Satumaisen lapsuuteni talo

.
Varsinais-Suomen rajamailla, kotitaloni.
Esitän seuraavan runon Heinolan runoviikolla torstaina klo 18 alkaen ravintola Kusmikussa.
.
.

Talo seisoo lehtikuusten alla.

Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu,

mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat, 

ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri, ja eteisestä ulos, 

siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven, 

jota liljat siemenkotina piirittävät.

Talon rakennuspuut kasvattavat meille uuden metsän

kynnyksien oksakohdat versovat, öisin vesakko yltää kattohirsiin, 

missä vain voi piiloutua pysähtymällä. 

Pysähdy! 

Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu, 

ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta, 

hemlokkien pitkiltä, vahvoilta käsivarsilta, emipohjuksiin tuulensuojaan turvaan.

Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä, 

vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia, 

väisteleviä huonekaluja.

Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään, 

ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit, väistelvät, kaapit nojaavat puristuneina kiinni, 

ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat.

Kirjanpainajan pariutumiskammiossa on kupruiset tapetit, 

naaraiden yövalon huone, 

tuokat kaivavat lattianarinan ristikkoa 

ja iltasatu hierotaan tuntosarviin, 

kansipahvien väliin ladotaan kuusimetsien tomu.

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen, 

sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina, joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.

Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla, siis jo jonkun aikaa, siellä, 

koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle, 

ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin, 

kylmä ja pöly laskeutuvat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi; 

kahlata polvia myöten, etsiä sijaa.

Entisen maailman reunalla palokärjen iskut vapisuttavat taloa;

olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi ja ajattelen kuolemaa,

äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan

sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää

ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.

He ovat enteistä aavistuksia täys, taikaa ja uskoa

luonnon varoituksia.

Mahdumme taloon kaikki;

koirat haukkuvat tyhjiä askeleita

kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;

pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,

ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.

Lumessa aaveiden jäljet,

sade on niiden iholla puhdas ja täydellinen, muuttumaton,

Aaveet lähtevät pihapuiden tyviltä, puhuvat, kulkevat taas portaissa, 

puhuvat vaimeasti suljetun oven takana, 

- ei siellä ole kukaan, 

leijuvat ilmavirrat, kuljen niiden läpi, maistan niiden makua, 

keskellä huonetta kuin rautaista vettä.

Käsiini lasketaan onnenapilat, 

jalkoihini vihreä saari, ruttojuuren alainen metsä.

Porraskiveltä portaita, 

tampuuria yläkyökkiin nukkuu koirankarvamatto, 

nuolee lapsenkinani untuvat, paimentaa huoneenpään helmaan; 

isoisänisänäiti kohottaa katseensa kirjastaan, 

käsityönsä koruompeleen silkki syö heti itsensä pisto pistolta.

Oi suloinen Carolina, 

olet nuorena äitinä kuollut tuhkarokkoon, sinun hajamielinen, 

kiinnittymätön mustavalkohymysi. 

Huone nojaa vaahteraan, 

kiipeän Linan polvelta jättiläisoksalle, lepattavat tuuleen piirtyvät esiäitien 

luonnos- ja muistikirjojen sivut;

Och almanackorna växer som blad i trädet, gungar lånsamt i vinden, sidorna från Torsmånad, Gräsmånad, till den sista Julmånad, 

adertonhundrafemtiofyra, sjuttiosju, 

adertonhundrasjuttioåtta.

Salin pöytä seisoo yhden vankan jalan neljällä tassulla, 

ei juokse, tuoleja vartoivat joutsenkaulaiset kädensijat, 

selässä siivet.

Parvi viettää ikuista marrasyötä, 

täyspuista selkänojaa, takajalkaa, 

persialaisen maton unta, pois lentämästä. 

Tuhat vuotta kudottu tahallista virhettä, 

mahonkista leijonanharjaa harjattu. 

Kun pöly muuttu tomuksi, 

jähmettyy naakan pesä kylmään hormiin

Sata vuotta myöhemmin katto on pelkkää hiekkaa, 

syöksee pääskyjä

syöksytorvista pikkukiviä

Yläkyökin portaan alla siirat ryhmittyvät hymniin; 

trilobiitit kannattelevat lahoavia lautoja, 

kiduslevyjään, edestakaisin hengitysraajojaan  maatuville rannoille.

Ne laulavat:"Eumala costraca peracarida arthopoda eucarya 

valvifera oniscidea. 

Amen"

Paljaiden nokkosten maavarret 

solmuavat vanhan katoksen alla tomua 

kuin maa imisi kivet, pienimmätkin sisäänsä

Talo on rakennettu rikkinäisten astioiden ja lääkepullojen päälle: 

ne näkee makaamalla luumupuumetsikössä

kivijalan pienestä luukusta 

multa on kuin ohut kangas, tupajumit, sadat kuivat salvokset

Salvoksille keitetään maa, kunnes väri on oikea ja levitetään sen pystynaamio. 

Punamullan paahde, eteläaurinko kapenee läpi.

Nukkumiselle rakennettiin omat huoneet, 

lapset kantavat seinäsammalta, pienin sormin työntävät hirrenrakoihin.

huoneessa, joka on meidän untamme varten, sänkyä kantavat vankat jalat, 

istumme reunalla, vertailemme jalkojamme. 

Sänky on hiekkainen ja terävä.

Talossa kahisevat mahonkiset leijonantassut, koirat eivät liikahda.

Ovesta yö, sammaleen kuivat nauhat

kirskulinnut  kiilautuvat hirsien väliin, 

toiset päänalusiin, muuraavat pesiä, 

asettelevat risuja.

Ikkunaluukkuihin kaiverrettettu puolikuu viipaloi lämpöä.

Vaahtera vääntää taloa jaloiltaan, 

sitä nakertaa rottien syöpä. 

Ovet ottavat, ikkunat antavat.

(Hölskyvissä kumisaappaissa hyppään maahan.)

Jättiläiset tukevat vielä rakennusta ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,

kunnes varjot kulkevat yli;

lunta sataa ikuisuuden, kinokset ylettyvät räystäisiin,

keinutuolin liike hidastuu;

vuoden 1922 sanomalehden taakse piipun savuun

jää tyytyväisenä  pappa John,

kiurunkannusten keltaiset järvet painavat

kieleen meden, säteilevät silmämme kiinni

(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)

Talo on hiirien hampaiden käpälien kärpästen lentueiden siivillä 

täynnä reikiä reikien kuvia.

Iltapäivisin rappukiven lämpö houkuttelee lisää hyönteisiä.

Kärpästen silmien kaleidoskooppisokkelossa toukkien vellova matto,

mikä on esillä, mikä on laatikoissa, mikään ei ole turvassa lialta, eläinten hengitykseltä.

On laatikoita, kaappeja, joita ei koskaan avata.

Haarukoiden ja veitsien turha taistelu: 

sammalta vastaan, se menestyy hyvin ruokapöydällä.

Keittiökapineita muumioituu käyttämättöminä paikoilleen.

Talossa on 29 ovea, alakerrassa 18, yläkerrassa 12;

jokaisen lukon ja avaimen voisin piirtää ovien peilit,

miten kynnykset istuvat paikkaansa, 

oven aukeamissuunta kun se kolahtaa mitä vasten, 

komuutit piirongit, ovet jotka ovat aina kiinni, 

sekaisin vedä ja työnnä.

Avain työnnetään lukkoon hampaat alaspäin, 

painavan avaimen kiertosuunta on vasemalle, neljäsosa kierrosta.

Tämä lukko on portainen juurella isossa ovessa.

Portaiden alla, pienen oven avainta kierretään kerran oikealle, 

puoli kierrosta

Pieni avain sopii käteeni kauniisti, pari sormea lenkin sisään.

Lukot aukeavat päivittäin muuttuvin tavoin, avoimet maitohampaat rautahampaiksi. 

Ovet kaatuvat.

Korkeana syyspäivänä haravoidaan lehdet kirjaston sohvan taakse,

yläkerran portaiden alle, flyygelinkannen alta haravoimme lehdet

yläkyökin eteisen lattia maatuu, sade ajaa taas hiekkaa sisään, 

kynnyksen juuret viihtyvät kosteassa, versovat joen virran mukana, 

pakenevat siirat kelluvat laulavat:

"Eumala costracac peracarida (arthopoda eucarya 

valvifera oniscidea. 

Amen)"

Lakaisen konttorikomeron

En haluasi mennä sinne, kuiskauksia ja kuiskauksia.

Tuuletusaukon hämärässä mallinukke syventyneenä kolmekymmentäluvun 

Hemmets Veckojurnalen muotivinkkeihin, 

kunnes kääntää päättömän katseensa minuun.

Keltasirkut liikuttavat päivän ainoaa väriä, 

lintujen jalat ovat talloneet lumen kovaksi kerrokseksi, 

kaksi pitkää hahmoa, ulsteriden alta hennot jalat 

kun isoäiti Anna ja kuolema syöttävät sirkkuja. 

Viljan väriä pikkuruisiin rintoihin

Tänään linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin ja tornikello soi 

kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä, 

monet talvet iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä.

Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja

lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;

enkelit poistuvat talosta,

metsälinnut lopettavat vierailut.

Oksat kannattelevat iltapäivää, 

nurmikolla vihreät varjot, 

punamultaseinän tuoksu, 

huokoinen pinta, syyt pystyssä, 

maan vetovoima syö säikeittäin rakennuksen.

Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,

kiertyy öiseen pieneen onkaloon

värähtää

chr.

Muistikuva

.
.
Muistikuvissa tien ylle kaartui molemmilta puolilta lehtipuiden oksia.
Pyöräilen muistikuvissa illan tuoksujen läpi joen padolle saakka.
Padon alapuolisen lammen pinnalla näkyy muistikuvissa kallioharjanne. Keräämme vesikotiloita kallion painanteisiin.
Kosken jatkuva kohina, muistikuvissa hiljaisuus. Kukaan ei koskaan edes puhu. Sanat ilmaantuvat telepaattisesti, puhe niin kuin joku muu unessa kertoisi.

Sinulla on tiellä kulkiessasi leveälierinen hattu. Kuvan pääosassa on jälleen puu, liian tumma tunnistettavaksi. Puun varjo sormeilee pukuasi.
Silmänräpäys ja seuraavasta en tunnista missä kuva on otettu. Olet riisunut hattusi ja istut avonaisessa ikkunassa. Auringonpaiste pyörtää hiuksillesi hohtavan sädekehän, katsot vasemmalle.
Sinun muistisi minun kuvassani, valoa hehkuva hiha, paljaat käsivarret ristissä.

Olet liian nuori muistiini, kaunis sana, hipaisu poskelle.
Polkupyörän lokasuoja kolisee alamäessä, paahteen tuoksu vaihtuu joen rantamudan lemuun.
Koski kohisee kauas. Lammen pinnan alla vain kallion aavistus.

Morsingon kukat

.
.
Valo oli suurenmoinen;
hänen silmänsä loistivat hämärässä kuin morsingon kukat,
tarttui minua kevyesti käsivarresta ja
henget piirsivät ilmaan päättymätöntä kuviota
kauneuden mittaa.

Kuvia on paljon, leijuvia kaksoisvalotettuja;
ennen repeytymistä puhuvia unelmia ja aamunkoitto;
suuret varjot iholla
.
.

Vajoaako metsä

.
.
Vajoaako metsä, liikkuuko talosta pois
kääntääkö huone selän
seinistä havinan.

Viimeisessä valokuvassa rakkaus on hävinnyt,
kauempana katse kuin soisi,
pelkäät, että kaikki.
.
.

Pyyhe

.
.
Saunan narulla pyyhe,
kirkkaan keltainen
                                   päivä
niin kuin syntyisin
.
.

Ikkunan haka

.
.
Sinulla oli pyöreät siivet, kukkien puhe ja kahina
hirven ulkonahka ja partakarvat;
liiat liinat valuivat lattialle
syksyn lakanat, loput nousivat ikkunoihin;
en ymmärtänyt niiden kieltä, kauneuden mittaa,
kaipasin ja,
kuuntelin ikkunan hakaa tuulessa
.
.
chr.

Seili I

.
.
Houruinhuoneen hospitaalin taloudenhoitajan tupa
syreenin kukat kumartavat ruohoon tuoksun painosta. 
Ja lehtokerttu laulaa kämmenellä! 
Mestari Engel on koonnut pois piirustuspöytänsä ja rakentajat lähteneet. 
Sänkyni paikka kakluunin vieressä; 
lasken tuolille nyytin; 
kaiken mitä mukanani toin, 
kuin tuulen kuljettama kerjäläinen, Seilin saarelle.
.
.
chr.

Seili II

.
.
Iltaeineen jälkeen kuljen syreenien lemusta saaren hautuumaalle. 
Kalpeat, vinot ristit puhuvat; 
höpöttää suruhunnuton joukko, syntymättömät ja liekkiöt, 
hulluiksi pidellyt, pitelemättömät.
Jumala sulkeutunut kirkkoonsa, säppi kiinni, 
iskenyt ja suututtanut männytkin sellaisiksi kimpuksi ettei missään; 
niistä arkkulautoja kukaan saa. 
Hiekkatie kuuma astua, iltakello soi, viiripääskyjen taivas.
.
.
chr.

Seili III

.
.
Vaahteran latvasta sammuu aurinko, 
oksien käsivarret, yön valo hohtaa läpi. 
Tampuurin ovi on salvattu. 
Sänkyyn saa nyt pukea hospitaalin lakanat. Niiden haju ei ole kuin kotona, 
oudot illan äänet; vieraiden lintujen paholaismaiset huudot, 
ja aallot lyövät kuin ylös pihaan. 

Tädykkäiseni, muistan sinut, miten
iltaisin tulet lähelle, ja kehräjä-lintu purkaa 
purkaa uudestaan vaatteemme langoille

syntymisesi kaikki tutut merkit, heinien kaari yllä;

missä oletkin, hyvää yötä.
.
. 
chr.

Seili IV

.
.
Aamun aika, linnunpoikasten nälän aika, 
kalpeat asukkaat kulkevat toimiinsa;
edellä suoraryhtisempina kuin seuraavat, kapeat hahmot, 
ämpäri kalahtaa, piika suoristuu, pyyhkäisee esiliinaan, 
meri on tyyni, 
kalastaja nousee keittiölle saaliineen, vahvat kynnenaluset, kuivuneet suomut, 
vierailevan seminaarilaisen olkihattu katoaa kartanon porstuaan; 
ilma vasta ottaa vihreydestä kiinni.
.
.
chr.

Seili V

.
.
Toimitan sanan: pastorin karanneet lampaat sotkevat kirkon pihaa, 
paanujen hampaat taivasta. Ovessa sata hämähäkkiä lukitsevat lukkoa.
Taloudenhoitajan konttuurissa on ryssänkielinen kartta; 
enhän sitä ymmärrä, tiedä missä seison, 
vaan eteiskamarissa seison, paljun äärellä pesutuvassa, 
seison jonossa köökissä, saan keiton, kannikan, 
niinipuun varjossa, jättiläisen käsivarrella syön.
.
.
chr.

Seili VI

.
.
Fotografi Nyström on saapunut Turusta fotografeeraamaan väkeä. 
Hän viskaa nurmelle takkinsa, ja se peittyy hienoon keltaiseen mäntyjen siitteeseen. Myöhemmin harjaan herran palttoon. 
Fotografi asettelee huolellisesti kojeensa pihalle ja meidät 
penkeille siristämään liikkumattomiksi, 
liikkumattomiksi paahteeseen, ja aurinko alkaa pyöriä silmissäni.
Lasilevyllä kuvan varjo, 
varjosta heikkomieliset kykenemättömät, 
täysin silmin kohti.
.
.
chr.

Seili VII

.
.
Postiveneen laiturilla klenkkaa pöytä. Musta kyy katoaa tervakukkien sekaan. Matkustavaisia saapuu tuijottamaan horisonttia, 
ja niitä jotka odottavat päivittäin tietoa, viestiä, yhtä lausetta. 
Hyväksyntää tai ristiä. 
Nousee lämmin tuuli ja vesi rikkoutuu.

.

.

chr.

Se joka

.
.
Se osa minusta, se joka miettii liian
ja se joka kerää linnut
ja se, pilvien
ei päästäisi irti
kosketettu
.
.
chr

Sänky

.
.
Kaksi miestä kantaa hevosenjouhista sänkyä
heillä on läpikuultavat siivet selässään ja silmut silminä;
sokaisevalle lantiolle syntyy manner;
sänky puetaan valon ja varjon väliin.

Miehet kantavat hulmuavaa hevosta
kantavat hedelmätarhaan jouhen kukat
arojen hevon herkimmät
kantavat hiljaisen, irrottavat äänet, jouhikon jouset.
kantavat, kampaavat talven hevosista
patjan punojat, nelikielen virittäjät, suuret soittajat.
.
.
chr.

Kuljen

.
.
Kuljen tyhjissä huoneissa
puhallan ovia kiinni
mitään ei jää jäljelle;
verhot ilmavirrassa, kiviruukku,
kampauspöytä, kadonneet kesähuoneet
avautuvat toinen toisensa jälkeen.
Kuvittelen olevani siellä,
yhä kuvittelen kaiken läpinäkyvän
.
.
chr.

Linnunsiemenet

.
.
Tuuli kasvatti linnunsiemenistä linnun lapsen
mesiheinän henkäyksen
vihreän sävyn ennen keltaista, paperinohuen
.
.
chr.

Siemeniä

.
.
Kolmen syrjäisen saaren siemeniä löydettiin sata vuotta sitten kasvimetsästäjän kämmeneltä.
Saarten hidaskasvuisen muodon tunnistaa sen hännällisistä kävyistä,  kookkaat valon siivilöinnistä.
Siementen kaava on kirjoitettu kivestä puulle, vuosirenkaiden väre kohoaa ihmissilmää hämmästyttäviin mittoihin: lukuisista siemenistä kuoriutui pystyjä ja miehenkorkuisia kareja, osa kulkeutui Ryytikadun mukulakiviä pitkin jokipenkereiksi.
Poikkeuksena tuulipölytteiset: ne laskeutuivat sisämaahan sileiksi paasiksi suojelijoidensa haudoille.
.
.
chr.

Puhetta

.
.
Kukaan ei kuule puhettani,
näe onko minua, hahmoa erämaassa,
vain erillaisia kaikuja
tuskin kärrytietä leveämpää.
Sanoisin ääneen nimeni
äitini, isäni nimet, kunkin vuorollaan
kellarista ullakolle
väistellen kohtilentäviä,
tunnustellen yhä alemmas
peitettynä peilejä
.
.
chr.

Valeovien puhetta

.
.
Maatessani hänen kanssaan satoi vain aamuun

mannerlaatan päässä sali tulvii polkua, jota kätensä kulkee;

metsän villinä elävä koira

jaloissa pitkiä varjoja

jaloissa mustia höyheniä;

uuden järvenrannat vajoavat, saattaa olla huominen

veden ikkunassa läpinäkyvää ja valeovien puhetta;

astun tästä, 

älä ymmärrä väärin;

kauemmas

.

.

chr.

Hän

.
.
Hän ottaa esille pienen muistikirjan
(tämä muistikirja on taskussa, laukussa on toinen,
yksi avonaisena ruokapöydällä, yksi vuoteen vieressä,
yksi parvekkeella, yksi kylpyhuoneessa, työpaikalla pöytälaatikossa,
bussissa penkkien välissä, ja ruokakaupassa yksi nojaa merisuolaan)
    - alkaa kirjoittaa;
kirjoittaa minut; koukistaa polveni,
sommittelee käteni kylkiin ja leuan rintaan,
lauseeni miniatyyrin kynnen alle.

Jokin pidätelty lähtee liikkeelle, 
kun katse kääntyy pois
.
.
chr.

Uusikuu

.
.
Tänä yönä kuuta ei ole
vain kaksi planeettaa ja pohjoinen loiste.
Muut kääntävät kylkeä
painavat päänsä siiven alle
peiton taitteen huokaus.
Yön mysteeri kehrää keriä.
Unien jäänteitä, alastomuutta
.
.
chr.

Hiljaisuus

.
.
Kun täydellinen hiljaisuus lakkaa hengittämästä, antakaa edes yksi tähti järven katseelle.
Selkäpuolelta empimättä lähestynyt peura laskee leukansa olkapäälleni, 

olen sille yö, olen läpipääsemätön mustuainen, sydäntalven iiris. 
Pinta lasia, pilvien kuva.

.

.

chr.

Uutta lunta

.
.
Uutta lunta putoilee oksilta kaulukselle, 
sulaa sisään, kylmä puro rankaa alas. 
Kerrotaan, että nukkuvan hirven päältä lumi ei sula, eläimet häviävät valkoiseen.
Siihen mennessä, kunnes ehkä joskus saamme tavata, kuvittelen muuttuneeni itsekkin lumen väriseksi, pysähtyneessä ajassa.
Polut ristiävät ja kulkevat taas erilleen.

.

.

chr.

Istutin

.
.
Istutin sinut metsään kun olit pieni 
kun olit melkeimpä vauva istutin sinut metsään. 
Kasvoit hyvin ja vahvaksi
sinä kasvoit, ja metsä kasvoi
kuu kuun jälkeen metsä ja sinä.
Sinä istutit ilon metsään, surun metsään
sinuun metsä kasvoi
sinuun siemenestä, hyvin ja vahvaksi.
Ja vaikka tulisi pimeä,
ja vaikka portit ruostuisivat kiinni,
ja tuuli myrskyäisi vastaan,
juuressasi on,
siemen, sinussa.

.

.

chr.

Lähteellä

.
.
Lähteellä, ennen aurinkoa, pääsiäisaamuna, ennen tuulen syntyä, 

kun latvoissa humisee puiden oma keskustelu, 

ja maa rapisee uutta kasvua, 

ja pieni kansa, joka täällä asuu, 

väki, jonka olemassaolo on enemmän kuin aavistus, liikahtaa hahmo ja helisee metsä, 

jotain saa vielä odottaa, 

joku on jo mennyt, 

kun kahden yli leijuvan lokin huuto tuo tiedon avoveden läheisyydestä.

.

.

chr.

Taivuttaa

.
.
Kipu liikkuu sisällä rypistyneenä polkuaan; 

tiukaksi muodostunut; säteilee kasvoihin, 

taivuttaa rangan, taivuttaa vielä.
Kivet kulkevat vaiteliaina. 
Enhän ole kivi.
Enhän ole kivi.

.

.

chr.

On hän

.
.
Nimettömät, toisiinsa sekoittuneet päivät, 
saan ravistella itseäni muistamaan, mitä olivat arki ja juhla, muistaakseni ihmiset; 
on hän, joka huolestuu matojen elämästä, niiden kärsimyksistä lapion rikkoessa maan; 
ja hän, joka eristää ja sulkee perheensä huoneeseen; 
yksi viimein ymmärtää menetyksensä; 
toinen, joka ei myönnä mitään; 
eräs ehtii ottaa opikseen; 
on nainen, joka jatkaa vierailujaan; 
ja toinen, joka ei saippuansa luota poistu; 
lisäksi on mies, jonka elämä ei ole hiukkaakaan muuttunut. 
On lämpiävä päivä, monta hetkeä valoa.

.

.

chr.

Beltaine

.
.
Beltainen kuun alla loistaa lähteen kukka, linnunleipä. 

Kahdella neuvolla, kolmella sormella puron reunaa, viidellä särmällä varjon sarkaa. 

Konkelo kuusi laulaa haikean sävelen koivua vasten; koivun korvat loistavat.

.

.

chr.

Moitteeton

.
.
Kolmentoista päivää lomaan. 
Ennustaja kertoo sateen alkavan kello kahdelta iltapäivällä. 

Sitä ennakoivat ukkonen ja rakeet eivät siis ole sadetta. Eivät tietenkään. 

Kahdelta sade yltyy. Sade.
Ennustajan solmion on huomattu olevan moitteeton. 

Kuka sitä moittisi? Minäkö, joka en osaa kengännauhojani sitoa?

.

.

chr.

Sirittäjä

.
.
Sirittäjä. 
Muutama vuosi sitten en tiennyt linnun olemassaolosta. 

Nimi, vaikka on kuvaava, vaikuttaa ohikulkijan heitolta.
Pesätön koiras laulaa niin kauan kuin etenen polulla, 
kun pysähdyn, se vaikenee.
Koivunkorvan värinen.
Aamu on vaihtunut syksyksi.

.

.

chr.

Kaurispukki

.
.
Harjun metsäpolulla, jota vähän matkan päässä myötäilee kylän keskustie, on jäljet; 

kaurispukki metsästystä paossa, 

mutta sorkkapohjaiset kengät ilmiantavat sen minkä täydellisesti istuva puku kätkee. 

Tänään ei sada, mutta pilvet laskeutuvat
Ja näky on mennyt.

.

.

chr.

Aika putoaa

.
.
Aika putoaa paikoiltaan; 
sellainen mitä joskus on ollut, vähäpätöinenkin, nousee mieleen; 
siniselle maisemalle sulanut voi sunnuntaisesta herkkupaahtoleivästä; 
"Die Haare singen", sanoo isoäiti vetäen sormillaan hiusteni pesun läpi, 
shampoolla, jonka käyttö olisi kai nykyään kielletty; 
kultainen corydalismeri, yllä vaahterat; 
ilo, että kohta saa luvan vaihtaa nilkkasukkiin.
.
.
chr.

Ensimmäinen

.
.
Tuntien pimeän unen jälkeen alkaa päivän mittainen,
näkyvä.
Pohjoinen hakee taas vauhtia.
Sarastusta pitkin laulaa ensimmäinen.
.
.
chr

Loppuun

.
. 
Kulutamme toisemme loppuun
kuin päivä olisi sen tehnyt

hiukseni ja sinun unelmasi, 

tämän meden 

                              huulilta juoda.

.

.

©chr

Tanssissa

.
.
Tanssissa mieheni, hänen kätensä
taivuttaa todellisuuden, ote
se on kaartuva oksa
sen kaarna, hiljaisuus.
Katson suoraan ja
kaikki se, mitä kosketin.
.
.
chr.

Erehtymättä

.
.
Luumupuiden alla on jatkuva hämärä;
osaan kulkea täällä erehtymättä
osaan kulkea sisällä talon pimeydessä kolhimatta,
paljastumatta.
Hedelmien valo kannattelee taivasta
yksinäinen kynttilä eteistä
.
.
©chr.

Palaset

.
.
Voisimme olla merien pohjassa;
huvimajassa hämärän nautinnot.
Yksi elämä.
Hänen kanssaan olen turvassa;
kuvien palaset liittää yhteen;
saumat häviävät helposti käsiensä väliin,
ja huone aukeaa hedelmätarhaan,
                                                              käsiensä väliin
aukeavat hyvät pellot, ovet auki
koko totuus
.
©chr.

Tuhannella

.
.
Tuhannella, kymmenellätuhannella tavalla
tuuli ajaa aavalta uutta sadetta;
ikkunan edessä yhä tiheämpi pimeys.
Nostimme seinille oudot, marjovat, kukkaset,
kasvavat kotilot ja kyyhkyset.
Tuhat, kymmenentuhatta palaavat kotiin
tunteet, joita en ennestään tuntenut, katkelmat laulua,
millainen tanssi!
Paletissa sininen ja harmaa,
helmet veneen pohjalla.
.
.
©chr.

Kun pysähdyt

.

.

Kun ruusut jo kumartavat, kun pionit heittävät hameensa, kun sekoitetaan terälehdet, kun juodaan mesi, kun on ja on ja kun heleä vihreä juoksee vastaan, kun otat askeleen, kun kulman takaa näkyy, kun jo odottaa, kello on paljon, kun koko talven maa antautuu, kun olen tyhjyys, kun olen huokoinen ja paperi joka kastuu sateessa, kun niska taipuu, kun onnelliset loput alkavat, kun pukeudut, kun kannan salaisuudet, kun juuret myötäilevät vartaloa, kun rannan onkalosta pärskähtää vesi, kun oksat hipovat päälakea, kun yksinäisyys viedään, koko totuus, kun olet paljas, ilman nimeä, pysähdyt

.

.

©chr.

Tuli

.
.
Ehkä olen peili ja loimuan tulessasi
lopun elämäni;
ikuisesti kuin etelän kolmio;
hiuksiini solmit pyhiä lauluja,
kuulostavat unelta, äänensävyt
ja huoneet palavat ja luhistuvat
kipinöivät taivasta vasten
.
.
©chr.

Ilma

.
.
Ilma meidän välillämme on yhtä kappaletta
kun juuri tänään ei sada
kun häviää mustuainen, värittömyys
kun käsistämme ponnahtavat

Korkealla olemme ohuet
puhallettavissa
korkeammalla kuin siiveniskut
.
.
©chr.
.

Maa/Vesi

.
.
Maalle ei suotu talven lepoa;
sade jatkui  lietti kerroksia jauhoi
pudonneet tuoksut puhuivat syksyä;
helmikuu valuu, helmet valuvat
.
.
©chr.

Maa

.
.
Tasamaata, kiveä jalanpohjan verran

asteille, navoille matala aurinko

lämpöä vuodenajan  verran

Maan kasvoilla,

maan valossa vedetön kivinen kuu

vuoristot pakottavat sammalia ympärillä

vuorotellen, kivettymiä elämään

Riisu kengät, kukkulat ja liete

selviää jäkälän synty 

huokoiset eläimet, pienimmät

sellaiset heinät

versot, valtakunnat

.

.

©chr.

Nukutko

.
.
En kuollutkaan;

tyynyä vasten omien silmäripsien liike

polveni löytyvät pareiksi

marrasmaan lakanoilta pala palalta hiertynyt iho.

Nukutko, haluaisin kysyä

kuiskata suoraa kanavaa

pullojen suusta lasin pohjalle

viininkivi sormukseen istutettu 

puhumaan,

Minkälaiseksi minut teit

heti, olisi pitänyt heti

koota burkhan helmat ja

kaikille kasvoillesi istua

imeä tajunta

mutta kello on yö

vain ihon silmä on auki

kauhistuttavan suojaamaton

.

.

©chr.

.

Siivet

.
.
Näin sinun juoksevan polkua edeltä

kuin siivet selässä, ja tarttuvan valoon,

täydellinen kuva irtoaa muistista

samalla vedolla minusta lähtevät päivät

kokonaisina, reunoineen

Yön keskeltä yhä selvemmin kutsun

puhallan uneesi, sinut pukee pyörteiden vaahto

vehkat keinuvat, lävitsesi kuultavat yliset

kasvavat sinistä vasten

Äidit jotka hautaavat lapsiaan 

repeytyvät päältä

sisusten suikaleet hapertuvat,

kumartaa taivaan virta

.

.

©chr.

.

Meri

.
.
Merellä on oma painonsa

se leijuu raskaana päällä, tonneja jokaisella huokosella.

Hukkuvat valaisevat meriä ennen vajoamistaan;

he hohtavat kuin meduusat, tähtinä matkalla pohjalle

ja nähdäkseen perillä tasangon, he poimivat helmet silmikseen

pohja on kuin kuun meri, askeltamaton ja tyyni

merikortit lipuvat merivirrassa, mantereiden ympäri, 
väylien asteet hajoavat desimaalin tarkkuudella

Linnut visersivät mastoissa kun laiva katosi reunalta;

horisontin pohjassa hukkuneiden kengistä kasvaa muuri

virrat kuljettavat vaatekappaleet rantaan,

jonka vuorovesi paljastaa; törkyä ja kaipausta, hiukan upottavan, 

liejuisen hiekan

Jäätiköiden sulavesi on kymmenien tuhansien vuosien makeuttama;

paine hellittää, maa nousee, meri laskee, maa laskee, 
meri nousee ja työntää jään taloihin, 
hylkää sen huoneisiin, suolan huulille

Kuulen yllä meren vyöryn

.
.
.
©chr

Nimiäiset -harjoitelma

.
.
Sinä uudenkuun ja maan lapsi, pidä sydämesi avoinna.

Suo askeltesi kulkea oikeaan suuntaan, kaikkiin ääriin, valon viereen.
Taivaiden kipinät tunne ilolla, iholla järvien vedet, terälehdet, kuikan höyhen.
Näe oikeat asiat. Näe kauneus. Katso silmiin, näe mitä ne viestivät, kasvot.

Kuule linnut maailman alusta, kuule ahventen itku, rakkauden sanat.
Rakkauden sanat olkoon huulillasi, olkoon kuiskaus, totuus ja nauru.
Maista suola, maista makea, lempeä malja huulillasi.

Luo käsilläsi kauneus ja rauha. Helli ja hyväile.
Anna, ota vastaan, ja ole vimmainen kuin ruusu.
voimakas kuin talviaurinko, lempein onnen aamu.

Sinä uudenkuun ja maan lapsi, pidä sydämesi avoinna.

Metsä

.

Talvihuoneessa kudotaan naavaa;

kuusikon hämärälähde on  loputon huone

ja värit maan kankaassa ovat vaatteemme,

pukeudumme, ajassa liikkuu Hiiden karjaa, 

ne katoavat korkeuksiin vaaleilta jaloiltansa;

nouseva rinne pyyhkii poskia

näen sydämenlyönnit.

Jätinpöydän yli leijuu kotka

pilvilautan siipiväli 

                  Mitä tapahtuu kun en pidättele tunnetta;

                  vyötäisille kohoaa pursumetsä

puut, latvat hipovat ja juuret myötäilevät

käärivät kilpikaarnan syliä

kaivavat rinnasta, painavat rintaan amuletin

oksien luista korppiparin

Varjojyrkänteestä ilmestyvät kasvot;

olisin halunnut seurata saniaisten virtaa,

rinnettä alas ja vetää ne peitteeksi;

paljasta vai ihoa

nojata koko ruumiilla

seinämää, sammalkasvoa.

©chr

Hiljaisuus

.
.
Kun täydellinen hiljaisuus lakkaa hengittämästä,
antakaa edes yksi tähti järven katseelle.
Selkäpuolelta empimättä lähestynyt peura
 laskee leukansa olkapäälle,
olen sille yö,
olen läpipääsemätön mustuainen,
sydäntalven iiris.
Pinta lasia, pilvien kuva.
.
.
©chr

Lumi

.
.

Tänään taivas on pilvessä.

Se pitää kädestä ja laskeutuu varovasti päälle

maidonvalkeiden hiusten läpi kaartuu henki ja huurre.

Ne tanssivat,

ja routa repii rikki vaatteet, maan saumat;

pala palalta halla hilseilee, tarttuu kylmä,

ja värisen kuin kuollut ja muistan kalat

kiskottuna avannosta jäälle, kuinka ne sätkivät, haukkovat.

Suomut, kimmeltävät kiteet,

ihomme, lumemme.

.

.

©chr

Talo

.
.

Talo lehtikuusten alla.

Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu

Mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat, ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri ja eteisestä ulos, siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven, jota liljat siemenkotina piirittävät.

Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu, ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta, hemlokkien pitkillä, vahvoilla käsivarsilla, emipohjuksiin tuulensuojaan, turvaan

Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä, vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia, väisteleviä huonekaluja. Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään, ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit väistelevät, kaapit nojaavat puristautuneina kiinni, ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen.

sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina,

joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.

Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla,

siis jo jonkun aikaa, siellä, koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle, ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin, kylmä ja pöly laskeutuivat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi; kahlata polvia myöten, etsiä sijaa

Tänään varpuset laskeutuvat pihalle, talitintit, joiden valkoiset posket kuin suuret sokeat silmät, etsivät syötävää,

mutta puutarhaan unohtuneella pöydällä on kupariastiassa vain sadeveden kelluttama rautasydän.

Linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin

ja tornikello soi kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että viimeinen kumahdus pääsee ovista vapauteen ja pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä, monet talvet ovat iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä

Mitä nopeammin vedän verhot kiinni, sen nopeammin lehdet putoavat, mitä hitaammin suljen silmät, sen hitaammin,

suljen silmät

Rakkaus asuu puissa, ne tulevat luo,

kuten pikkulinnut parvina

kuten putoavat lehdet parvina

kuten sade alkaa; sen seinä saavuttaa kohdan lasiovien takana 
sulkeutuvan luumumetsän.

.

.

©chr.