kuin näiden kirjainmuotojen kierteet

Muuttuvat toiseksi, sitten vajoavat

Kuihtuvat

Katoavat maan ja oksiston väliin

.

.

chr.

Kolmas pesäpäivä

.

.

Kolmas pesäpäivä päättyy laululentoon

kuusirppi, heinämaa, ensimmäinen tähti

Koskin niitä kaikkia

Jos ihoni olikin kova, se ei ole enää 

.

.

chr.

Toinen pesäpäivä 22.6.

.

.

Hänellä on vaalea laikku käsisulkien tyvellä

Sulkimisaukkoja; onhan jo isokesä

Ovathan poikasetkin jo 

Ne Jotka Istuivat pystypäin kehdossaan

kesän pienet linnut

lehdenjänteissä

Ja varisivat sangen varhain

ensimmäisenä sadepäivänä.

Kasvatamme aukkoihin uudet höyhenet

tarttumaan tuuleen, talviasuiset

Läpitunkemattomat 

.

.

chr.

Kesäpäivän seisaus

.

.

Hän juo kämmenkuopastaan

Ja siihen viileyteen painaa lopuksi kasvonsa

Nostan lähteestä lisää

Toisen kämmenpesän hän 

kumoaa hiuksiinsa 

Pisarat tippuvat putoilevat 

kuivuakseen jo kaulalla on

Kesäpäivän seisauksen hetki 

Ja hetki astuu lehdon kätköstä mustana 

hirvenä mustat samettisarvet

pelotta pisaroina kesämusta seisaus

Kumartuu on

Seisaus, pisara

.

.

chr.

Herbaario 1

.

.

Kainalohöyhenet ovat tyypilliset

heimoveljiään rotevammat

sekaparvissa yksikin siemen sinnittelee

mutta on vähemmän seurallinen kuin muut

(osittain kätketty on kiehtovampaa)

myrskyisinä syksyinä se elää avoimilla hevosilla ja sittiäisillä

laulu hopeankirkas, korkea kilinä

.

.

chr.

Ennen puolta seitsemää

.

.

Ennen puolta seitsemää

Aamulla

Kuollut isäni ojentaa minulle hyllystä etsimäni kirjan

Onhan se nykyään minun, mutta hän tuntee paremmin

Periytyneen kirjaston

Kas siinä

Lävitsesi paistaa aurinko

.

.

chr.

Miten unet syntyvät

.

.

Miten unet syntyvät?

Annoin itseni ja lähdin huoneista

Etsiäkseni uudestaan mitä maa kantaa

(heliotrooppeja palmusalissa)

Ja päivän linnut oli pyydystetty pieniin kangaspusseihin,

ripustettu riviin seinälle hentoihin koukkuihin

Jokainen pussi lauloi ja värisi

Heti kun ovi aukeaa, ja alkaa tuulla, on aika ottaa siivet selkään

nokkaan metsän avain, sininen huone

yötumma

.

.

chr.

Kolme lehtopöllöä

.

.

Kolme lehtopöllöä huhuilee yön reunalla

kesäkuuta ensimmäinen viikko

hämärä, ei pimeyttä, ei valotta.

Taitavat olla kerjuuääniä

ovat nyt levittäytyneet sahalaidan päihin

herättävät punarinnat unesta

herättävät kellon, sydämeni, herättävät

kellon, on kolme

.

.

chr.

 .

.

En tunne reittiä vieraassa talossa

tanssissa 

mutta se pysyy sisälläni kuin laulu

ruusu ruusulta

.

.

chr.

Kymmenen päivää, toukokuu -23

.

.

Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.

Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.

Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.

Kuusi. Kuuset ja männyt, ja latvassa mutisee sepelkyyhky. Jalommat lehtipuut jäävät alas kylään (miksi ne on jalommiksi julistettu?). Neulasmatolla on pehmeä kulkea, asettaa askeleensa tähtien väliin.

Viidentenä päivänä kivikansa vaihtaa jalkaa. Olemme tervehtineet toisiamme lähes päivittäin monen vuoden ajan - monen vuodenajan. Järkäleet odottavat heittäjäänsä, hiisiä, jättiläisiä, jotka suotuisissa olosuhteissa kasvavat usean kilometrin korkeuteen. Pilvissä on tietynmuotoinen aukko niiden kohdalla. Ne viljelevät ja viskovat pikkukiviä, sitten vaihtavat jalkaa, seisovat liikkumatta, näkymättöminä, monen vuoden ja ajan.

Neljä rauniolinnaa, hylättyä asumusta, hävinneitä kulttuureja, taideaarteita, kadonneita kansakuntia, mahdollisesti tuhottuja, maanpakoa. Tuuli ja sade riehuvat tyhjissä saleissa, salakäytävät sortuvat, ohimatkaavat hunnit ja huligaanit repivät ja raastavat. Ja aina koittaa aamun valo, maapallo nytkähtää akselissaan luotettavasti paikoillaan aurinko, kaikki mahdollisuudet, neljä päivää.

Kolme päivää kesälomaan. 

Pinnan alla piilee muotoja ja kauneutta; niillähän on tällaiset pitkät varpaat! kuin kanan tai kahlaajalinnun jalat, joilla tarttuvat tukevasti, kulkevat yli. Puhkeavat tatteina. Männyt! Kykenevät juurillaan myös punomaan koreja tai köyttä, mäkiä ja rakennuksia. Maavirtojen pyörteisyyttä. Puut ovat paikoillaan tai liikkuvat hyvin hitaasti maita ja mantereita. Täysissä pukeissa läpinäkymättömiä, takovat kilpiä, kannatellen näkymättömiä pesiä, kasvattaen näkymättömiä hiuksia, kanervamultaisia kankaita. Kun männyt pölyttävät, niin kuin ne nyt pölyävät, syntyy aaltoava latvasumu; keltainen hyöky jossa oravat ratsastavat.

Näin ketun. Olinkin sen maalla, reviirillä, mahdollisesti sen pihalla, olohuoneessa. Sanoin: "Kas, päivää." ja tietoisesti yritin hymyillä hampaita näyttämättä, olematta uhkaava. Katselemme toisiamme sekunnit, joiden en soisi kuluvan, vaan soivan kuin metsä meille soi. Kettu kuiskaa oman tervehdyksensä, ja vaihtaa suuntaa poispäin, mutta äkkiä käännähtää vielä suuntaani: "Kaksi päivää", se sanoo, ja on kadonnut.

Yksi päivä, tämä päivä, tänäpänä. 

Kun tuuli lopettaa tuulemisen, kun koko pohjoinen on puhallettu yli, vuorollaan puu puulta kammattu, vaihdan suuntaa. Taakka lasketaan maahan, maa ottaa vastaan, kun havuoksa, kun lehti, kun täyteys. Tämä yksi päivä.

.

.

chr.

Jotain isästäni

.

.

Jälleen yhden päivän lajittelin isäni jäämistöä

Osa oli onneksi homeessa

Osa hiirien syömää

Osa vanhentunutta, osa väärää kokoa

Yritän tulkita hänen jättämiään merkkejä

Enkä, en en en voi ymmärtää;

Hän pysyy salaisuutena;

Hän on muuttunut tuhkasta ketuksi

Jolkottaa viereltäni heinämaata näkymättömiin

.

.

chr.

Kymmenen päivää

.

.

Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.

Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.

Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.

.

.

chr.

Hidas kevät

.

.

Kevät on hidas.

Villapuserosta ei pääse eroon ja pihlajasilmut liian pieniä maistaakseni. 

Sade pesee vielä aurinkomyrskyn rippeitä. 

Kastemadot nousevat kivisille pinnoille ilman vaaraa; 

linnut ovat katoamassa, laulu ainakin vähentynyt, vai olenko kuurompi, 

olenko itse kauempana maasta ja latvoista? Molempiin kyllä.

Kaikkeen kyllä.

Kevät on hidas.

Hiirenkorvissa, korvien suonissa.

Hidas kevät II: 

Valkovuokoille oli kerrottu: saa alkaa kasvaa, nuokkuhelmikälle ei oltu. Koivun hiirenkorvat olivat kuulleet, ja ne olivat vauhdissa, samoin lehtkuusi, mutta pihlaja oli tietämätön. Vaahteralle ei kukaan ollut käynyt kertomassa, vaikka kivijalan eteläpuolella nata kukoisti. Sulkaperhonen ja villakärpäset kävivät puhumassa näsiälle ja kärviäissieppaaja kuuli huhua. Käenpiika piikoi jo, puntarpäät ja niittynurmikat tiesivät, oli kerrottu, tuoksusimake ei, ei ärviä eikä purtojuuri. Kevättaskuruoho tiesi ja kukki täyttä vauhtia. Kaihonkukat! niistä en sano mitään! Ja pikkutalviot tiesivät, eivät välittäneet, levisivät pitkin mäkiä, eivät välittäneet, eivät sinivuokotkaan

Hidas kevät III: Yön (lue: unen) syvänne oli lyhyt. 

Sen aikana metsä kiinnitettiin maahansa ohuilla seiteillä. 

Nyt heleä vihreä juoksee vastaan.

.

.

chr.

Sulista ja linnuista

.

.

Sulan kärjestä tyveen

Peitinhöyheniä ruotia pitkin, ”vastakarvaan”

Siiventaive ja aaltojenharjat

Kyynärsulat pysyvät suunnilleen paikoillaan,

Lintu, linnun vatsa, kuve;

Kuivalla ilmalla niitä ei synny

Yöllä päinvastoin: 

Sukasten aaltopilvet

Siipijuovat, alulat, syntyvät kuin pintatuulet

Rinteiltä alas laaksoon.

Lintu, linnun vatsa ja kuveaallot seisovat sijoillaan

Suotuisissa olosuhteissa myös nilkat

Ja aallot, ne

Ulottuvat monien kilometrien korkeuteen

.

.

chr.

Puoliyö, ja

.

.

Puoliyö, ja yhtymäkohdat sulavat

Pimeys ei täyty, sitä seuraa jo uuden päivän raja 

Saari peilikuvineen muuttuu harhaksi

Ja Rannan vesi on siitepölystä raskas

Vajoan pinnan alle ääntä päästämättä

Hajoan ja värähtämättä häviän

Ja kaikki yhä laulavat soidinlaulujaan

Kaikki On uutta, kuten keväisin on

Mantelimakeat Silmut, Käen kukku, ja järvikin on uusi

Matkat tähän, kaikki uusia;

Yksityiset hetket

Surullisuudesta nauttiminen

Pakahduttava kevään voima

Pitkän ajan muodostama säteilevä kauneus

Elettyjen vuosien Rikkaus 

Havuilla voi harjata tukkaa

Kuuralla varpaat

Eilisen ikkuna vielä aaltoaa, väre

Jäämereltä tuulee, jääjärveltä metsän sahalaitavarjo

.

.

chr.

Valokuva II

.

.

Kuvia aamuista

(kaikista aamuista on kuva)

mustevedos -aamut ovat sinisiä ja punaisia, kultaisia ja harmaita

sisämaan aaltoja ja entisiä rakastettuja

hopeagelatiinivedos onnen syntymästä;

kuva aamusta jolloin ei osaa herätä

silloin lumous on ottanut valtaansa koko taivaan suiston

kuin kuvan, jonka reunat ovat muisteluista kuluneet

hiutuneet todellisuudesta näkymättömiin

lasinegatiivi tuntemattomasta puutarhakujasta

kuva pysähtyneestä hetkestä;

rantaan on ajelehtinut kerros pudonneita lehtiä

askeleista muodostuu heinikkoon uria (kuvia)

mantereilta toiselle

diakuva pölystä lasipallon pinnalla

aineeton kuva kaukaisesta säveltapailusta

paperille eksyi näkyvä valo;

pimennetty huone muodosti kameran

yhden hetken

sen mitä ihmisen silmä pystyy näkemään

.

.

chr.

Valokuva (vielä kehittyvä)

.

.

Patsaan kiviset silmät aurinko olkapäillä

Vastaantuleva nuorukainen hymyilee

On puistokuja, on lehmuskäytävän hämärä

Puut odottivat iltaa tuoksuakseen

Tuoksu peittää kulkijat sokeriseen autereeseen

Muistumaan, juopuneiden mehiläisten sateeseen

Vanhan huvimajan takana jasmiinien hellevalo

Kuin tähdet

Ohjaat askeleemme ulkokahvilan pöytään

Tilaat virvokkeita

Palvelustytön selkä katoaa rakennuksen ovesta

Selkä on yhä valonherkällä paperilla

Muistuma katsomisen jälkeen

Meille tarjoillaan, astiat kilisevät

Hopeisen kermakannun häikäisy

Kuva viipyy silmässä

Onko ilmassa ukkosta

Onko kermassa nahka päällä

Käsien taidokkaat eleet

Puiston varjoisat syvänteet kuin huoneet

Kuin hotellin venetsialainen kuvastin

Huoneen mahonki, ruusupuu ja kristalli

Untuvavuode, salaisuus ja peittoasia

Syntymäpäiväkorin neilikat, ruusut ja resedat

Kaunis nuorukainen, kiviset silmät

Taivasta vasten erottuvat

Isovanhempieni häämatka 1924: 

Helsinki-Rävel-Stettin-Berlin-Pau-Lago di Garda-Trieste

Chr.

.

.

Uinnit

.

.

Viime kesien uinnit

yhtäkkiä, ilman mitään syytä ne nousevat mieleeni:

miten etenemme rannasta kohti selän yksinäistä saarta.

Kaislakaistaleen ohitettuamme en uskalla kurottaa pohjaan, yletänkö

jos vaikka tuntisin jotain 

jonkun pimeydessä koskettavan.

Iltaisin hiuksesi kannattelevat aurinkoa

Iltaisin hiuksiesi aurinko

Iltaisin kun tyynessä etenemme 

kohti saarta, keskellä selkää

.

.

chr.

Pakotan itseni (tiklien luista 2)

.

.

Pakotan itseni kirjoittamaan

Nousemaan, järjestämään luuni

Sytyttämään tulen takkaan

Katselemaan liekkejä, etenemään oranssissa valossa, vastatuulessa

kaksi naakkaa kieppuu toistensa ympäri

Kaiken olisi nyt tapahduttava aikaisemmin,

Eihän se niin vain käy; talvi pitää otteessaan metsää ja maata ja meitä

Eihän se niin vain käy, lämmön armo

Vaikka luulin jo voivani muuttaa muurin kyljestä väljyyteen

Vielä useampi akselin pyörähdys, portaan lakaisu

Sylillinen puita, tuohta

Monta paikoilleen jähmettynyttä kylmyyttä

Talvi venyy pitkäksi suikaleeksi

Tilhien, tiklien luita

Pöydälle unohtunut kaalinpää; mietin makedonialaisen puutarhurin veistä sitä leikatessaan; taipunut, paahtunut selkä odottaa jo keskipäivän varjoa, leipää ja

Kaadan lasiin aamuviinin

Tarjoillaanhan sitä juuri kirkoissakin

Minun vereni

Minun ruumistani

Minua lehteilevä pyry, joka pelästyttää varhaiset muuttolinnut suojattomaan lentoon

.

.

chr.

Tiklien luita

 .

.

Tiedät miltä minusta tuntuu;

kannattelit pääskynhäntää

ruusunpunaista linnunkieltä.

Kun etenin oranssissa valossa

sanoit: on sinulla siivet

Yrität tavoittaa ne, kevätuhrin osat.

Lakanat tuoksuvat ja me näemme unta

uni on päivän lavaste

uni on päivän mahti

Yövahdit huutelevat kadunkulmissa

talvi venyy pitkäksi suikaleeksi

tilhien, tiklien luita

.

.

chr.

Syreeni

.

.

Hän puhuu vanhaa kieltä

hän sanoo syreeni, ei sireeni

Hän sanoo Yö on toinen maailma, piiri

yö on pimeyden salaisuus 

taivas piiloutuu, piilo-utuu

ja kuu on uusi

kalenterin musta pallo

vanhimpia naamioita, mutta ei vanhin

.

.

chr.

 

Huilut

 .

.

Kampaat auki metsän laulut

erotat huilut toisistaan

jostain löytyvät kurkien huudot; 

toisilleen kesyt, toisilleen omat

.

.

chr.

Kuin koralleja

.

.

Sienijuuria kuin koralleja;

Ensin ilmestyy palloina punaisia lakkeja;

Kärpässieniä kasvaa Talon ympärille heinikkoon

Jalat alkavat venyä korkeutta, kasvavat kivijalan ohi, ikkunoiden yli

Räystäälle, rännien suojasta varjot avautuvat laajat lakit

levittäytyvät täyteen mittaansa suojaisat päivät.

Nimeämättömät perhoset ja niiden ahneet toukat asettuvat

Jalkojen uurteisiin ja helttoihin, niiden huoneisiin

Ja muodostavat uusia saleja ja eteisiä

Salaisen ullakon varjoisia syvänteitä

Istumme ikkunassa niitä katselemassa, 

käsi poskella, pöydän ääressä

Koira makaa alla

Todellisuus muuttuu koko ajan

Ilmojen virrat ja pilvimetsät

Jokaisella sateella kynnykset lahoavat veden valuessa katosta sisään,

Lattialankkujen väleistä kasvaa vieras manner

Pähkinäoksat kurottavat perintöposliineihin, hämmentävät hellalla keittoa

Portailla männyntaimet lisääntyvät

mullasta täydet rännit 

Itävät tammia ja vaahteroita, metsäorvokkeja

Syvimmällä, kaikkein syvimmän metsän vihreä muuttuu siniseksi

Sen huoneet kasvavat ruumiini läpi

latvan liikahdukset kuin kaukainen tanssi

Unennäön talossa jänikset ovat peuran kokoiset

Peurat heinänkorkuiset

Käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta

Naava ylettää maahan, jalat eivät.

.

.

chr.

Pitkä päivä

.

.

On ollut pitkä päivä

Sen lähes pysähtynyt eteneminen,

Kun nousen, näen sydämenlyönnit

Heijastuksena maasta,

Kuiskaisin toisille huulille

Kuin matkan takaa.

.

.

chr.

Jääkiteistä 2

.

.

Ilmakehän jääkiteistä

Loistaa ikkunaani eräs tähti

Sen renkaat

Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään

Cirrostratuksen siitepölyn, miten

Hiukkasten valo siroaa ja männyt syttyvät.

On metsähorisontti

On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa

Mantelipilvet, väripilvet

Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja

On olemassa kulmissa

On mahdollisuus tunnistaa

Saapuvat pilvet ja sivuauringot.

Syön pieniä aurinkoja iltapalaksi

aukeamia

Sirottelen niillä pihan peittoon

Ja metsä sirottelisi linnut

Nokat ja laulun.

On olemassa yksinäisyyden tutkija

On sävelletty kvartetto aikojen lopulle

On tuhkaa ja lintujen kuilu

On kuihtumattomuutta

Mutta Ennen kuin aamu on täysi

Ja linnut aloittavat laulun

Kukonlaulun, fasaaninaskeleen

Kaikki on lopulta hyvin

Eikä kukaan kaipaa mitään

Enkä itse kaipaa minnekkään

Eikä ole vielä kevät

.

.

chr.

Huone huoneen jälkeen

.

.

Huone huoneen jälkeen

Ohranvihneitä vaaleampi vihreä

Tai unensekaista lunta,

Tapetin kuviossa on silmukoita

Seinille lainehtii Tyroksen purppuraa

Jälkimainingissa ukkosta sinisempää

Talvihuoneista valuvat värit

Yksi lanka pettää koruompeleesta

Ja hämärään putoaa pieni helmi

.

.

chr.

Paperinohuina

.

.

Valo läpäisee lumen, luomet

Kuuntelen pyryä.

Nämä sanat ovat ensimmäiset pitkään aikaan

Irtoavat paperinohuina

.

.

chr.

Jääkiteistä

.

.

Ilmakehän jääkiteistä

Loistaa ikkunaani eräs tähti

Sen renkaat

Pitää vain oppia näkemään, ja nimeämään

Mantelipilvet, väripilvet

Cirrostratuksen siitepölyn, miten

Hiukkasten valo siroaa, ja männyt syttyvät.

On metsähorisontti

On olemassa valkoisia kukkia pilvien reunoissa 

Ylös, alas ja sivuille, kymmeniä kilometreja 

On olemassa kulmissa

On mahdollisuus tunnistaa

Saapuvat pilvet ja leimahtavat sivuauringot

.

.

chr.

Kuolema

.

.

Tunnustelen ovatko kätesi kylmät, joskus ne ovat minua kannatelleet.

Aika on huone ja sänky sen päätepiste.

Nojaan aikaan, nojaan arveluihin.

Sade putoaa maahan; välillä nojaan ikkunaan, pitelen ikkunaa ja maisemaa pystyssä; silmieni edessä kinokset häviävät ja joulukuun vihreys paljastuu.

Joku nousee varjoisasta syvänteestä näkyviin, siellä on polku, jota en tunne, tiedän kaupungin alkavan jossain mäen alla, mutta useimmiten en näe muuta kuin oman kuvani. Ja sinun kätesi. 

Kerran kirkkaana päivänä horisontissa liikkuivat tuulimyllyn lavat.

Huone on aukeama, joka sulkeutuu. Aina pimeää, ehkä aina on ilta.

Ilmeetön kasvo ja silmien takana ei ole ketään.

Silmien takana ei ole mitään

Henki ei helposti ruumiista lähde; vetää sitä maanpintaa edestakaisin, sateessa. Ylöspäin kiinni ohuella hopeiseisella ketjulla, sivuille vielä ohuemmilla.

Puhettasi ei kuulu; se on muuttunut huoneen värinäksi, ääni on aina ollut matalaa, katoaa osumatta seiniin tai kehenkään, mutta viimeiset seinät ovat tottuneet imemään kaiken itseensä.

Sanoin sinulle, että päästäisit irti. Sanoin päästä irti.

Kuiskaan päästä irti ketjusta!

Luiden päällä on enää nahka

Nahan päälle sataa lunta

Kukat eivät ole tarpeeksi tai tuo tarpeeksi varjoa, jota vain halusin, 

jonka varaan taipua. Sillä varjo aina tuodaan, se tarjoillaan ja se otetaan vastaan. 

Kaksikymmentä päivää, yöpuolen kierrettä, kuolemasi jälkeen.

Puut lentävät tuulessa ja sisämaan aallot jäätyvät.

Jatkan kirjoittamista; 

sanovat, että tarvitsen mustan seremonia-asun. 

Mielummin pukisin helmi helmeltä linnunkielet avautuneina, kielien hämärät käytävät. 

Surua ei voi pukea.

Sinulta perin silkkirasioita,

kotialttarin pienemmät jumalat, 

perin kiviset kengät, sarastusta seuraavan tunnin.

.

chr.

Katumus

.

.

Suljen silmäni ja seison kadotetuissa taloissa;

kadotettujen talojen katumuksessa;

haistan seinän punamullan 

vuosikymmenien koskemattomat persialaiset matot

maatuneet pölyn kerrokset

Vanhojen huoneiden tuulettamattomassa raskaudessa

aurinko repii kristallikarahvista välähdyksen

haistan kosteuden kuin raskaat liljat

mahongin ja norsunluun katumuksen

ihojauheen, kasvopunan ja iiriksenjuurihajusteen

Voin kuulla portaikon askeleet

oven sulkeutuvan ja satunnaisen sanan

kuolleiden koirien kynnet rapisevat niiden vaihtaessa makuupaikkaa

Kuulen sateen kulkevan rännissä 

kuulen veden etsivän tietään tapetin kupruissa

kuulen pääskysten pojat kattotiilien alla

avonaisen ikkunan värähtävän

lasi pysyy paikallaan, vaikka alapiena on pudonnut 

ja haalistunut verho jaksaa heilahtaa kerran

Voin nyt rakastaa mitä-ketä vain 

kilpikonnanluista kampaa

puun ytimiin asti hiutuneita ikkunaluukkuja

sinua ja silkillä vuorattua korallirasiaa ja katumusta

Seisoa hymyillen mustavalkoisissa valokuvissa

Seisoa ja rakastaa ja kadottaa kohta loputkin

.

.

chr.

Kysymyksiä

.

.

Kuinka ja onko

Miksi kenellä ja mitä vastaat:

Voiko kaiusta saada kiinni

Voiko valosta saada otteen

Mitkä ovat valon ominaisuudet

Jos ikkunat antavat niin ottavatko ovet

Kuinka kauan kosketusta voi odottaa

Mitkä sanat kiitävät ihon taipeisiin

Löytyykö lukurauhavaate miesten-, naisten- vai lastenosastolta

Häikäiseekö auringonheijastin

Miltä korkeudelta alkaa taivas

Minne pilvet menevät

Voiko varjo kääntyä

Keneltä voi pyytää anteeksi

Kuka kuulee apolloperhosen lupauksen

Pitääkö aaltoja laskea

Osaako joku luetella valkoisen värin sävyt

Miten avaruuskuvaus mahtuu paperille

Mihin aikaan alkaa yövyntä

Luetaanko päivänvalolauseita vain pimeässä

Mistä valuu ailahteleva mesi

Kuinka pitkä on silkkikielien ikä

Kenellä on kultakäpälä

Millaiset ovat viettelijän kasvot

Onko peiliä ilman heijastusta

Kuinka moneen osaan ilma on jaettu

Tekeekö säädyllisyysaisti kipeää

Tekeekö säädyllisyysaisti hyvää

Missä jaetaan pöllön oksennuspusseja

Otatko kaikki mausteet

Kenelle kaihonkukka puhuu

Mikä on unen tiheys

Kuinka monta hiljaisuuden lajia on

Missä tyhjyyden ääniä voi kuunnella

Miksi on partikkelit ja partikkelit

Mikä yhdistää kauhut, horkat ja kirput

Aavistaako kaukoaavistus

Kuinka kaukana kulkee kaukoliikenne

Miten silkki syö itsensä

Onko päivälepakoita

Onko hiljaisia kerroksia

Mikä sävel on nuottien välissä

Kuuletko revontulet

Onko makeudella mitta-asteikkoa

Kuka haluaa sotia

Voiko kukaan miktään

Kuka ampuu luodin sydämeen

Miksei aina voi olla ensimmäinen päivä

Mikä on lämpimän päivän paino

Onko pakkanen kevyempää

Minne viimeinen jäätikkö sulaa

Miksi maa on likaista

Mikä on kuivuuden maksimi

Voiko sielu rypistyä

Kuka repii hyväilyjä

Miksi lyödä kun voi suudella

Miksi suudella kun voi lyödä

Mihin häviävät muistot

Kuinka paljon muistoistamme on kuvitelmaa

Mikä tekee kauneuden

Ovatko kukat helliä

Miten Se menee aina ohi

Kuinka monta onnen hetkeä on

Miten jumalat syntyvät

Ovatko paisuvat marjat ylpeitä

Tunteeko yö yöpaidan

Miten suut voivat kohdata käsien koskematta

Missä voi kulkea ihon polkua

Miten voi

Kuka voi kenelle 

.

.

chr.

Jos joskus

.

.

Jos joskus ajattelet minua

Putoaa sumu päällesi kuin lumi

Ja uppoavat kirkontornitkin

Olemmehan tehneet syviä jälkiä

Ja toisemme

Levittäneet kasvoillemme

Jos joskus olet kuin joskus olit

Polvillasi metsässäni

Ja meillä silloin toistemme silmät

Vai olitko sulkenut omasi

En nähnyt latvuksesta juurien tyviin

Jos joskus on jotain särkynyt

Ovat huuleni yhä yhtä pehmeät

Mitä odotit?

Tanssin alkamista, puhuvaa avainta

Milloin hyväilyä, milloin jäisiä katuja?

Jos joskus haluat minua

Vaikka kiellät

Ja kuitenkin ajattelet ja haluat

Ja vakoilet ja väijyt

Laskeutuu välillemme se sumu

Suurten kirjainten sokkelot

Ripsien läpitunkeutumattomuus

.

.

chr

Aamuviideltä

Aamuviideltä kaadan itselleni pullon viimeisen

lasin viiniä

sarastusta seuraava tunti

vuosia vanha suudelma

.

.

chr 

Rakkauskirje

Rakkaani,  sydämeni

Ilma on levoton

sen nuotti Kun ruusupuun oksat taipuvat

Ilmestyit metsästä

Olin jo alkanut ja 

sinä hitaammin,  yöhön

Aina yöhön, aina yö 

Tai ainakin pimeä

Mitä lähemmäksi mennään

Nyt Kumarrun  kirjoitukseni ylle

Ikkunat ovat taivaan peittämät

Tuhat kertaa olen nähnyt yläpuolellani käsivartesi kymmenet sulat

Peitesulat, kylkisuonesi, kuinka siivet aukeavat

Niiden kaaret ylläni tuhat kertaa, voimakkaat ilmavirrat

Piiloutunut kun joku toinen kulkee polkuni poikki

Aina yöhön

Nousit vedestä

Nousit suosta

Hitaasti virtaavista vesistä

Puhuit kieliä, joita en ymmärtänyt

Tanssit soidintanssia

Muutit päivän pituuden ja tähdet lensivät ikkunoista 

sisään ja ulos

Sisään ulos

Lattialla liikkuivat Puiden varjot

Vastaantuleva Metsä 

Mitä se kantoi yllänsä muuta kuin Jumalien puhetta ja kahinaa

Sydämeni rakkaani

ei selityksiä;

Vuoteessa meidän on hyvä;

Sulat jäivät käsivarsien alle

Silmät kuin helmet

Helmi helmeltä avautuneina

Kyse on hetkestä, jossa nimeän kaiken mitä näin:

Kuunliljojen hohde

Mitä Kuulin: sanat kuiskattuina

Haistoin raskaat heliotroopit

Juuret rakentamassa kaupunkejaan

Tunsin Valaisevat yläpilvet, troposfäärin valtatiet