.
.
On avaimia;
Mutta oksat koputtavat oveen
On pesäkammioita;
Pehmeitä asumuksia kalustettuna
Sammalilla
Kuivalla ruoholla
Nisäkkäiden karvoilla
Ja lintujen höyhenillä
Kammiot lukitaan sokerisilla mesikupeilla
Ja Kuningattaret koputtavat,
Sisä- ja ulkopuolelta.
On yön avoimia ovia
Vartioimattomia sisäänkäyntejä
Kenelle, mille vain kulkea
On pajujen ja raitojen paksuja suojuslehtiä
Avaimettomia Perhoskoteloita, munankuoria
On pähkinämatoja murtautumassa kuoren alle
Eläinsuojien yörauhan salpoja
On lukitsematta sydämiä ja on lukittuja
Kutsuun avattuja käsivarsia yhtä paljon kuin
Sinetöityjä tunnustuksia ja kirjeitä
(Niistä en sano mitään)
On pimeään piilotettu aika;
Maailmojen raja;
Se pysähtyy, kumartuu korvalle
Se ei kaiu vaan kuiskailee niin, että
Ilma ohimolla värisee:
On kasoittain kelpaamattomia avaimia, kuin vuoria,
Harjuja, pitkiä harjuja
.
.
chr.
Upea, mihin kaikkeen meillä olisikaan avaimet, jos osaisimme niitä käyttää, mutta toisinaan tuntuu, että nimenomaan ihmisen hallussa noista avaimista tulee mihinkään kelpaamattomia. Näen tässä runossa paljon muutakin - tektisi avautuvat moniin erilaisiin kerroksiin ja kerrostumiin, joista löytää aina jotakin uutta.
VastaaPoista