Loitsu

.
.
Kehä kehrän kärry
havakka haukka karo teräakana
naamaa kaahe haka
kiuhtaa kimppu hatakka
kärhevä penikka
luumarja naavattava lapakko.

Koro luomi
koro luomen loitio
kallas palhe koppilo
luometon lato lapea.

Sulle punkatta huulettaa haama
suulle puuha uudella haava
haavatta hanka
ralotta ranka
kivutta kiipevä koto
nukkaniska, itukehto, nivellitukka.
Koska hengästin kallellisen
sitä silpo silmä
silmäkulma kapea
kaupo polvi palava.

Kaahe! Kierä! Käetä!
Uppoo uutuva, kutee imike
lietee tuulea tupeke
aaluva aulio
kauho koko koloa
komeron kopiota
korpin koura koppamatoa
maan maaren napalamppua!
Yynnä hymy-ydelmä!
Hyrsky hyväelmä!
.
.
.
© chr
.

Tämän maailman reunalla

.
.
Tämän maailman reunalla

palokärjen iskut vapisuttavat taloa,
olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi
ja ajattelen kuolemaa,
äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan
sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää
ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.
he ovat enteistä aavistuksia täys,
luonnon varoituksia.

Mahdumme taloon kaikki;

koirat haukkuvat tyhjiä askeleita

kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;

pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,

ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.

Käsiini lasketaan onnenapilat, 
jalkoihini vihreä saari.

Vaahterat tukevat taloa

ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,
kunnes varjot kulkevat yli;

lunta sataa ikuisuuden

kinokset ylettyvät räystäisiin,

kiurunkannusten keltaiset järvet painavat

kieleen meden mieleen, säteilevät silmämme kiinni

(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)

Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja
lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;
enkelit poistuvat talosta,
metsälinnut lopettavat vierailut.
Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,
kiertyy öiseen pieneen onkaloon
värähtää

.
.
© chr
.

Ajan iiris

.
.
ajan iiris, sen mustuainen;
sinun silmissäsi kahden sekunnin ikkuna;
hetki, joka on, elämiemme pohja,
on pyyntö olla, kutsu tulla,
ja toteamus asioiden tilasta.
Se sisältää kaikki hetkemme, se on nyt,
se tietää, että kun olemme erossa, hetkemme sittenkin on,
ja on ollut yhteisten elämien alusta
.
.
.© chr

Eva Dahlgren - Ängeln i rummet

Tervetuloa!

.
.
Keskiviikkona 27.2.2019 klo 18.00
Lohjan kirjoittajat, eli Puukstaavi-ryhmä
esiintyy Kässän talolla, aiheena
Lohjanjärvi, runoja ja tarinoita järven rannoilta.

Tynninharjuntie 21, 08700 Lohja
.
.
Esitykseni:

Kuu juoksee männikössä

valolaukkaa

keskellä peltoa seisoo sänky savisaappaissa

häntä kohti horisonttia

uskoo koiranheinään ja piikkisiin siemenkotiin

metsänrajaihmisen laveerattu piha

talventörröttäjä, tähtitaivas

aukeaa puusohvalta kuin paperikotelo,

jossa siivet on käännetty lepoasentoon

aavalta rantaan

jään alla ulvoo ison kalan käännös

läpi kasvavat ruusut

.

lumesta nousee taivas

pimeyttä tiheämpi sumu,

yön lähestyessä joutsenet soutavat

allikon kevätrajaa, auki pientä palaa vettä

laajenee, uppoava kehä

saaret irtoavat vedestä

saarekkeet pellosta

rungot maasta, latvat juurista

pimeys erottaa laulut linnuista

tämän kuvan näitä käsistä

katseen kuvasta, silmäsi;

sinut minusta;

viidakon kaihoisin laulaja

havumetsän hartia

hyväily sylissäni,

yhä syvemmät

aaltojen jäljet

.

luurangassani heijaa korkein puu

juuret syvälle maanvahaan,

irtoaa keuhkoista mitattu huone

ilman malto valuu mahlana,

vapaus sukeltaa vedenalaiset

ylösalaiset ovet

eikä jää revi uimarin kaulaa

.

järvi ui kehyksistä sisään ja ulos

lahden ensiveteen

kirjoittaa kevään kuikka,

sitten rannassa kauhova kahvipannu;

nokisia kylkiä sihisevät tipat,

kannen alla pyörii untuva

.

hirvi ui järven yli

kantaa sarvissaan taivaanpitelijän

vaivalla veistetyn ikkunan

karhun kuivuneen käpälän

synnyttäjän taikavyön

lapsen yöitkettäjän

kivisen kaivon

kiroruohon kuohun.

Ui, kantaa

.

sylintäyden järven

uittaa vatsaa

uiskelee varpaat,

kalat ripsien piilopaikkaruo´ot

nahkaa näykkivät ahvenet

syövät, mitä jää , jää

sen vesikirput syövät

sudenkorennot suursyömärit syövät

täyden sylin, järven,

levitän hämärän, ihmeitä täynnä

leviää rannoille

.

vellova hunajameri

on kastellut kaakkurin hihat,

peilimaan rajassa se lentää komean kaaren

kiehuvan haavikon yli;

sukimatta ei selviä: pisarat unen rypäleinä

kuin äkillisen rakastelun jäljet

.

lepäämme vierekkäin

hanhet muuttavat ylitsemme etelään,

jokaisesta putoavasta sulasta tarjoan hiuksen,

makaa maan hyvyys.

Puolenneljättä tunnissa kaikki on ohi,

öisten kukkien kasvot

muistikuva

kymmenen päivää uimme veden alla

syksyllä olet paperista taiteltu siluetti

kosketin

.

yöikkunat auki,

uimattomat järvet kelluvat

tyynet päivät ohutta sadetta,

vieläkin odotamme alkavaksi lämpöä

kääntyisi päin, helisisi

hengenvetoja kankaalle

valuisi päällemme valo

maisemaan laaja keltainen.

Sydämiä kannatellaan, eläviä ja kuolleita

suljettujen silmien näkyjä.

Aika tihenee ja irrottaa

ottaa taas kiinni, koskettaa lujasti

huoneen aurinko valaisee hetken alastomuutta.

Sydän auki, rinta;

hopeoidut kuvamme

.

aironveto kerrallaan pinta särkyy

luodoilla vesi on jatkuvassa liikkeessä,

parannan vauhtia

syksy syttyy tuleen

syttyy soutava lintu

häviävät kuvat, kartan taitteet

peilisaaret reunojen yli

.

kuunpimennyksen aikana vedet nousevat taivaalle

rapujen askeleet, pohjan ruohot taipuvat

läheinen joensuu kertoo virtauksen

ja kuviteltu valas huokaa

Peilimaan selän alla aukeaa molempien totuuksien sali

loputon hengityksenpidätys

lipuu kuin sukellusveneen haamu

Täällä sydämet punnitaan

vedetään laaksoihin, toiset valuvat syvänteisiin

kajastaa yön tapetti

Kerro kuu, kun kukaan ei nuku

miten pysähtyvät valkoiset tähdet

veden alla yhtyvät linnunradan päät

syksyn myöhäinen loppu

.

hallan vaalea hansikas taivuttaa heinää

nojaa seinään, katsoo huoneeseen;

lasiheijastuksessa lokakuu paisuu haavikon läpi

haapojen rungot, lehdet rakastaa, ei rakasta, rakastaa;

Hallan sydän on korkean taivaan värinen, kehrää

jäätää lahdenpohjaa, kahlaa, laulaa

meloo joutsen, tyyntä auki ja vettään

vettä, jonka pohjassa pääskyt viettävät talvensa

.

vielä kannan satakieltä taskussa

timanttiterillä ja helmiäiskielillä sovitettuja lauluja

ja kuikka huutaa vuoteellani yön veden läpi;

linnut puhuvat aina totta

pitkän yön muinaiset laulut.

Ja koska kauneus on tuska, vältämme sitä,

mutta kädet susina soilla juoksevat,

kuin sokea huimaus, joka tunkeutuu huoneeseen

ja pudottaa ilmansuunnat toistemme sisään,

(varkaan kieltä)

Kadotin kokonaisia kaupunkeja,

koska halusin olla matkalla ja ajelehtia rantaan,

lennättää suostuvia sormia,

mutta ihokuvat, vaahtomeri ja kaunoinen,

päiväverhon nimeämättömät piirtoheinät,

talvehtivat naamioituneina.

Taivaan väri on lila ja järven paino on musta.

.

kuu kutsuu

vetää, kääntää jään

alla ulvoo talven koira

.

latuni yli kulkee sorkkapohjien polku;

peurat ovat piirtäneet jääaavalle kompassiruusua;

karttapohjoiseni on mateennahka,

eteläiseni öisen pilkin lemu,

ensimmäinen poika lähtenyt päivännousuun,

toinen asuu rantasuvea,

tytöillä lintutuulen ruumis, vaan toisella lintu, jota ei ole.

Vastakalliolla kataja kahdella jalalla

tähyää kevättä, lunta sääksen pesällä.

Nyljetty kala potkaisee repussa.

© chr.

Hiulistit

.
.

Hiulistit kulkevat maailmojen väliä

jotta soisi, koskettaisi, tuulisi lounainen kylki

sen taipuvan traversojen askelmat

he lähettivät linnuille suukappaleet, he lähettivät tiaisille, kerttusille,

he lähettivät tikan iskemään taukoja puusta hopeaan

iskemään kiveen, kallioon alla, kohinaan, halkeamaan;

sellainen pikkuinen, ei se ole vielä tuntenut käsien lämpöä

ja, vielä vapaa päättämään jatkaako matkaa

(nuotit jatkavat); askelia edellä, 
kuuluu puhallus, niin hiljainen ja lyhyt,

voimakas,

polku, pysähtyy laulu, hetken kuvittelee, ,  ei,

katsoo ympärilleen; kauempana edellä heilumaan jäänyt oksa

sävelien pieni edetakainen liike

.

.

©chr.

Silmät auki pimeässä

.
.
silmät auki pimeässä
puutunut patja
kellon tasainen puntti
yöpuulle karannut lintu
hetken kukkuva untuva
valvova pöly

kellon puntti
vinttiä kalustavat hiiret
tyynyllä kääntyilevä miksi
karhea pimeä
kuuttaren hiukset
karannut patja
puutunut lintu
kukkuva pöly
valvova vintti

kellon puntti
satavat huoneet
kalustavat hiiret
yöpuun miksi
lakanan hiekka
himmeä haju
tasainen hetki
taipunut pimeä

kellon puntti
narahtaa salvos
talo vaihtaa jalkaa
satavat hiiret
pimeät huoneet
yöpuun hiukset
lumen untuvat

kellon puntti
puutunut vintti
valvova lintu
kukkuva patja
karanneet silmät
tyynyllä kääntyilevä miksi
.
.
©chr.

Lapaluitten alle

.
.

Kyllä, hän yrittää kurkistaa lapaluitteni alle,

siivet eivät vielä ole kasvaneet täyteen mittaansa

niiden tyngät lumoavat; ne valaisevat kädet

väistyvät pehmeät kilvet, kaarevat maljat, jatkuva kaipuu,

kyllä, toivoin

hedelmällisen seudun kukkasia

kumartamaan ja sulamaan ja sulattamaan

matelevaa käärmettä, joka luukätköni läpi tunnustelee suuntaa

ylös vai alas;

ja katua nousee rakennuksen kupoli, kuin kuu,

syvä ja kultainen

ja päätykolmion freskossa mäntymetsä alkaa heilimöidä,

syvä ja kultainen

kunnes aamu kulkee maapallon ympäri hiljaisilla rattailla,

teepussien laput, lepattavat perhoset, kuppien reunoilla

.

.

©chr.

Pukeutumisesta II

.
.

Pimeänä aamuna

nostit purppurasametin taivaan laitaan

löysäsit nyörejä

kukkastesi tuoksu;

pukeudun kultaisiin krysanteemeihin

maalaan lintujen silmät umpeen 

saapasjalkaiset kanat, sylilampaat,

nimeäsi en ole unohtanut, kasvonpiirteitä

Avauduttuani astut suoraan kohti

(lentotähdet aina suostuvat)

kuunvalo vie silmät

tuulenpuuska korvat

minulta piilotetut

mantereilla tuikkuvat nauhat

.
.

©chr

maaksi olet sinä jälleen

.
.

metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen haalea lehti putoaa

maaksi

olet sinä jälleen

suuri korppi erottuu latvasta siivilleen

yön kädellä piirretty

sulanruodon vahva viiva

anna pukeudun hallanotkon jäkäliin

viimeisiin mustikan lehtiin,

koska maaksi

olen jälleen

.

.

©chr

Puhtaat tähdet

.
.
Palaamatta lentävät puhtaat tähdet
pimeys on rakeinen.

Älä herätä minua
vielä

tumma laahus
.
.

©chr

Joulu

.

.

Vaaleaksi kohmettunut rasva muodostaa paikoilleen jämettyneen putouksen alas pöydältä,

kuluneella puulattialla meren, oksakohdat kohoavat saarina;

porstuan pöydällä, uunipellillä, aukirevennyt ruiskuori,

kuin kinkku olisi räjähtänyt ulos kypsyydestään;

parvi tiaisia, keltasirkkujen rinnat suojaisen tarjoomuksen selässä juhla;

koirien kielet seuraavat lihaa jo kuorrutetaan hiellä ja mielialalääkkeillä;

eineslaatikoiden uunista tulvii uupumus, äidin ikävä jonnekkin aikaan jota ei enään ole;

hän ei halua lähteä haudoilta kotiin, painaa päänsä jo kauan sitten ruohottuneeseen maahan.

Sormus kimmeltää, kokeneet sormet liikkuvat flyygelin koskettimilla, Isoäidin haamu,

Stille Nacht, heilige Nacht, hän laulaa muistissani Maria Callaksen äänellä,

lämmin ylväys ja joulun taika sataa päällemme, leviää

punaviinitahra, kuuma luumuhillo, steariini pesulapuhtaalle pöytäliinalle;

leijonatassujen ääreen tarjoillaan koirille vermuttia;

graavilohta on vain aikuisille;

kuusipuu on ihmeellinen tuntikausia paketteja sukelletaan sen kätköistä;

neulaset viihtyvät sukissamme kunnes porstuan pöytä alkaa jälleen vihreänä orastaa;

uusi sato kypsyy.

.

.

©chr

Saako tulla laulamaan

Jo ehkä perinteeksi muodostunut esitys luvassa kyläyhdistyksen pikkujoulussa perjantaina 7.12.18 metsästäjien kodalla, nuotion äärellä:
.
.

Saako tulla laulamaan

Kaurapellon sänkipillit viheltävät, soivat, säestävät tuulta

viima ajaa metsäsaarekkeen pellon laitaan,

ryskyen valtaojaan kumolleen, tien risteykseen.

Talventörröttäjät, piikkiset siemenkodat,

tähtitaivas aukeaa kuin paperikotelo.

Kylä pysähtyy, tuuli painaa posken koivuun,

pysähtyy valtaojan leppien marssi,

hirvien makuu nousee katsomaan,

Tuhkasillan vesirotta kuulemaan.

Tiellä pimeässä kulkee kuin kuningas, Mäyrä,

kultainen kruunu, laulunsanat kainalossa,

tiellä kulkee viitan sihinä,

kulkevat aurausmerkit.

Loistavaa Jupiteria näytetään pilven raosta.

Mäyrän urhoollinen sotilas, Lukki, etenee taholtaan määrätietoisesti,

kypärä, olkain, ohuet saapasraajat.

Myös Musta Rinssi, kissa Felis Ernesti, kaikilta tunnettu,

on läpikulkumatkalla Suomusjärven tiellä, lähestyy,

hopeinen kruunu, kymmenet miekkakynnet,

häntä kohti horisonttia.

Ja Kuu, joka heidän ylitsensä käy, kulkeepi latvustossa,

kynttilävyötetty, se maailmaa vaalaaiseevi (laulaen).

Nämä neljä kohtaavat, maan päällä, metelin alla

eläin eläintä lähellä

siinä karva, siinä turpa, siinä kirkas silmä, pihkahengitys

ja metsäpohjan tieto, seisovat rivissä,

helähtävät, ja kumartavat:

”Hyvää iltaa,

saako tulla laulamaan jokaiselle

metsäsaarekkeen säädylle,

joka huuhkajatenorille, unisieppareiden lapsille,

sekä Fagerströmin viekkaalle ketulle,

koko väelle, kuin paikalla on?”

Saatuaan luvan alkavat laulaa:

(sänkipillit soivat vireessä, puhaltavat alkavaa pyryä)

”Näinä päivinä kun maa ja vedet on sidottu jäähän,

kun päivä istuu pesässään

ja aurinko, armollinen mejesteetti,

lepää vuoren onkalossa,

kutsutaan hetimiten ylitse Yksi Yleinen Joulurauha.

Rauha tehdään paikastlävitse kaikille tunnetuksi

joka elukalle, nisäimeväisille

aitan alle, saunan vintille,

kivimankelin kaukaiselle maalle,

silloin kaikuu uuden ajan onni,

särkyy vääryys,

ja joutuu jouluaamu, ompi saatu ilo, rakkaus.

Lopultas me toivotam

ja me toivotam asukkaille, pellon reunoille,

savisaappaille, poikkikulkijoille,

pakkasveden melojille ja päällekutsutuille

Korkeatäyttä Juhlapyhää!”

Metsän tuulikaapissa soittelevat puut;

Kuu se kulkeepi, Kuu se pyörii,

laulaa männikössä valolaukkaa.

Mäyrä, kultainen kruunu,

Musta Rinssi

ja urhoollinen Lukki,

kaikki kumartavat ja lähtevät

tuosta ulos, siitä munkin matkani pitää.

.

.

chr.

Kipeä muste

.
.

kipeä muste

puheet, ruoste

saniaisten sulkakynät

miten kehtaavat maleksia näin tavut

runot juurtumatta

päivänvalolauseesta kirjanpainajien toukat

(nuo kastittomat kuninkaat)

luovat äänettömät sanat

tavuja pidemmät, jotka eivät yletä vielä sanoiksi

sanojen rivit, jotka eivät kasvaneet lauseiksi

ja lyhyen säkeen viserrykset

leikatut sanat

varkaan kieliset sanat, jotka pakenevat

paperin säikeet, suikaleet

äänettömän äänet.

Lue laulutervehdys puilta, ne ovat runoja

äänipuilta kaikupohjilta

sananjalkojen alta salatut sanat
kuiskaavat tavujen siemenet
hennot juurihunnut

.

.

©chr

Jonain tällaisena

.
.

Jonain tällaisena yönä

olen hyvin pieni

hevosen kuvetta vasten.

Se korskuu hyttysille

aavistaa lähdön

ja lannan haju on turvallinen

Lähestyvä lumi tuoksuu jo

ilman tumma reuna.

Yön rinta on syvään maatunut kavioihin,

ja yllä kohoaa hevonen kuin vuori

Tällaisena yönä

pysähtyy laukasta

syksyn ensimmäinen mustuainen

kyljet vaahdossa,

tarjoaa käden

pimeän käden

.

.

©chr

Pienet ahvenet

.
.

sylintäyden järvi

uitan vatsaa

ajelehtii pohje

uiskelee varpaat,

kalat odottavat silmien sulkeutuvan

ripsien piilopaikkaruo´ot

pienet ahvenet näykkivät nahkaa

ahvenet syövät, mitä jää   ,    jää

sen vesikirput syövät

pohjamudan kehitysvaiheet

sudenkorennot suursyömärit syövät

täyden sylin, järven,

levitän hämärän, ilmeitä täynnä

levitän rannoille

.

.

©chr

Sisältäni

.
.

Tähdet kasvavat silmistä

revontulien siipisulat

jouto, rikka, mikäkukka

kasvin salainen voima

siemenkota, juurtumaton latvatuuli

kerrossammalkerros

ja haapa, joka kulkee hitaasti, mutta

ei päästä sisään, tai päästä vähällä,

Metsä sisältäni kävelee polkua

oksakohdan ihoa

riippuvaa, pystyä

.

.

©chr

Kuunpimennyksen aikana

.
.

Kuunpimennyksen aikana meri nousee taivaalle
rapujen askeleet, pohjan ruohot taipuvat

läheinen joensuu kertoo virtauksen
kuviteltu valas huokaa

Peilimaan selän alla aukeaa

molempien totuuksien sali

loputon hengityksenpidätys

lipuu sukellusveneen haamu

Täällä sydämet punnitaan

vedetään laaksoihin, toiset valuvat syvänteisiin

kajastaa yön tapetti,

takana täydellisen ympyrän varjo

Kerro kuu, kun kukaan ei nuku (nessun dorma)

miten pysähtyvät valkoiset tähdet

yhtyvät linnunradan päät
syksyn myöhäinen loppu

.
.

©chr

Piirroksien

.
.

Piirroksien taipeisiin, iholla,

joihin ei yletä kirjoittaa,

jatkaa jälkeä korkea sävel

kahlaa, kukkii, soittaa huilupilliä

kutoo huoneen, solmii heinää,

vuoteen todellisen kangastuksen

ja maa on pehmeä ja lähteiden vesi

ja nahka, joka toisen päältä on otettu,

toisaalle annettu,

ja vuoteet, joissa lepäsit

jotka vuodet

ripset, silmien räpäytys

kukoistus

ja ruusut

ja ruusut

ja ruusut

©chr

Luurangassa

.
.

Luurangassa heijaa korkein puu

juuret syvään maanvahaan,

irtoaa keuhkoista mitattu huone

onttojen pesäkolojen vihellys

käsivarsilta vapaus uunilinnuille

kierivät helmalta hedelmykset

ilman malto valuu mahlana

peltoaukean vapaus

vapaus sukeltaa metsäpohjan

ylösalaiset ovet

puu puulta kumartuvat puoleen koivujen reidet;

hengitä vain kevyesti, pitele,

hauras sydänveistos

©chr

Vie matkaansa

.
.

Vie matkaansa kuin villieläin; halu on suuri;

vasta pinosin ruusuvärisen lihasalan

lattialankuilta, portailta kadonnut vahtikoira, sen luut.

Metsän kylki huuhtoo lävitse

uudelleen hivelee pimeä,

oi sen lauha kämmen,

oikaisen pyylehdille, uudelleen hylätynkukille;

ruodittomia hampaisia

kohenevaisia haarovia

Kalutusta maasta nousee laitumen hierakkametsä

leveytensä pituinen sudenkaarne,

pellonreunan syvä hetki, maan loppu

varteni talven kuljetettavaksi.

©chr

In English part II

A friend wrote to me it´s a pity one cannot understand my Finnish poems.
So I tranlated a couple in English.
It was difficult because I create words of my own,
such as "helmiäiskieli", "ihokuva", "vaahtomeri" 
(pearly strings, pictures of skin, the foamy sea)
words that you don´t find in a dictionary. And also difficult
because the lack of practise.
How did I do? What do you think?
.
.
Hämärät laitumet

päivänverhosta kannettu

hämärän laitumet

sanojen tieltä hyönteiset.

Liekki väsyy

saaret irtoavat vedestä

saarekkeet pellosta

rungot maasta, latvat juurista

pimeys erottaa laulut linnuista

tämä kuva näistä käsistä

katseen kuvasta, silmäsi;

sinut minusta;

viidakon kaihoisin laulaja

havumetsän hartia

hyväily sylissäni,

yhä syvemmät

sadeveden jäljet

Dusky pastures have been carried

out of the daylight´s curtain

insects give way to words.

The flame gets tired

islands set off from the water

woods set off from the field

trunks off the earth, tree tops off the roots

darkness separates songs from the birds

this picture from these hands

the look sets off from the picture, your eyes

you from me;

the most longing singer of the jungle

pine forest´s shoulder

the caress in my arms,

deeper and deeper

the marks of rain

.

.

.