Uutta kokoelmaa kohti

 

Vielä sateenkin

.

.

Vielä sateenkin päästän taloon sisälle

Kaiken muun siellä liikkuvan lisäksi

Kuluneella matolla maatuvat lehdet

Pisaroiden napsahdukset

Ja kurkipari ruostuu asentoonsa

Luumupuun pudonneiden terälehtien Alla

paljastuu tuttu maisema;

Kasvuun kutsun saaneet koiranheinät, mesiangervot

Ja katosta Pilvet, niin ohuet, takana vanhan taivaan kajastus

.

.

chr.

Musta lintu

 .

.

Musta lintu ja kimalaisten surina Valkoisena kukkivassa luumupuussa.

Tulppaani sen juurella on sulkeutunut yöksi

Piiloutunut sisimpäänsä

Kaikki muu hurmiossaan kasvaa ja leviää

.

.

chr.

Kukkivan puun alla

.

.

Kukkivan puun alla tulppaani on tältä päivältä sulkeutunut. 

Aurinko valaisee enää puiden latvoihin.

Ikkunoissa ei ole valoja tähän vuodenaikaan,

Mutta välillä sytytän kynttilöitä puutarhaan:

Patsaalle yhden, yhden kiviympyrään, kurjelle tai tontulle, 

Koko nauhan muurille, Joka rajaa näkymäämme.

Kuinka nopeasti pikkulintu saa naaraansa ”kantamaan” munaa? 

(Mikä lienee oikea termi?)

Jos tarkennan linnun kirjosiepoksi?

Jos kerron, että eilen pariskunta kävi linnunpöntöllä tutkimassa ja

Tänään iltapäivällä kantoivat sisään heinänkorsia

Niin kuinka nopeasti?

Pönttö tuskin voisi olla kauniimmassa paikassa kuin kukkivassa puussa.

Tänään puu on avannut kaikki nuppunsa

Sen Tuoksu huumaa

Kukat sytyttävät yllemme tähdet, 

Hyvin harvat tähdet.

Viini jäähtyy laseihin, sulava voi leiville.

.

.

chr.

On avaimia (toinen versio)

.

.

On avaimia;

Mutta oksat koputtavat oveen

On pesäkammioita;

Pehmeitä asumuksia kalustettuna

  Sammalilla

  Kuivalla ruoholla

  Nisäkkäiden karvoilla

  Ja lintujen höyhenillä

Kammiot lukitaan sokerisilla mesikupeilla

Ja Kuningattaret koputtavat,

Sisä- ja ulkopuolelta.

On yön avoimia ovia

Vartioimattomia sisäänkäyntejä

Kenelle, mille vain kulkea

On pajujen ja raitojen paksuja suojuslehtiä

Avaimettomia Perhoskoteloita, munankuoria

On pähkinämatoja murtautumassa kuoren alle

Eläinsuojien yörauhan salpoja

On lukitsematta sydämiä ja on lukittuja

Kutsuun avattuja käsivarsia yhtä paljon kuin 

Sinetöityjä tunnustuksia ja kirjeitä

(Niistä en sano mitään)

On pimeään piilotettu aika;

Maailmojen raja;

Se pysähtyy, kumartuu korvalle

Se ei kaiu vaan kuiskailee niin, että

Ilma ohimolla värisee:

On kasoittain kelpaamattomia avaimia, kuin vuoria,

Harjuja, pitkiä harjuja

.

.

chr.

Kastetta on vielä

.

.

Kastetta on vielä maassa ja lehdillä ja

Kasvit ovat yöstä vahvoja

On hetki, jolloin mesiviitat ovat paisuneet kylläisinä

Täyteen mittaansa

Et pue kenkiä ja kuljet, keräät valikoituja

Saamme linnulta yhden munan, 

Syömme linnun yhden munan, vain yhden

Kuori on kirjava ja maku voimakas

Työt olisi tehtävä ennen kasteen haihtumista

Ennen kuin musiikki loppuu

Ennen kuin täyteläinen maku kieleltä laimenee

Siitepöly on hävinnyt

Yksi sävelmän pala ja avonainen silkkirasia

Lehden karhea kaari

.

.

chr.

Kaikki laulavat soidinlauluaan

.

.

Tällaisena aamuna, kun kaikki laulavat soidinlauluaan, 

voisin vajota ääntä päästämättä järven pinnan alle, 

veden värähtämättä, edetä pohjaa, 

ahvenvitaa lehdykkä lehdykältä

raatteen juurakkoa, mutta kuljen tiellä, polulla kävellen 

vielä kymmeniä kilometrejä, 

pääsen vielä kyykystä ylös, 

löydän rannalta uuden sulan; kuten kaikki muukin on 

uutta, kuten järvi, kuten käen kukku, 

kaikki puhkeava ja helisevä

Maasta aukikiertyvä

.

.

chr

Puutarhan astinkivet

.

.

Puutarhan astinkivet;

Polkua noustessa näkyi päivän viimeinen auringonläikkä;

Lehdet nousemassa puihin.

.

chr

Eilen aamulla

 .

.

Eilen aamulla 

Lämmin ilmavirta nousi puiden latvoihin 

Näin kuikan sydämeen

Näin punaisen amuletin 

.

.

chr.

Keltaisessa linnunpöntössä

.

.

Pihalla keltaisessa linnunpöntössä on talitintin pesä.

Pesästä alkaa kuulua piipitystä pari sekuntia ennen kuin ruokkiva lintu ilmestyy toukka nokassaan. Miten tämä on mahdollista?

Lintu ei lennä suoraan lentoaukolle, ehkä arastelee minut nähtyään, vaan hypellen oksalta toiselle lähestyy pönttöä, kunnes sukeltaa sisään.

Välillä päivänvarjon kangas heilahtaa väliimme; sillä aikaa ehtii tapahtua jotain, en näe, ja

Kun auringon haalistama helma taas väistyy, En tiedä missä lintu on.

Auringon laskiessa haen pyykkinarulta lakanat;

Unohdin täysin päivän mittaan tämän askareen.

Tuuli on pyörtänyt kankaat rullalle ja kerään Ne käsivarrelle

Sylintäyden tuoksuvat lakanat

Pieni kori, jossa säilytän pyykkipoikia, ja jonka olin jättänyt oksanhankaan,

On kierinyt kauas metsän reunaan

Ylimääräiset pyykkipojat kylväytyneet pitkin, 

Puiset, muoviset mustat ja valkoiset hennon uuden heinän seassa

Esikon nuppuja, kiurunkannuksia

Tänään koivujen nuoret lehdet alkoivat suhista tuulessa.

.

.

chr

Nukuin hänen kanssaan

.

.

Nukuin hänen kanssaan; voiko olla totta?

Kun Todellisuus muuttuu koko ajan;

Ehkä en, ehkä Nukuin hänen kanssaan;

Jokatapauksessa:

Kannat pihaan suuren valkean linnun

Sen katse on melkein sammunut

Sen jälkeen en pysty erottamaan Todellisuuksia toisistaan;

Kuka pitelee kaulaa paikoillaan

Miten vahingoittuneen siiven sulat

Miten ei ääntäkään

Ja Kun 

Lasket kirveen käsistä;

Niin kauan kun joutsenen sydän vielä pumppaa verta

Niin kauan lehtokurppa kerran lentää Pihan yli

Sen lenninhaiven

rankametsähevosen korvat eivät värähdä,

jokin muu liikkuu, kasvaa

Sanat eivät voi kertoa kaikkea

erottaa Todellisuuksia toistaan; 

Samalla Joutsenen sydän vielä pumppaa;

Monta kertaa

Olen itkenyt Punaista sydänpuuta

Minulta piilotettua surupuuta

Ja nukuin hänen kanssaan

.

.

chr.

Rakastan luitasi

.

.

Rakastan luitasi ja erityisesti lonkkaluun kulmaa

Sen kaarta, lujuutta

niemekettä, sen kivistä lahtea, josta

saaren syntyvät

Miten ne kauhovat aavaa ja myöhemmin tyyntyvät

lantion sokaisevaan valoon.

Rakastan suoria hartioitasi

Hartioittesi Neliskulmaisuutta, 

Niitä peittävää sileää ihoa

Kyynärvarren lihaksiasi rakastan kun olet toimissasi

Etkä huomaa, että katselen miten ne värähtelevät.

Kaulaasi, solisluusi kuoppaa 

rakastan

Sen mannerta, vaeltavia lähteikköjä

Sen saarekkeita auringon läikässä

.

.

chr.

Heinämaata kulkiessamme

.

.

Lähes metsittynyttä heinämaata kulkiessamme 

löysimme peuran vasan,

joka yritti jähmettyneenä olla huomaamaton

Hetken kuluttua löysimme pudonneen sarven.

Inkeniituntien päässä pikkuruiset kauriit katosivat

mustikanvarpujen alaiseen hämärään

Kiiltomadot, putoavat sulat

Väistelen kohtilentäviä

.

.

chr

Haavikko alkaa hengittää

.

.

Haavikko alkaa hengittää

sävel sen pohjasta, yöviulut.

Kämmenelläni, Kuollut Tyttäreni taipuu uneen

Olimme juosseet pimeästä

yhdessä pimeimmällä hetkellä

tutkineet särkyneitä kuvioita

Tänä yönä purppuraiset kukat palavat valkoisena liekkinä

Pihan märät kivilaatat, tummemmat kuin maa

.

.

chr

Kun havuilla

.

.

Kun havuilla harjaa tukkaa

kuuralla sivelee varpaat ja siivet

eilisen ikkuna vielä aaltoaa,

väre; keltarintainen laulu

yhä vihertyvä seinä

Kun vielä on matkaa latvaan.

Haluan unohtaa, ja unohdinkin

taakse jätetyt nimet

Kukkimattomat ja alati varisevat, kuten

peltokurjennokka tai niittynätkelmä,

nurmitädyke, rakkaani, nurmitädyke

Katso minua ja sano

.

.

.

chr

Yöllä herään

.

.

Yöllä herään;

niska on puutunut metsälehmuksen runkoa vasten.

Puu kumartuu puoleeni;

ehkä vain kuvittelen sen posken puuterituoksun,

Onneni ja yksinäisyyteni tuoksun

Maa on kostea, mutta tilaisuus on käsillä

Huulilla 

Latvan lävistämät käsivarret

Kaarnan kasvoista puhkeaa parvi

Yöviulujen ituja, jumalien nimiä

.

.

chr

Jossain välillä

.

.

Jossain posken, kyynärpään ja polven välillä

Sijaitsee maastossa arvaamaton kohta

Sen on täytynyt muodostua yhdessä yössä

Kun lumi on jo lähes sulanut

Ja jäät liuenneet järveen

Ainoastaan rannassa kelluu helisevä nauha

Vaellan ajan ja paikan ulkopuolella

Näen vedenalaisia maita, sademetsää

Kiviä nukkumassa navoilla;

Sukellan solisluulle, 

Se on toivomusluu

Hennon laulun ajama

.

.

chr

On avaimia

.

.

On avaimia;

Mutta oksat koputtavat oveen

On pesäkammioita;

Pehmeitä asumuksia kalustettuna

  Sammalilla

  Kuivalla ruoholla

  Nisäkkäiden karvoilla

  Ja lintujen höyhenillä

Kammiot lukitaan sokerisilla mesikupeilla

Ja Kuningattaret koputtavat,

Sisä- ja ulkopuolelta.

On pajujen ja raitojen paksuja suojuslehtiä,

  Perhoskoteloita, munankuoria

  On pähkinämatoja murtautumassa

  Eläinsuojien yörauhan salpoja

  

On pimeään piilotettu aika, pimeän seinä;

Se pysähtyy, kumartuu lähelle korvaani.

Se ei kaiu, puhu, vaan kuiskailee niin, että

Ilma ohimolla värisee:

On kelpaamattomia avaimia kuin vuoria,

Harjuja, pitkiä harjuja

.

.

chr

Mitä kaikkea olenkaan

.

.

Mitä kaikkea olenkaan pyytänyt…

Mutta metsä on yhä tekemättä, se että

Portailta pystyisin astumaan kadoksiin

Että portaillakin olisi kasvatettava pensaita

(Osaa niistä sanomme puiksi)

Että pensaat kasvattaisivat piilot ja puut kasvattaisivat yöt

Että emme kumarru, sotke vaatteitamme

Mitään sanoja

Mahdun sinne kyllä

Loputtomuuteen, että portaat

.

.

chr

Jatkat tanssiasi

.

.

Jatkat tanssiasi ruovikossa;

ohuet kaarevat viivat

Katselen ja seuraan kunnes humisevat päälakemme

Lintujen sade

Samalla vedolla hajoavat sateettomat pilvet, pisteet

Lähtevät päivät

.

.

chr.

Yöt ja päivät

.

.

Yöt ja päivät olen nukkunut ovet lukitsematta, auki

Sisään kulkeneet eläimet ja ihmiset, henget, mäyrät

Sammal kasvaa kynnyksen koloon 

pesiytyy Unissakävelevä kimalainen

Herään lumikiepistä, pää niin täys sanoja

Etten saa niitä järjestykseen, osaa valita 

ensimmäistäkään; aivan liikkumatta odotan

Sanojen häviävän

Kypsyvät ja putoavan Jäähileineen.

Yhtenä aamuna vuodenkierrossa alkaa aika, jolloin aamuaurinko ylettää kamariin nuolaisemaan katonrajan kurkia;

Silloin linnut laskeutuvat sängyn päätyyn ja piirongille, 

ja kuikat puolestaan nousevat pintaan varjostimista ja loputtomista lakanoista.

Vielä odotamme mustanvalkeaa kärviäissieppaajaa

Kalahaukkaa me odotamme, matkaltaan  wiiripääskyä

Muut kääntävät kylkeä 

Painavat päänsä siiven alle, peiton taitteen huokaukseen

Aamun peurat sänkipellolla;

Kun astun ulos ovesta, on aurinko minulta karannut

Kromin keltainen koskettelee pitkällä säteellä peurojen selkiä

Alas taipunutta niskaa.

Koska kevät ei tiedä mitä tehdä

(vaikka syntymän merkit on siihen painettu), muuttaa se

Pellon peurat: olkoon ne hyyppiä! Muuttukoon kuoveiksi! Lentäköön kurppina!

Laulakoon kerttuina!

Asukoon tähtien alla

Nähköön yön

Kylmän kielen lipovan poskea

Lipovan maata, taivasta

Tuntekoon ilman kannattelevan sulkia, tuntekoon ilman liikkuvan

Kuulkoon ilman liikkuvan

.

.

chr

Mitä kello on?

.

.

Mitä kello on?

Kun herään yöpöydän kello osoittaa jotain, en usko sitä. 

Nukahdin kuusi tuntia sitten, se muuttuu ehkä viideksi, eikä silloin oikeastaan riitä, tai se muuttuu joksikin muuksi, joka ehkä riittää. Vai nukahdinko?

Keittiön kello näyttää jotain kahvin kuitenkin jo valmistuessa, puhelimen kello jotain muuta. Ajastin napsauttaa pihavalon katkaisijaa, ennen aikojaan, tai auttamatta liian myöhään, ja ikkunan pimeä maisema vaihtuu huoneen kuvaan, ehkä valoisa piha on muuttunut osaksi huonetta. 

Onko valo voittamassa, onko pimeä, äänetön maisema; voisi olla keskiyö, nukkumaanmenoaika, voisi olla kello jotain mitä kello on. Mitä kello on? Olen ollut hereillä jo niin ja niin kauan. 

Voisi olla suden hetki (onkin) ja uni voisi olla syvin, ruumiinlämpö matalin, ihminen heikoin, uni lähinnä kuolemaa. Susi kiertää hiillostuvaa nuotiota; sudettakin ajan siirtely on riski, koska uni on villieläin.

Mitä kello on kun kellot käyvät eri aikaa; sisäinen kello, keskuskellona sydämen rytmi, päivävalon tahdistin, kasvien ja lintujen aurinkoa aavistavat kellot, hetki ennen kuin laulu alkaa, hetki, jolloin kaiku on parhaimmillaan kuuluttaa reviiristä; hetkellä ennen kuin tunti keksittiin; käen ja kukon nokat pysyvät kiinni, kertut huokaisevat, kanalauma tuskin raottaa silmiään.

Nyt puiden latvat irtoavat taivaasta. 

Mitä kello on kun valo ja lehdettömyys avaavat maiseman, jäljet metsän komeroista. 

Mitä kello on kun nouset vuoteeltasi istumaan, tai astut ulos? Oletko hereillä kun et tapaa tuttua vastaantulijaa? 

Kun taakse jälkeen jää unohtunut lumi, edelle puolihuolimattomasti ripoteltu uusi, ja hyönteissyöjien suussa sulaa vain sävel. 

Päälle valuu odottamaton valo, innokkaat laulut.

.

.

chr.

Lukitsematta

.

.

Yöt ja päivät olen nukkunut ovet lukitsematta, auki

Sisään kulkeneet eläimet ja ihmiset, henget, mäyrät

Sammal kasvaa kynnyksen koloon 

pesiytyy Unissakävelevä kimalainen

Herään lumikiepistä, pää niin täys sanoja

Etten saa niitä järjestykseen, edes osaa valita 

ensimmäistä; Aivan liikkumatta odotan

Niiden häviävän

Kypsyvät ja putoavat Jäähileineen

Asua tähtien alla

Nähdä yö

Kylmän kielen lipovan poskea

Lipovan maata, taivasta

.

.

chr.

Jokainen selviää tavallaan

.

.

Tämäkin kuutamo kantaa eteenpäin

Silmäkulmat, kiurunkannukset

Ääriviivojen takaa metsän

Jokin lähestyy ja ympäröi, 

valossa pienetkin yksityiskohdat näkyvät, Kivikansa puhuu,

Reki on vedetty orrelle, on tasaus- ja seisauspäivä, Päivättären aatto

on vanha Annan päivä ja kesäauringon kolmas pesäpäivä

Nousemme ja nukumme auringon mukaan

Sylistä puhkeavat kirjat, vain olohuoneessa sataa

Kynttilät palavat tai säästyvät

Yöt kuljemme kuun mukaan, yömuuttajien aurat laulavat korkealla näkymättömissä

Kuutar harjaa hiuksiaan, suolla hiidenhirven helmat, 

Tanssit puiden latvojen kanssa, pajukossa, kukkapohjuksissa, ruokojen puvussa;

olet huminassa puu, punainen tila, palosirkka, ääretön huilu

Ja äkkiä kirkas aurinkotaivas leijuttaa hiukan lunta

Jokainen selviää tavallaan;

Nostan Huulilleni pyhäinkuvan

Kirjoitan vielä sanan, suljen kirjan

Hiilloksen tuhkasta hellan luukun

kosketan nukkuvan lapsen poskea, sinisiipeä,

Vielä pala leipää

Lämpimästä leivästä veitseen tarttunut taikina,

Juomme viinin

Katsomme tuleen

Kätesi sively päivän työn jälkeen

On alkanut tuulla

Istumme puolilaholla rapulla, vatsalehdillä toivo, 

Maa kihisee, rapisee, kohisee, humisee, suhisee

havisee, pauhaa, kuohuu, kuiskaa ja ulvoo, surisee 

visertää, viheltää, helisee, rasahtaa, narisee

Ei ole paikoillaan, ei odota

Kanalan valo, perunanvarret

Pihan yli lentää lehtokurppa

Ruusuruoho kukkii ikuisesti ja taittuu aina allemme kun hitaasti viettelet minut

Sammaleiden silmistä Näkisin linnunradan, kultajäkäläni

Pyökkien synnyttämät silmut leviävät lehdiksi ja putoavat

Kaksi vuotta, neljä, sata,             ,

.

.

chr.

Kannattelen pään päällä

 .

.

Loin sinut tien sivuun

kuin vain minä sinut muistaisin ja näkisin;

sanoisit ääneen nimen

mikä ovat meidän nimemme

alas vaipuvat käsivarret, kylkisuonet

Myöhään iltapäivällä kerrot mehiläisten tanssista. 

Miten puhe siihen johti? Kahdeksikon muotoinen ikuisuus ja varpushaukka liitää yli.

Jäähileet ääriviivoinasi otsamme ja väreily mustassa saarnimetsässä seuraamme rintaan tatuoituja tähtiä, 

ailahteleva löytämistään odottava mesi.

Jokiuomaa niittää kuunsirppi, avovettä, huuhtelen kasvot. 

Asun yöperhosen kanssa; sulkeudumme yöksi johonkin huoneeseen,

lamput häikäisevät, kasvot kynttilänvalossa, siipitäplät.

Mitä me syömme, millä elämme?

Elämme sentään kahdeksan päivää. 

Päivän pituus on muuttunut, samettinärhet pihan yli;

joutomaat, pellot, heinikot, kaikki samaa lumen alla

muurahaiset, maanalaisten pesien horros.

Ajan ja paikan ulkopuolella kannattelen pään päällä lumen reunaa

Kannattelen pään päällä tiivistä sammalkoria, linnunpesää

juuri nyt laulava

kannan risuista tuulenpesää, juuri nyt soiva

kivien nilkoissa juurien kieppejä.

Otsallani kannan hänen otsaansa

Juuri nyt ei sada, takki kuivaa.

Selkeät unikuvat pakkasen valvoessa 

siipiripset, olkajuovat, yön humina

yön tyhjä huone. Jupiterin kuut on löydetty.

.

.

chr.

Käsi poskella

 .

.

Kuusen oksa viittoilee aamutaivaalla, koivun runkoihin on syttynyt valo.

Lintujen ruokintapaikalle alkaa kerääntyä tiaisia.

Vielä pilvetöntä, mutta sääkartalta vyöryy kohti sankka lumisade, tuuli tulee yltymään, mutta se on vasta ohut vire ilman suuntaa.

Istun käsi poskella ikkunassa, ja odotan pyryä, että voin tehdä sen mitä suunnittelin sisällä tekeväni. Tee jäähtyy.

Äkkiä linnut lehahtavat lentoon

silmieni läpi

.

.

Kuu II

 .

.

Astut sisään ja kysyn näkyikö kuu.

Kuu astuu sisään ja kysyn näitkö hänet.

Astun sisään ja toivotan talon hengille hyvää päivää.

Talon henget pelaavat päivät korttia ja illat

kuuntelevat tuulta

kuuntelevat kuuta.

Avaan ikkunan; henget eivät luikahda ulos.

Rännissä valuu sulava lumi.  

.

.

Kuu

.

.

Karhu kääntää kylkeä, 

talven selällä kuu istuu kallellaan katsoo alas;

kirjoitan kuun vaiheista äidinkieltä: kasvukuu, siemenkuu, lohtukuu

kuljen basalttimeret ja vaaleat ylängöt;

laajat tummat mielialueet: Unien suon, Käärmeitten meren

kyynärä kerrallaan kirjaan ja katson kuin hyvän unen.

Kaukoputken ja kuun välissä näkyy utu, linnut, valheet, hyönteisten vaellukset ja nykyaika, 

ne liikkuvat, värisevät, 

kuunvyöryn häiriöt.

Yksi valaistu ikkuna.

Tunnen sen nuotin, sen loihtimat maisemat, koko kuuvuoden.

Piilotetut meret, merien laaksouomat, heijastuksen auringosta,

palisanterin ja  ruusupuun yöhuoneen.

.

.

Kirje

 .

.

Päivävalon ajat tuijotin virtaa, odotin sanaa, 

kirje on viimein kirje ja valmis, 

kun kaikki, mitä olen sanonut, piirtänyt 

merkit kuljettaneet jälleen siihen, mitä joskus on ollut; 

nyt paksun paperin taitellussa salaisuudessa, hiljaisuudessa 

kauan odotettu hetki, kuin olla yhdessä; 

sulan teroituksesta alkaen, ja kömpelöt, raapustetut merkkini

nämä kädet tottelevat vielä

sinusta kaukana, en olisi uskonut tämän olevan näin vaikeaa.

Tulisija sammuu 

huoneen lämmön koskaan nousematta. 

Välillä kykenen painamaan kämmenet muurin kylkeen

että hetken tuntisin jotain muuta kuin rajatonta

vilua

jotain muuta kuin murheen karvauden. 

Haavat eivät parane

tauti muuttaa ihoa harmaaksi

tauti on kuiskaus, kelmeä suru, se peittää kuin kalvo.

Kuulen lähetin ratsun askeltavan jo pihalla.

Leikkaan paperin reunasta ohuen suikaleen sitomaan kirjeen; 

painan sen lävitse terän kuin verettömään sydämeen. 

Yhä uudelleen, puolelta toiselle 

paperi sitoo, sulkee ja puhuu ja vaikenee.

Kynttilässä sinettivahan jälki, mansettiinkin on valunut punaa

ja lautaselle, pöydän pintaan, puun syvään syyhyn

vaha noruu paperin reunaa 

painan siihen oman merkkini

vain tämän kerran 

ei enää väliä .

Kirje kädessään palvelustyttö häviää valon ulkopuolelle, sulkee oven

tossujen ääni loittonee kiviseen käytävään.

Pihalta hevonen kohahtaa matkaan.

Päivävalon ajat tuijotin virtaa, ja  odotin sanaa.

.

.

Tammikuu VIII

 .

.

Tammikuun sunnuntai,

lähteeltä viisi kanisteria raikasta vettä.

Äänetön metsä ympärillä, liikkumaton, vanha luminen kuusikko, kunnes punatulkkupari lehahtaa latvustoon. Toisinaan oksa keinahtaa, vaikka linnut ovat kevyitä. Talvi on peittänyt saniaisten viidakon kuin tasainen kangas, notkelman puro kuuluu jään alta, virrassa voisivat letkutella pienet pystöt; näkyjä pohjasta, kivet ja hiekka, aaltoileva ruoho.

Kaikki ihmisten jumalat kurkottavat kohti ja kuiskaavat korvaan

jäähileet, aurinkotuulen hännät

.

.

Tammikuu VII

 .

.

Loin sinut ajatukseeni, tien sivuun

kuin vain minä sinut muistaisin;

sanoisit ääneen nimen
mikä ovat meidän nimemme

alas vaipuvat käsivarret, kylkisuonet:

asun yöperhosen kanssa; sulkeudumme yöksi johonkin huoneeseen,

lamput häikäisevät, kasvosi kynttilänvalossa, siipitäplät.

Elämme kahdeksan päivää. 

Päivän pituus on muuttunut, samettinärhet pihan yli;

joutomaat, puistot, pellot, nurmikot, kaikki samaa lumen alla

muurahaiset, maanalaisten pesien horros.

Ajan ja paikan ulkopuolella kannattelen pään päällä lumen reunaa,

juuri nyt ei sada ja takki kuivaa.

Selkeät unikuvat, pakkasen valvoessa yön humina, siipiripset, olkajuovat

.

.

Tammikuu VI

.

.

Myöhään iltapäivällä pitkän metsäkävelyn loppusuoralla kerrot mehiläisten tanssista. Miten puhe siihen johti? Kahdeksikon muotoinen ikuisuus ja varpushaukka liitää yli.

Jäähileet ääriviivoinasi otsamme ja väreily mustassa saarnimetsässä seuraamme rintaan tatuoituja tähtiä, ailahteleva löytämistään odottava mesi.

Jokiuomassa niittää kuunsirppi, avovettä, huuhtelen kasvot. 

Yön saamme tyhjässä huoneessa. Jupiterin kuut on löydetty.

Tammikuu V

 .

.

Vieläkin, vuosia jälkeenpäin, suren yhtä poisheittämääni posliinilautasta;

se oli hyvin kaunis, mutta halki, ja jonkun taitamattoman yhteenliimaama, oli muutto ja ylen määrin pakattavaa.

Eräs menneen elämäni tuttava kertoi kerran lähes kuolleensa nielaistuaan sirpaleen.

Nykyään syön kaikki ateriani lautaselta, jonka reunassa on lohkeama. On muodostunut myös tavakseni nuolla lautanen paistettujen munien voista.

.

.

Tammikuu IV

 .

.

Kuolleet kaikki, jotka ovat leipää syöneet, tulee mieleen, kun sulatan pannussa voita, ja painan siihen kaksi jäistä leipäpalaa.

Kaksi tuntia heräämisestä. Kaksi kahvista.

Eilen näkemäni töyhtötiainen nukkuu kai vielä kuusen pimeydessä. Kaikki on pimeydessäkin paikoillaan kohmeiset hyönteiset, talvivarastojen kätköt, tie metsässä, metsä molemmin puolin, 

metsä, lintujen läsnäolo.

.

.

Tammikuu III

 .

.

Kolme kilometriä metsätien päähän; kuusikkoa, kallioharjanteita, katajikkoa, suota; suopursujen lehdet ovat painuneet, mutta pursumetsä tuoksuu väkevästi, hiljaisuuden lajeja.

Lämpöaste pudottaa puiden oksilta lumia, ne täplittävät maata kuin metsänväen sorkat ja käpälät olisivat vain hetki sitten esittäneet hurjan tanssin. 

Matalassa auringossa kuusenkävyt, jäiset koivujen loistavat latvat. Tiaisparvi tutkii puita neulanen kerrallaan, töyhtö- ja hömötiaisia, puukiipijöitä.

Korppipari saattaa paluumatkaamme takaisin Iso-Suonia -järven rannalta.

Sää on kylmennyt, alkaa pakastaa; märkä lumen pinta muuttuu kovaksi, jalkoja väsyttää.

Punainen taivas, pakkastaivas, hehku puiden takana, alla, kaikkialla

.

.

Tammikuu II

 .

.

Kaupan ovella tapasin        ,

katselin hänen silmistään, mitä hän on tänään nähnyt.

Mikä oli oman haikeuteni ja kateuden sekoitus?

Näin hänen avaavan oven pihalle, lumen sinisyydelle

tai sulkevan, 

painavan käden hellan kylkeen, lisätäänkö vielä puita? Sen lämpö on pehmeä, hiilloksesta syttyisi vielä helposti.

Ikkunan ulkopuolella rastas lehahtaa paljaaseen syreeniin.

.

.

Tammikuu

 .

.

Ilta pimenee. Puut ovat yksityiskohtaisesti piirretty taivasta vasten.

Astuin juuri sisään parin tunnin kävelyltä, tullessa toin vajasta sylillisen polttopuita ja kanisterin lähdevettä. Vesi on umpijäässä, nostettu lähteestä nelisen päivää sitten. Vajaan jäi vielä yksi.

Avaan viinipullon. Sytytän kynttilän.

Ei ole nälkä. 

.

.

Jälleen yö

 .

.

Äkkiä on jälleen yö

ja yöllä on murheet

ja tähdet ovat liian kaukana 

niitä kiertävät toiset maailmat

joissa on öisin omat murheensa

varjojen ylistys

.

.

Nukkumaan

 .

.

Menen nukkumaan, on kylmä

aamulla asteita on vieläkin vähemmän, 

menen nukkumaan,  kääriydyn villaan,

menen nukkumaan; kaikki muutkin nukkuvat, paitsi kuu ja yö ja mieli

asteita on aina vain vähemmän,

on kylmä, villa muuttuu lumeksi.

Menen nukkumaan, ja matka on pitkä, keittiöstä kamariin

plussasta kohti miinusta

ja Riisun monta päivää päälläni olleet vaatteet, irtoavat, putoavat 

häviää päivän matka, 

yö helmi helmeltä asteet 

.

.

Sumu

 .

.

Mitä jätettiin tekemättä,

sumu, se mitä ei näy

kun en saanut unta.

Olla huoneissa, olla talossa, olla metsässä,

olla hakkuulla, olla soilla, olla kalliolla,

olla näkemättä

.

.

Teekupilliset

 .

Päivän ensimmäinen teekupillinen

Ulkona pakkasta, kannoin vajasta korillisen puita ja jäätyneen vesitonkan.

Takassa palaa tuli,

Liekit heijastuvat ikkunaan, kuin piha roihuaisi

Sisälämpötila nousee jo lähelle 18

Toinen kupillinen, sama teepussi

Hiilloslinna sortuu

Tutkin eilistä ruokalautasta; saan poimittua rasvasta pitkän hiuksen

Toinen maku, kolmas kupillinen, 

Kallistan tiskipöydällä jäistä vesitonkkaa, pieni kupla liikkuu sen sisällä.

Jääkaappi hurahtaa käyntiin

Neljäs kuppi teetä

Joulukuun matala aurinko

Parvi rastaita lentää koivun kirkkaan latvan ja pienen pihlajan väliä. Pihlaja on marjosta raskas,

vanhoja, käyneitä marjoja täynnä.

Ohutta kiillettä sataa heinikkoon pilvettömältä taivaalta

Huone aukeaa huoneen jälkeen

Raskaat kalusteet, oviverho

Viides kupillinen

Käsivarren mitta, suitsukkeen kesto

Kuudes teekupillinen

Mustalla piirretty ikkuna

Kasvava kuunsirppi erottaa metsän rungot toisistaan

Heijjaan varpaillani kuuta piilostaan, niin lähellä

Seitsemäs teekuppi

Painan lämmintä kupillista, savista kylkeä, rintalastaan

Tähdet höyryävät, planeettojen reunat.

.

.

chr.

Mikä päivä on

 .

.

Hän kysyy mikä päivä on 

toisinaan aamuisin nimet muuttuvat

maa on uudesta lumesta valkoinen,

seuraavana kukkien peittämä. 

Lasken olkapäät alas, en tarvitse suojaa. Lopetan odottamisen.

piirrän posket, nenän kaaren

ylähuulen reunan, ja hän odottaa väsymättä

kuin arktisten alueiden susi

ainoa valonlähde ja metsästäjä

osuma

jäähileet, nekin sen verran kuin me.

.

chr

Maisema oli enemmän

.

.

Maisema oli enemmän kuin maisema, se oli näky, sävellys ja hiljaisuus

kokemus koko iholla, sukellus siihen, siihen pukeutuminen

tuntea yhtäaikaa sen sisä- ja ulkopuoli,

olla osa sitä niin pieninä palasina, ettei paluu ole enää mahdollista

mitään jäisi jäljelle

irrottaa nyörit ja kahleet. 

Voisi pudottautua lentoon, levittää käsivarret siiviksi. 

Ja lämpimät ilmavirrat nostaisivat.

Tässä on kuva: 

ikitammet pihassa jo nukkuvat, puiden henget

porstuasta maahan putoaa valo 

nahkasiipiset kiertävät pihaa, ja vedenalaisen kallion puhetta

kivien nilkoissa juurien kieppejä.

Kuvassa keittiön pöydällä kupit, käytetyt teepussit, leivänmuruja,

kasa kanttarelleja ja sanomalehden aukeamalle perattu sammalen varsia ja multaa, 

seassa muutama kulkija

ikkunassa oranssiruutuiset verhot.

Ulkopuolella spelttipellon vaaleaa kultaa ympäröi tummuvan metsän siluetti.

Kolme hirveä syö pellossa viljaa, emä ja kaksi vasaa

vasojen selät vasta kasvamassa tähkäpäiden ylle

ja niiden yllä puolikkaansa päälle kasvanut kuu

ei aivan valaise, kulkee yli

kuin kosketeltavan lähellä, kuin aavistuksen kallellaan.

Kanalan orrella asukkaat vaihtavat jalkaa, puhuvat unissaan

pihalla koira ei ole vielä huomannut hirviä.

tammi kaartuu, ottaa taloa lähemmäs

naava liikkuu hitaasti, kaarnan kasvot, kaulan uurteet.

Hämärään tottuminen.

Tähdet kukin vuorollaan sanovat nimensä

puut liikkumatta metsä sulkeutuu, kohisematta.

Koira asettuu makaamaan portaille.

Kuun viereltä hirviemän pää laskeutuu syömään.

.

.

chr.

Hautausmaan hiekkaa

.

 .

Viiniini oli sekoitettu vielä vettä.

Storamumi nyökkää hyväksyvästi

tyhjentynyt Lautanen, ja Leikki sai jatkua

Silkkisten helmojen alta hivenen etäämmälle

Kynnyksen toisella puolelle, koirat odottavat makupaloja

Palvelija sytyttää saliin lamppuja

Muotokuvastaan Urgroßvater katsoo lempeästi

etusormen ohuella kynnellä hän Osoittaa ovea verannalle

Kuin viulunkieli pingotettuna soisi

Syysleimupenkin piilomajassa 

Pidättelen kuluvia vuosia

Laahaan jalkoja, poljen alamäessä turhaan vastapäivään

Kiviaidan viertä, Rosellin ja Augustinin hautojen yli, 

Kuiskeiden ja lyhtyjen sirpaleiden yli.

Tämä on totta: puhdistin kynsien alta hautausmaan hiekkaa

polkujen nimet olen lyhytmuistisena unohtanut

etenen kai poispäin, Aavistuksen suunnasta, luulen

Ratsastajien kulkue metsäisellä kujalla

Maa tärähtelee, mutta jättiläisvaahterat kannattelevat, pärskeitä

Hevosten harjoihin on sidottu kimmeltäviä kiviä

Suitset välähtelevät, Siivet selässä iltapäivän auringossa

Koirat seuraavat saattuetta

Annan jaloilla vauhtia; Kaviouraa on vaikea ylittää

Mustatikka lehahtaa varjojen läpi

Huutaa tuntematonta kieltä, 

Huutaa kauan latvoihin, viittoilee lammelle

Koko matkan vyö puristaa

Enteet kerääntyvät, ojat syvenevät

Koteliaat, pääjalkaiset ja Maneetit kelluvat kankeina alassuin

Pidättelen vuosia pidempään kuin ikuisuus

Avaan mielessäni vesirajan Alakeittiön komeron ovella

Se jäätyy kannattelevaksi ohuille renkaille

.

.

chr.