.
.
Mitä kaikkea olenkaan pyytänyt…
Mutta metsä on yhä tekemättä, se että
Portailta pystyisin astumaan kadoksiin
Että portaillakin olisi kasvatettava pensaita
(Osaa niistä sanomme puiksi)
Että pensaat kasvattaisivat piilot ja puut kasvattaisivat yöt
Että emme kumarru, sotke vaatteitamme
Mitään sanoja
Mahdun sinne kyllä
Loputtomuuteen, että portaat
.
.
chr
.
.
Jatkat tanssiasi ruovikossa;
ohuet kaarevat viivat
Katselen ja seuraan kunnes humisevat päälakemme
Lintujen sade
Samalla vedolla hajoavat sateettomat pilvet, pisteet
Lähtevät päivät
.
.
chr.
.
.
Yöt ja päivät olen nukkunut ovet lukitsematta, auki
Sisään kulkeneet eläimet ja ihmiset, henget, mäyrät
Sammal kasvaa kynnyksen koloon
pesiytyy Unissakävelevä kimalainen
Herään lumikiepistä, pää niin täys sanoja
Etten saa niitä järjestykseen, osaa valita
ensimmäistäkään; aivan liikkumatta odotan
Sanojen häviävän
Kypsyvät ja putoavan Jäähileineen.
Yhtenä aamuna vuodenkierrossa alkaa aika, jolloin aamuaurinko ylettää kamariin nuolaisemaan katonrajan kurkia;
Silloin linnut laskeutuvat sängyn päätyyn ja piirongille,
ja kuikat puolestaan nousevat pintaan varjostimista ja loputtomista lakanoista.
Vielä odotamme mustanvalkeaa kärviäissieppaajaa
Kalahaukkaa me odotamme, matkaltaan wiiripääskyä
Muut kääntävät kylkeä
Painavat päänsä siiven alle, peiton taitteen huokaukseen
Aamun peurat sänkipellolla;
Kun astun ulos ovesta, on aurinko minulta karannut
Kromin keltainen koskettelee pitkällä säteellä peurojen selkiä
Alas taipunutta niskaa.
Koska kevät ei tiedä mitä tehdä
(vaikka syntymän merkit on siihen painettu), muuttaa se
Pellon peurat: olkoon ne hyyppiä! Muuttukoon kuoveiksi! Lentäköön kurppina!
Laulakoon kerttuina!
Asukoon tähtien alla
Nähköön yön
Kylmän kielen lipovan poskea
Lipovan maata, taivasta
Tuntekoon ilman kannattelevan sulkia, tuntekoon ilman liikkuvan
Kuulkoon ilman liikkuvan
.
.
chr
.
.
Mitä kello on?
Kun herään yöpöydän kello osoittaa jotain, en usko sitä.
Nukahdin kuusi tuntia sitten, se muuttuu ehkä viideksi, eikä silloin oikeastaan riitä, tai se muuttuu joksikin muuksi, joka ehkä riittää. Vai nukahdinko?
Keittiön kello näyttää jotain kahvin kuitenkin jo valmistuessa, puhelimen kello jotain muuta. Ajastin napsauttaa pihavalon katkaisijaa, ennen aikojaan, tai auttamatta liian myöhään, ja ikkunan pimeä maisema vaihtuu huoneen kuvaan, ehkä valoisa piha on muuttunut osaksi huonetta.
Onko valo voittamassa, onko pimeä, äänetön maisema; voisi olla keskiyö, nukkumaanmenoaika, voisi olla kello jotain mitä kello on. Mitä kello on? Olen ollut hereillä jo niin ja niin kauan.
Voisi olla suden hetki (onkin) ja uni voisi olla syvin, ruumiinlämpö matalin, ihminen heikoin, uni lähinnä kuolemaa. Susi kiertää hiillostuvaa nuotiota; sudettakin ajan siirtely on riski, koska uni on villieläin.
Mitä kello on kun kellot käyvät eri aikaa; sisäinen kello, keskuskellona sydämen rytmi, päivävalon tahdistin, kasvien ja lintujen aurinkoa aavistavat kellot, hetki ennen kuin laulu alkaa, hetki, jolloin kaiku on parhaimmillaan kuuluttaa reviiristä; hetkellä ennen kuin tunti keksittiin; käen ja kukon nokat pysyvät kiinni, kertut huokaisevat, kanalauma tuskin raottaa silmiään.
Nyt puiden latvat irtoavat taivaasta.
Mitä kello on kun valo ja lehdettömyys avaavat maiseman, jäljet metsän komeroista.
Mitä kello on kun nouset vuoteeltasi istumaan, tai astut ulos? Oletko hereillä kun et tapaa tuttua vastaantulijaa?
Kun taakse jälkeen jää unohtunut lumi, edelle puolihuolimattomasti ripoteltu uusi, ja hyönteissyöjien suussa sulaa vain sävel.
Päälle valuu odottamaton valo, innokkaat laulut.
.
.
chr.
.
.
Yöt ja päivät olen nukkunut ovet lukitsematta, auki
Sisään kulkeneet eläimet ja ihmiset, henget, mäyrät
Sammal kasvaa kynnyksen koloon
pesiytyy Unissakävelevä kimalainen
Herään lumikiepistä, pää niin täys sanoja
Etten saa niitä järjestykseen, edes osaa valita
ensimmäistä; Aivan liikkumatta odotan
Niiden häviävän
Kypsyvät ja putoavat Jäähileineen
Asua tähtien alla
Nähdä yö
Kylmän kielen lipovan poskea
Lipovan maata, taivasta
.
.
chr.
.
.
Tämäkin kuutamo kantaa eteenpäin
Silmäkulmat, kiurunkannukset
Ääriviivojen takaa metsän
Jokin lähestyy ja ympäröi,
valossa pienetkin yksityiskohdat näkyvät, Kivikansa puhuu,
Reki on vedetty orrelle, on tasaus- ja seisauspäivä, Päivättären aatto
on vanha Annan päivä ja kesäauringon kolmas pesäpäivä
Nousemme ja nukumme auringon mukaan
Sylistä puhkeavat kirjat, vain olohuoneessa sataa
Kynttilät palavat tai säästyvät
Yöt kuljemme kuun mukaan, yömuuttajien aurat laulavat korkealla näkymättömissä
Kuutar harjaa hiuksiaan, suolla hiidenhirven helmat,
Tanssit puiden latvojen kanssa, pajukossa, kukkapohjuksissa, ruokojen puvussa;
olet huminassa puu, punainen tila, palosirkka, ääretön huilu
Ja äkkiä kirkas aurinkotaivas leijuttaa hiukan lunta
Jokainen selviää tavallaan;
Nostan Huulilleni pyhäinkuvan
Kirjoitan vielä sanan, suljen kirjan
Hiilloksen tuhkasta hellan luukun
kosketan nukkuvan lapsen poskea, sinisiipeä,
Vielä pala leipää
Lämpimästä leivästä veitseen tarttunut taikina,
Juomme viinin
Katsomme tuleen
Kätesi sively päivän työn jälkeen
On alkanut tuulla
Istumme puolilaholla rapulla, vatsalehdillä toivo,
Maa kihisee, rapisee, kohisee, humisee, suhisee
havisee, pauhaa, kuohuu, kuiskaa ja ulvoo, surisee
visertää, viheltää, helisee, rasahtaa, narisee
Ei ole paikoillaan, ei odota
Kanalan valo, perunanvarret
Pihan yli lentää lehtokurppa
Ruusuruoho kukkii ikuisesti ja taittuu aina allemme kun hitaasti viettelet minut
Sammaleiden silmistä Näkisin linnunradan, kultajäkäläni
Pyökkien synnyttämät silmut leviävät lehdiksi ja putoavat
Kaksi vuotta, neljä, sata, ,
.
.
chr.
.
.
Loin sinut tien sivuun
kuin vain minä sinut muistaisin ja näkisin;
sanoisit ääneen nimen
mikä ovat meidän nimemme
alas vaipuvat käsivarret, kylkisuonet
Myöhään iltapäivällä kerrot mehiläisten tanssista.
Miten puhe siihen johti? Kahdeksikon muotoinen ikuisuus ja varpushaukka liitää yli.
Jäähileet ääriviivoinasi otsamme ja väreily mustassa saarnimetsässä seuraamme rintaan tatuoituja tähtiä,
ailahteleva löytämistään odottava mesi.
Jokiuomaa niittää kuunsirppi, avovettä, huuhtelen kasvot.
Asun yöperhosen kanssa; sulkeudumme yöksi johonkin huoneeseen,
lamput häikäisevät, kasvot kynttilänvalossa, siipitäplät.
Mitä me syömme, millä elämme?
Elämme sentään kahdeksan päivää.
Päivän pituus on muuttunut, samettinärhet pihan yli;
joutomaat, pellot, heinikot, kaikki samaa lumen alla
muurahaiset, maanalaisten pesien horros.
Ajan ja paikan ulkopuolella kannattelen pään päällä lumen reunaa
Kannattelen pään päällä tiivistä sammalkoria, linnunpesää
juuri nyt laulava
kannan risuista tuulenpesää, juuri nyt soiva
kivien nilkoissa juurien kieppejä.
Otsallani kannan hänen otsaansa
Juuri nyt ei sada, takki kuivaa.
Selkeät unikuvat pakkasen valvoessa
siipiripset, olkajuovat, yön humina
yön tyhjä huone. Jupiterin kuut on löydetty.
.
.
chr.
.
.
Kuusen oksa viittoilee aamutaivaalla, koivun runkoihin on syttynyt valo.
Lintujen ruokintapaikalle alkaa kerääntyä tiaisia.
Vielä pilvetöntä, mutta sääkartalta vyöryy kohti sankka lumisade, tuuli tulee yltymään, mutta se on vasta ohut vire ilman suuntaa.
Istun käsi poskella ikkunassa, ja odotan pyryä, että voin tehdä sen mitä suunnittelin sisällä tekeväni. Tee jäähtyy.
Äkkiä linnut lehahtavat lentoon
silmieni läpi
.
.
.
.
Astut sisään ja kysyn näkyikö kuu.
Kuu astuu sisään ja kysyn näitkö hänet.
Astun sisään ja toivotan talon hengille hyvää päivää.
Talon henget pelaavat päivät korttia ja illat
kuuntelevat tuulta
kuuntelevat kuuta.
Avaan ikkunan; henget eivät luikahda ulos.
Rännissä valuu sulava lumi.
.
.
.
.
Karhu kääntää kylkeä,
talven selällä kuu istuu kallellaan katsoo alas;
kirjoitan kuun vaiheista äidinkieltä: kasvukuu, siemenkuu, lohtukuu
kuljen basalttimeret ja vaaleat ylängöt;
laajat tummat mielialueet: Unien suon, Käärmeitten meren
kyynärä kerrallaan kirjaan ja katson kuin hyvän unen.
Kaukoputken ja kuun välissä näkyy utu, linnut, valheet, hyönteisten vaellukset ja nykyaika,
ne liikkuvat, värisevät,
kuunvyöryn häiriöt.
Yksi valaistu ikkuna.
Tunnen sen nuotin, sen loihtimat maisemat, koko kuuvuoden.
Piilotetut meret, merien laaksouomat, heijastuksen auringosta,
palisanterin ja ruusupuun yöhuoneen.
.
.
.
.
Päivävalon ajat tuijotin virtaa, odotin sanaa,
kirje on viimein kirje ja valmis,
kun kaikki, mitä olen sanonut, piirtänyt
merkit kuljettaneet jälleen siihen, mitä joskus on ollut;
nyt paksun paperin taitellussa salaisuudessa, hiljaisuudessa
kauan odotettu hetki, kuin olla yhdessä;
sulan teroituksesta alkaen, ja kömpelöt, raapustetut merkkini
nämä kädet tottelevat vielä
sinusta kaukana, en olisi uskonut tämän olevan näin vaikeaa.
Tulisija sammuu
huoneen lämmön koskaan nousematta.
Välillä kykenen painamaan kämmenet muurin kylkeen
että hetken tuntisin jotain muuta kuin rajatonta
vilua
jotain muuta kuin murheen karvauden.
Haavat eivät parane
tauti muuttaa ihoa harmaaksi
tauti on kuiskaus, kelmeä suru, se peittää kuin kalvo.
Kuulen lähetin ratsun askeltavan jo pihalla.
Leikkaan paperin reunasta ohuen suikaleen sitomaan kirjeen;
painan sen lävitse terän kuin verettömään sydämeen.
Yhä uudelleen, puolelta toiselle
paperi sitoo, sulkee ja puhuu ja vaikenee.
Kynttilässä sinettivahan jälki, mansettiinkin on valunut punaa
ja lautaselle, pöydän pintaan, puun syvään syyhyn
vaha noruu paperin reunaa
painan siihen oman merkkini
vain tämän kerran
ei enää väliä .
Kirje kädessään palvelustyttö häviää valon ulkopuolelle, sulkee oven
tossujen ääni loittonee kiviseen käytävään.
Pihalta hevonen kohahtaa matkaan.
Päivävalon ajat tuijotin virtaa, ja odotin sanaa.
.
.
.
.
Tammikuun sunnuntai,
lähteeltä viisi kanisteria raikasta vettä.
Äänetön metsä ympärillä, liikkumaton, vanha luminen kuusikko, kunnes punatulkkupari lehahtaa latvustoon. Toisinaan oksa keinahtaa, vaikka linnut ovat kevyitä. Talvi on peittänyt saniaisten viidakon kuin tasainen kangas, notkelman puro kuuluu jään alta, virrassa voisivat letkutella pienet pystöt; näkyjä pohjasta, kivet ja hiekka, aaltoileva ruoho.
Kaikki ihmisten jumalat kurkottavat kohti ja kuiskaavat korvaan
jäähileet, aurinkotuulen hännät
.
.
.
.
Loin sinut ajatukseeni, tien sivuun
kuin vain minä sinut muistaisin;.
.
Myöhään iltapäivällä pitkän metsäkävelyn loppusuoralla kerrot mehiläisten tanssista. Miten puhe siihen johti? Kahdeksikon muotoinen ikuisuus ja varpushaukka liitää yli.
Jäähileet ääriviivoinasi otsamme ja väreily mustassa saarnimetsässä seuraamme rintaan tatuoituja tähtiä, ailahteleva löytämistään odottava mesi.
Jokiuomassa niittää kuunsirppi, avovettä, huuhtelen kasvot.
Yön saamme tyhjässä huoneessa. Jupiterin kuut on löydetty.
.
.
Vieläkin, vuosia jälkeenpäin, suren yhtä poisheittämääni posliinilautasta;
se oli hyvin kaunis, mutta halki, ja jonkun taitamattoman yhteenliimaama, oli muutto ja ylen määrin pakattavaa.
Eräs menneen elämäni tuttava kertoi kerran lähes kuolleensa nielaistuaan sirpaleen.
Nykyään syön kaikki ateriani lautaselta, jonka reunassa on lohkeama. On muodostunut myös tavakseni nuolla lautanen paistettujen munien voista.
.
.
.
.
Kuolleet kaikki, jotka ovat leipää syöneet, tulee mieleen, kun sulatan pannussa voita, ja painan siihen kaksi jäistä leipäpalaa.
Kaksi tuntia heräämisestä. Kaksi kahvista.
Eilen näkemäni töyhtötiainen nukkuu kai vielä kuusen pimeydessä. Kaikki on pimeydessäkin paikoillaan kohmeiset hyönteiset, talvivarastojen kätköt, tie metsässä, metsä molemmin puolin,
metsä, lintujen läsnäolo.
.
.
.
.
Kolme kilometriä metsätien päähän; kuusikkoa, kallioharjanteita, katajikkoa, suota; suopursujen lehdet ovat painuneet, mutta pursumetsä tuoksuu väkevästi, hiljaisuuden lajeja.
Lämpöaste pudottaa puiden oksilta lumia, ne täplittävät maata kuin metsänväen sorkat ja käpälät olisivat vain hetki sitten esittäneet hurjan tanssin.
Matalassa auringossa kuusenkävyt, jäiset koivujen loistavat latvat. Tiaisparvi tutkii puita neulanen kerrallaan, töyhtö- ja hömötiaisia, puukiipijöitä.
Korppipari saattaa paluumatkaamme takaisin Iso-Suonia -järven rannalta.
Sää on kylmennyt, alkaa pakastaa; märkä lumen pinta muuttuu kovaksi, jalkoja väsyttää.
Punainen taivas, pakkastaivas, hehku puiden takana, alla, kaikkialla
.
.
.
.
Kaupan ovella tapasin ,
katselin hänen silmistään, mitä hän on tänään nähnyt.
Mikä oli oman haikeuteni ja kateuden sekoitus?
Näin hänen avaavan oven pihalle, lumen sinisyydelle
tai sulkevan,
painavan käden hellan kylkeen, lisätäänkö vielä puita? Sen lämpö on pehmeä, hiilloksesta syttyisi vielä helposti.
Ikkunan ulkopuolella rastas lehahtaa paljaaseen syreeniin.
.
.
.
.
Ilta pimenee. Puut ovat yksityiskohtaisesti piirretty taivasta vasten.
Astuin juuri sisään parin tunnin kävelyltä, tullessa toin vajasta sylillisen polttopuita ja kanisterin lähdevettä. Vesi on umpijäässä, nostettu lähteestä nelisen päivää sitten. Vajaan jäi vielä yksi.
Avaan viinipullon. Sytytän kynttilän.
Ei ole nälkä.
.
.
.
.
Äkkiä on jälleen yö
ja yöllä on murheet
ja tähdet ovat liian kaukana
niitä kiertävät toiset maailmat
joissa on öisin omat murheensa
varjojen ylistys
.
.
.
.
Menen nukkumaan, on kylmä
aamulla asteita on vieläkin vähemmän,
menen nukkumaan, kääriydyn villaan,
menen nukkumaan; kaikki muutkin nukkuvat, paitsi kuu ja yö ja mieli
asteita on aina vain vähemmän,
on kylmä, villa muuttuu lumeksi.
Menen nukkumaan, ja matka on pitkä, keittiöstä kamariin
plussasta kohti miinusta
ja Riisun monta päivää päälläni olleet vaatteet, irtoavat, putoavat
häviää päivän matka,
yö helmi helmeltä asteet
.
.
.
.
Mitä jätettiin tekemättä,
sumu, se mitä ei näy
kun en saanut unta.
Olla huoneissa, olla talossa, olla metsässä,
olla hakkuulla, olla soilla, olla kalliolla,
olla näkemättä
.
.
.
Päivän ensimmäinen teekupillinen
Ulkona pakkasta, kannoin vajasta korillisen puita ja jäätyneen vesitonkan.
Takassa palaa tuli,
Liekit heijastuvat ikkunaan, kuin piha roihuaisi
Sisälämpötila nousee jo lähelle 18
Toinen kupillinen, sama teepussi
Hiilloslinna sortuu
Tutkin eilistä ruokalautasta; saan poimittua rasvasta pitkän hiuksen
Toinen maku, kolmas kupillinen,
Kallistan tiskipöydällä jäistä vesitonkkaa, pieni kupla liikkuu sen sisällä.
Jääkaappi hurahtaa käyntiin
Neljäs kuppi teetä
Joulukuun matala aurinko
Parvi rastaita lentää koivun kirkkaan latvan ja pienen pihlajan väliä. Pihlaja on marjosta raskas,
vanhoja, käyneitä marjoja täynnä.
Ohutta kiillettä sataa heinikkoon pilvettömältä taivaalta
Huone aukeaa huoneen jälkeen
Raskaat kalusteet, oviverho
Viides kupillinen
Käsivarren mitta, suitsukkeen kesto
Kuudes teekupillinen
Mustalla piirretty ikkuna
Kasvava kuunsirppi erottaa metsän rungot toisistaan
Heijjaan varpaillani kuuta piilostaan, niin lähellä
Seitsemäs teekuppi
Painan lämmintä kupillista, savista kylkeä, rintalastaan
Tähdet höyryävät, planeettojen reunat.
.
.
chr.
.
.
Hän kysyy mikä päivä on
toisinaan aamuisin nimet muuttuvat
maa on uudesta lumesta valkoinen,
seuraavana kukkien peittämä.
Lasken olkapäät alas, en tarvitse suojaa. Lopetan odottamisen.
piirrän posket, nenän kaaren
ylähuulen reunan, ja hän odottaa väsymättä
kuin arktisten alueiden susi
ainoa valonlähde ja metsästäjä
osuma
jäähileet, nekin sen verran kuin me.
.
chr
.
.
Maisema oli enemmän kuin maisema, se oli näky, sävellys ja hiljaisuus
kokemus koko iholla, sukellus siihen, siihen pukeutuminen
tuntea yhtäaikaa sen sisä- ja ulkopuoli,
olla osa sitä niin pieninä palasina, ettei paluu ole enää mahdollista
mitään jäisi jäljelle
irrottaa nyörit ja kahleet.
Voisi pudottautua lentoon, levittää käsivarret siiviksi.
Ja lämpimät ilmavirrat nostaisivat.
Tässä on kuva:
ikitammet pihassa jo nukkuvat, puiden henget
porstuasta maahan putoaa valo
nahkasiipiset kiertävät pihaa, ja vedenalaisen kallion puhetta
kivien nilkoissa juurien kieppejä.
Kuvassa keittiön pöydällä kupit, käytetyt teepussit, leivänmuruja,
kasa kanttarelleja ja sanomalehden aukeamalle perattu sammalen varsia ja multaa,
seassa muutama kulkija
ikkunassa oranssiruutuiset verhot.
Ulkopuolella spelttipellon vaaleaa kultaa ympäröi tummuvan metsän siluetti.
Kolme hirveä syö pellossa viljaa, emä ja kaksi vasaa
vasojen selät vasta kasvamassa tähkäpäiden ylle
ja niiden yllä puolikkaansa päälle kasvanut kuu
ei aivan valaise, kulkee yli
kuin kosketeltavan lähellä, kuin aavistuksen kallellaan.
Kanalan orrella asukkaat vaihtavat jalkaa, puhuvat unissaan
pihalla koira ei ole vielä huomannut hirviä.
tammi kaartuu, ottaa taloa lähemmäs
naava liikkuu hitaasti, kaarnan kasvot, kaulan uurteet.
Hämärään tottuminen.
Tähdet kukin vuorollaan sanovat nimensä
puut liikkumatta metsä sulkeutuu, kohisematta.
Koira asettuu makaamaan portaille.
Kuun viereltä hirviemän pää laskeutuu syömään.
.
.
chr.
.
.
Viiniini oli sekoitettu vielä vettä.
Storamumi nyökkää hyväksyvästi
tyhjentynyt Lautanen, ja Leikki sai jatkua
Silkkisten helmojen alta hivenen etäämmälle
Kynnyksen toisella puolelle, koirat odottavat makupaloja
Palvelija sytyttää saliin lamppuja
Muotokuvastaan Urgroßvater katsoo lempeästi
etusormen ohuella kynnellä hän Osoittaa ovea verannalle
Kuin viulunkieli pingotettuna soisi
Syysleimupenkin piilomajassa
Pidättelen kuluvia vuosia
Laahaan jalkoja, poljen alamäessä turhaan vastapäivään
Kiviaidan viertä, Rosellin ja Augustinin hautojen yli,
Kuiskeiden ja lyhtyjen sirpaleiden yli.
Tämä on totta: puhdistin kynsien alta hautausmaan hiekkaa
polkujen nimet olen lyhytmuistisena unohtanut
etenen kai poispäin, Aavistuksen suunnasta, luulen
Ratsastajien kulkue metsäisellä kujalla
Maa tärähtelee, mutta jättiläisvaahterat kannattelevat, pärskeitä
Hevosten harjoihin on sidottu kimmeltäviä kiviä
Suitset välähtelevät, Siivet selässä iltapäivän auringossa
Koirat seuraavat saattuetta
Annan jaloilla vauhtia; Kaviouraa on vaikea ylittää
Mustatikka lehahtaa varjojen läpi
Huutaa tuntematonta kieltä,
Huutaa kauan latvoihin, viittoilee lammelle
Koko matkan vyö puristaa
Enteet kerääntyvät, ojat syvenevät
Koteliaat, pääjalkaiset ja Maneetit kelluvat kankeina alassuin
Pidättelen vuosia pidempään kuin ikuisuus
Avaan mielessäni vesirajan Alakeittiön komeron ovella
Se jäätyy kannattelevaksi ohuille renkaille
.
.
Olen joitakin vuosia toiminut kummina intialaiselle Dumkan kaupungissa Jharkhandin osavaltoissa toimivan ashramin lapsille. Ashramiin on tänä aikana rakennettu koulu ja sairaala on aloitteilla. Ashramista huolehtivat Swami Atmananda Puri ja Swamini Anuradha Puri, tunnen heidät henkilökohtaisesti. He ovat tehneet suunnattoman tärkeää työtä orpojen, hylättyjen tyttölasten, kastittomien ja sorrettujen heimojen parissa. Swamini pyysi minua, ja muita suomalaisia kummeja, kirjoittamaan tuntemuksiani kummiudesta. Kirjoitukset julkaistaan ashramin fb-sivulla.
Maa, jonka olosuhteita en pysty ymmärtämään,
Intia, sen totuudet muuttuvat alati
en ymmärrä kieltä tai kirjainmerkkejä
maan värejä, yltäkylläistä tuoksua,
temppelien kukkauhri on nimetön
luisten käsivarsien läpitunkeva kurjuus
tiedon puute, jonka julmat seuraukset kantavat viimein vain lapset
vain lapset
Päivän, kahden, sade lamauttaa kylän,
sähköt katkeavat, tiet ja yhteydet
ihmisyys, ajelehtii tiehensä,
sitten loputtomina vietettävät pyhät seremoniat kuin maan tomu
miten musiikin määrä saa sen tanssimaan hälisevässä juhlassa
edesmenneet seuraavat valokuvina alttarilta tapahtumia
ja jokainen jyvä mitataan, tärkeä, suupala syödään oikealla
vasempaan kukaan koske
tunnen lämmön, mutta yksityiskohdat jäävät piiloon,
kysymyksiin on liikaa vastuksia
häviävät matkalle puolen maailman yli
Omassa pihassani sade putoaa maatuville lehdille, muuttuu lumeksi
hämärä syvenee, kunnes on jäljellä vain pimeys;
näen kuvia ashramin kukkivasta ruusutarhasta
vasikoista helteessä lehtevän (nimettömän) puun varjossa,
(nimettömän) linnun taiturimaisesti laulaessa
olen kuullut, että auringon lämpöä ei kuvailla paisteeksi,
vaan aurinko lyö, kastittomia ja jumalia,
jumalien lapset, jumalien lemmikit, heimolaiset
ihmisen arvoa ja armoa
Jos köyhyydellä on mitta, on se hankautuneena kuluneeseen vaatteeseen
kutistunut päivän ateria
toivottomuudessa kauhtunut
Yhtäkkiä kaipaan meren rantaan, vaikka täällä meri on kylmä
istumista hiekassa, aaltoja
koska vedet ovat yhteydessä toisiinsa kaikki
sen tavalla myös maat ja mantereet
sen tavalla ihmiset
.
.
chr.
.
.
Jos linnut kantavat höyhenissään
kannatko minua kuin taivaanvaloa
kannatko epäselvän vesihelmen
oranssikeltaisen pohjavalon
kajastavat kaksi sointua
me olemme vesiperhosten tanssi
virtakalmiosirvikkaat syksyn viimeisellä viikolla
kerrot kuoriutumisesta, lennosta, pintaannoususta
ihomme niin vaalea
kuin pellon lumi, joutsenet lumessa.
kirjoitamme vähenevät rivit
kysymykset, hitaan askeleen
en pysty kuin yhteen sanaan
en onnistu keventämään tavuja
ikkunassa tervehdystä
ovelta hyvästiä astumasta
kolmen ilmansuunnan eteisiin
saleihin, kaikkiin kohtaamisiin
hetkiin, helmoihin
kysymyksiä luetaan, ne unohtuvat pöydille
en hävennyt, en irrota
(lause kehittyy:
sivujen väliin jääneen sulan ruoti vääristää ylikirjoitetut)
sinä, joka kerran
sinä, joka kerran minut, sinä myöhäisessä iltapäivässä
kun kerran pähkinäpensaat muuttuivat, puiden rytmi
ja järvi joeksi
virtasi tyynessä hitaasti pesäpuulta toiselle,
kalastajien nuotioilta.
.
.
chr.
.
.
Viimeinen päivä.
Pyyhimme pölyt, asettelemme jumalat paikoilleen, jumalien äidit, liinat pöydille. Pihaan astuu lokakuu ovet kiinni.
.
.
Yksi päivä.
Se syttyy tammen latvaan hyvin yskityn yön jälkeen. Keltaista on paljon, ruskeaan taittuvaa oranssia, punaisen vivahteet, mustaakin, mutta nurmi häikäisevän vihreä, ja nurmen laidalla kapea ketun polku. Jääkaappi hurahtaa käyntiin ja hetken luulen autosi ajavan pihaan, mutta se tapahtuu vasta myöhemmin, ja koira hyppelee riemuissaan; pitkä odotus on päättynyt.
.
.
Kaksi päivää.
Kannoin sukissa rantakiveltä sisälle jalkapohjiin tarttuneet vaahteransiemenet. Saappaiden kärjissä suuret, värittyneet lehdet, hiuksissa risut ja naavan, ihon uurteissa levää ja jäkälää , kynsien alla maan, mullan, kivet, kannot, taskuissa ajopuut, kainaloissa ahvenruo' ot, lahkeissa takiaiset, ja yhden ruusupuun.
.
.
Kolme päivää.
Aina vain aikaisemmin emme enää näe; kirkas aurinko on äkkiä vain punainen aavistus lahdenpohjan takana.
.
.
Neljä päivää.
Aamulla ulkoportaalla vesiämpärin pinnalla kelluu pieniä yöperhosia, ikkunanpielessä ampiainen etsii tietä aurinkoon, samoin sisällä kaikki muut nimettömät kaksisiipiset. Kamarissa taistelee loispistiäinen; se tarttuu sormeeni, mutta ei ulkona tahdo lähteä lentoon, paeta; ehkä se etsii sopivaa kohtaa muniakseen ihoni alle. Vasta kun ravistan kättä hyönteinen häviää.
.
.
Viisi päivää.
Järvi on tasoittunut parin päivän vellomisen jälkeen. Kylmä vesi lainehtii omalla tavallaan; hitaammin ja jäykemmin, kuin olisi juuri paikoilleen pysähtymässä.
.
.
Kuusi päivää.
Tyhjennän keittiön pesuvadin pihan suuren männyn juurelle. Männyn runko on muuttunut valuvasta sateesta tummaksi, vain talon portaan päälle kaartuvan oksan alta alkaa puun juureen ulottuva vaalea sateensuojan jana. Portaalla kasvaa pieni männyn taimi. Viime kesän varjelin sitä, tämän menneen kesän kuivuudessa kastelin. Siinä se sinnittelee, väistelee harjaa, kulkijoita, koiran hyppyjä. Taas mietin taimen siirtoa; sinnikkyys on osoittanut sen sitkeyden, jättiläinen vieressä, jonka ympäri eivät käteni riitä, sen mahdollisen uljaan tulevaisuuden.
.
.
chr.
.
.
7 päivää.
Havahdun hanhien huutoihin. Vai joutsenten? Puen villatakin ja saappaat, astun ulkoportaalle, on liian hämärää, mutta koko metsä nousee kahahtaen kavioilleen ja rynnistää pois; kauriit olivat syömässä tammenterhoja. Pimeän voitto, juuri mitään ei näe; linnut melovat ohi, kuulen niiden rupattelun. Kauempana pysähtynyt kaurispukki haukahtaa, johdattaa pienen laumansa syvemmälle. Tuulenvire tarttuu takin helmaan, ja lisää terhoja putoaa ympärille.
.
.
chr.
.
.
8 päivää.
Tuijotan ikkunasta järveä, kunnes lasiin hitaasti vaihtuu peilikuvani ja huoneen kuva. Keittiössä porisee mutteripannu, perinteisesti kohta pienestä kattilasta kiehuu maito yli. Lihava kärpänen kiertää lamppua; valo maalaa kaistaleen pihaa, muttei yletä aivan veteen asti.
.
.
Yhdeksän päivää.
Kymmenen yötä, täysikuu, järven pimeydessä kutsuu kuikan kurnutus.
.
.
10 päivää.
Koira raapii hampaillaan kattilasta pohjaanpalaneen kukkakaalikeiton. Syömme ulkona, pihapöydän ääressä. Aurinko lämmittää muuten kymmenasteista ilmaa. Ulkoseinällä paksut hitaat syyskärpäset nauttivat jähmettyneinä säästä. Laudoituksella liikkuu aaltojen valoheijastus. Silloin tällöin katolle putoilee tammesta vieläkin terhoja, vierivät lapetta alas ja hyppäävät maahan. Luodolla sukii neljä laulujoutsenta. Kattila pakenee yhä kiihtyviä nuolaisuja, kunnes otat sen, ja tyhjät lautaset, ja viet sisään. Kuulen askeleesi talossa, luen lattialautojen narinaa kuin karttaa, silmät kiinni kuulen oven kahvan, sen joka on rautalangalla korjattu. Järvi kimmeltää silmäni kiinni.
.
.
.
.
12 päivää.
Painuessani pinnan alle sanon mielessäni: tämä on viimeinen kerta. Se auttaa kestämään veden kylmyyttä. Yritän hengittää hitaasti ja syvästi, kuitenkin huulilta pääsee Huh, kun antaudun veden varaan. Se Huh pelästyttää lentoon rantaan kaatuneen männyn takaa joutsenparin. Kun niiden kiitorata ja huutelu on kaukana, alastomuuttani alkaa kiertää lepakko. Huuhtelen vielä kasvot, hieron vedessä yhteen päivän työstä mustuneita käsiä, selän kuivunut hiki on leijunut veteen, lepakko leijuu ympyrää, viimeisiä hyttysiä, niitä voi olla monta, ja viimeisiä kertoja, niitä voi olla monta.
.
.
.
.
13 päivää.
Ja nyt sinä tulet ja koiran riemu ja metsä soi ja kaukaa kuuluu kurkiauran jäähyväiset (vai onko niiden huuto syksyn perusääni, ääni, joka kuuluisi, vaikka yhtään kurkea olisi ilmassa?) ja sisälle mennessä täytyy jo sytyttää valo ja käsiä hierotaan toisiinsa, sanotaan ompa viileää ja keitetään kahvit ja kuinka päivä on mennyt ja istutaan pöytään, kupit höyryävät ja katsotaan ulos; jättiläiset seisovat siellä liikkumatta, järvi vähän väreilee ja kuikat torkkuvat ja ensimmäinen aavistus hämärästä; siinä se on; miten se äkkiä kuultaa kaiken vihreyden läpi.
.
.
.
.
14 päivää.
Uimakivellä työnjälkeinen mitalikaffe; harmaansininen iltapäivä. Kivi puhuu ja pulputtaa, viime talvi käänsi sen toiselle kyljelleen. Rannassa kasvaa leppiä ja vaahteroita. Niiden latvustoa tutkii lintuparvi; sen pehmeät pyrähdykset, siipien trrr trrr, oksistossa liki kolmekymmentä pikkuista, pajulintuja, tiltaltteja ja sini-talitiaisia, löytää syötävää. Kahvi jäähtyy kuppeihin, emme uskalla liikahtaa. Saappaani kärkeen on tarttunut kirkas vaahteran lehti. Järven keskelle syttyy pilvien raosta auringon läikkä.
.
.
.
.
15 päivää.
Syksy on hidas ja nopea: kylmyys ja pimeys ottavat välillä harppauksia. Nostan järvestä ämpärillisen vettä tiskiä varten; järvi peilaa pilvien kuvia. Hanhiparvi, 13 kuikkaa. Kaadan vettä kattilaan, ja kierrän sähköhellaan virran; keittiön lamppu himmenee aavistuksen. Odottaessa kattilallisen lämpenemistä istun paikallesi pöydän ääreen; jospa kohta näkisin pihatiellä lähestyvän auton valot. Vähitellen piha katoaa ikkunasta; ensin vihreät sekoittuvat keskenään, sitten tummuus, musta vihreiden väleissä, ottaa vallan, laajenee kaiken yli, vain taivas jää vaaleampana metsän päälle, kunnes pimeä nousee sinne asti. Silloin pähkinäpensaiden alta astuvat kauriit pihaan, siroin jaloin; herkällä turvalla poimimaan tammenterhoja. Asumattomasta saaresta nousee kuu. Kultainen Kuu, puolikas.
.
.
