Hukkunut hevonen

 .

.

Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa talvella jäihin hukkunut hevonen

se etenee leijuen virran suuntaan 

laukkaa hitaassa veden keinussa etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen, niin kuin kerran karkasi jäälle.

Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä, 

läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa. 

Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin 

ja pienten ahventen leikkipaikkaan.

Aikaisin kesäaamuna hevosen kuulee etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan aalloista hakemaan turhaan kerättyjä  kerppuja,

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen punaisen polun.

Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään; 

vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi, auringon kilo linnunradaksi 

läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut, läpinäkyvä puhe, 

hajoava hevonen.

Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä, 

iltayön rajalla, puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä 

talo sanoo väliin jotain, ja ikkuna

koko vihreyden.

Saarilta päin tuulee;

etsin pinnan alle hävinnyttä hevosta, pohjaan lyöviä kavioita.

.

.

Chr.

Ärreet kinkerit, 21.8.21 meillä on häät!

 .

.

Hääloitsu:

Tästä tilasta, näiltä sijoilta

kihoavat lempiviikot

avara vuosien vuo

leimuavat kupuisat kuut.

Te lemmyt kanaset 

te rievät riikinkukkoset

lempiluoteet lapsoset

ahmaiskaa ateriat

kakistavat kakkuset 

suun sulavat suulakset

suupalan palttinat

tinarintojen tirinät. 

Rantatörö raikuu

kaikuu kielevä väre

ei sään särkkä sysi

syyhelmä suista

livertää viisuja

huiskia hupia

tanhuta tahtia

ihaella iki-iloja. 

(hmy!)

Leppeä lenko lempiluote

utu kuttu kuono

ilon imanne

ynnä hymy-ydelmä

häitä hyväellä.  

.

.

Kuningas II

. 

.

Kuningas saa lahjaksi kultaisen leijonan 

(myös suurempaa kruunua harkitaan) 

kultaista apinaa 

lentoon jähmettynyttä kolibria.

Kuningas muistaa jokaisen lausutun sanan,

piilossa kuiskatut, ja mitkä sellaisina  soisi pysyvän,

linnan muurilla viivähtäneet katseet.

Ilta pimenee

hohde ei himmene

.

.

Esitys 10.7.2021 Heinolassa, Runo Kantaa-runoviikolla

 .

.

Joutsen riisu ́utuu hitaasti

laskee lattiakiville suurimmat sulkansa (melko väljästi ladottu)
pesen lintua sappisaippualla; hennot ruo ́ot irtoavat höyhentyviltä, kiertyy auki virtanäkinsammal,
värisevät, lintukin, veden liikkeessä
sammakot viihtyvät jaloissamme;

Kynälinnulla ei ole sääntöjä
se laulaa kuin kullanhohtava hedelmätarhan viini,
joki virtaa sormiensa välistä, lähteitä valuva
lempeämään yön, laskee maan rajan, lyhyen säkeen 

liljakruunu, hennot juuret, lattiakivillä tanssissa ei ole viejää

vieläkin sormet vapisevat
olkapäillä multa ja pientareet. 

ruusut kumartavat, ja pionit heittävät hameensa, ja sekoitetaan terälehdet; juodaan mesi; kun on ja on ja vielä; heleä vihreä juoksee vastaan; otat askeleen; ja odottaa linnunrata, aikaa ei ole; niska taipuu; tyhjyys; alkavat onnelliset loput. Olet pukeutunut; kannat salaisuudet; väreilysi;  juuresi myötäilevät vartaloa, rannan onkaloista pärskähtää vesi; oksat hipovat päälakea; koko totuutta; olet paljas; ilman nimeä; pysähdys, seisaus

Joutsenessa pilkahtavat soutavat tähdet

kaarisekunnissa vieraat maat

Voisin nyt johdattaa sen minne vain, eksyksiin 

Reisillä heinien taipunut sade

ja vielä saan tuntea kun polku häviää

Kun aamulla avaan metsän, yön henget ovat puristautuneet näkymättömiin ja sen pieni kansa on jo toimissaan; juuri ja juuri ylhäällä erottuu helmojen liike; jokaisella oksalla lauletaan.

peikot, poikkikulkijat, perässähiihtäjät, kanssamatkustajat, matka- ja vierustoverit, metsien miehet, ja "siellä niitä honkia humisee", menninkäiset, maahiset, retkueet, retkut, ritarit, rakit ja koirat, voimaeläimet, varjot ja etiäiset, henkioppaat ja maan korvessa langenneet iiihaaanat enkeelit, ja "tiellä ken vaeltaa", matkamiehet maan, kulkureiden kuninkaat, harhamaiden harhailijat, harhaumat, haaveet, aaveet.

hiekkateitä, lähes pelkkiä hiekkateitä tähän mökkiin, jonka vieritse toisen unessa kulki laulava kuoro, ja jonka omassani kuulin. 

Aamulla kaiken yhdessä muistimme. 

Karvaiset nuput nousevat taipuvina kimppuina ja raottuvat. 

Koko läpinäkyvän kuoron 

askeleet etenevät ruohikossa, kahlaavat neliapiloissa 

(olin unohtanut helmojen kahinan!) 

ja juurien pykälöittämää polkua alas rantaan; 

kerran tapasin siellä sen, joka on aina ollut, 

yön kuikan huudon ja järven pohjassa kauneimman nurmen

Vesi salpaa hengen, kun hitaasti kaadun

järvi ottaa vastaan, yösiikon hipoma

ui, kantaa

Kalat näykkivät jalkoja. Pinnalta kasvan kuivaa naavaa ja pohjasta kiveä, mänty selässä;  se pudottaa pari sulkaa, vaanei opeta lentämään; ei maarianpitelijääkään. Käsikkäin kulkee ohi kaksi jättiläistä, ne vetävät peurat perässään; luu luulta taipeisiin sinulle kuljettavaksi. Ylitse tuulee, ja vaikka riisuu'udun, et sitä näe, sillä täyteen kirjoitetut näkyvät harvoin silmin luettavaksi.

Vesi on silmiesi värinen aurinkoisena päivänä. Saarten kangastus, yhä korkeammalle, ylösalaiset pilvet.

Tässä on kuva: vaaleanpunainen pilvi sataa, jänikset ovat peurojen kokoiset, peurat heinänkorkuiset, käet kukkuvat tuhannetta, taukoamatta, naava ylettää maahan, jalat eivät, vesipeilissä haalistuneet kaislat.

Tässä on kuva ja ääni: ladot astuvat sivuun askeleen, maa kutsuu tupia syvemmälle heinikkoon, seinien rakoon lakaistaan leivänmuruset, leinikkipeltoa hirsien välissä.

Tie poluksi

Polku saviseksi pellonreunaksi

Ja kuu kulkee ojanpohjaa kuin koira.

Harjumetsän puut narisevat; korkeammalla kuin niiden suljetut silmät, aivan laella otsalle osuu vuosia vanha tähden valo ja irrottaa ajasta; annatko luvan valaista kasvosi?

Tässä on kuva ja tuoksu: maailman vanhin lanka kankaana, maalauksen pohjana; silkillä katettu pöytä, viinin rypäleet viimeiseen pisaraan.

soihdut puutarhassa, kellokukat sormenpäissä; 

vaatteeni tuoksuivat savulle, 

jaan kuninkaan kanssa päärynän; hänen ylähuulensa kaunis kaari, kuin pitsiä ja pitsiä, ruusuhyytelöä, palanen kerrallaan.

Olen kaukana, olen humina:

Kehä kehrän kärry

havakka haukka karo teräakana

naamaa kaahe haka

kiuhtaa kimppu hatakka

kärhevä penikka

luumarja naavattava lapakko.

Koro luomi

koro luomen loitio

kallas palhe koppilo

luometon lato lapea.

Sulle punkatta huulettaa haama

suulle puuha uudella haava

haavatta hanka

ralotta ranka

kivutta kiipevä koto

nukkaniska, itukehto, nivellitukka.

Koska hengästin kallellisen

sitä silpo silmä

silmäkulma kapea 

kaupo polvi palava.

Kaahe, kireä, käetä!

Uppoo uutuva, kutee imike

lietee tuulea tupeke

aaluva aulio

kauho koko koloa

komeron kopiota

korpin koura koppamatoa

maan maaren napalamppua!

Yynnä hymy-ydelmä.

Hyrsky hyväelmä.

Kun piha tulee koputtamatta sisään

Kun pihlaja levittäytyy sängylle

yö on lähellä

Lattialla kukkien ryöppy 

Ovet auki kenen tahansa tulla

Maatessani hänen kanssaan satoi vain aamuun

mannerlaatan päässä sali tulvi polkua, jota kätensä kulkee;

Kuin metsän villinä elävä koira

jaloissa pitkiä varjoja

jaloissa mustia höyheniä;

uudet rannat vajoavat; saattaa olla huominen.

Kulutamme toisemme loppuun tuhannella, kymmenellätuhannella tavalla, kuin yksi päivä olisi sen tehnyt, virta tai unelma

meden 

                huulilta juoda.

Syntymäni huoneessa huolellisesti levitetty vaate

kiedotaan ympärille, helman terälehdet, lumi

Linnunratojen, kuiden kukat

Tuuli kasvatti linnunsiemenistä linnun lapsen

mesiheinän henkäyksen, sävyn ennen keltaista, paperinohuen.

.

.

Juhannuspäivä

 .

.

Vesi on lämpimämpää kuin ilma; koko päivän laskeudumme ja nousemme; kahluu, pää vain näkyy, kellunta

sametti.

Sade nostaa järven, lilan pisaroiksi,  harmaaksi, vastaranta häviää, saaret häviävät.

Kosteus talossa; kirjoista valuvat kirjaimet, vesiputous onkin lakana, järvi parempi  mitään vaatetta. 

.

.

Jokin muuttuu

 .

.

Lakanakin on liian lämmin, mutta nukahdat. Tämä päivä vielä yhtä pitkä kuin eilinen, huomenna ajasta jokin muuttuu. 

Kuten tuoksu, joka ottaa ruusuilta vallan; helle avaa jasmiinin kukat;

rantaveden sävyissä satojen pikkukalojen lentoharjoitukset;

ja sänky, joka muuttuu suolaksi, vaatteet meren vaahdoksi.

.

.

Kesäpäivän seisaus

 .

.

Kesä seisoo, runsas ja kypsä; 

päivä on pesty lakana; kevyesti nostettu helma; metsän valo hakamaiden ovesta. 

Yö, sileä ja pellavainen; yö on puhdas; saniaisen kukka; kapein huulin puhuu lehdokki, sen täyteys.

Kun ruusut kumartavat, kun pionit heittävät hameensa, kun sekoitetaan terälehdet; 

juodaan mesi; 

kun on ja on ja vielä; heleä vihreä juoksee vastaan; 

otat askeleen; ja odottaa linnunrata, aikaa ei ole; 

niska taipuu; tyhjyys; alkavat onnelliset loput. 

Olet pukeutunut; kannat salaisuudet; väreilysi; 

kun juuret myötäilevät vartaloa, 

kun rannan onkaloista pärskähtää vesi; 

oksat hipovat päälakea; 

koko totuutta; olet paljas; ilman nimeä; 

pysähdys, seisaus.

.

.

Niin kuin

 .

.

Niin kuin vain voi kesäyö tuoksua 

niin kuin voi järvivedessä liikkumatta olla

lentokala ja kaksi kuuta

kauneimmat värilliset varjot 

.

.

Kiviranta, yksi muunnelma

.

.

Töiden jälkeen palaan tyhjään taloon;

Korkea, vaalea verho liikkuu ilmavirrassa kuin laiska maininki. 
Ikkuna on salvattu auki kahdella lenkkihaalla. 

Ikkunalaudalla kuollut yöperhonen. 

Hän, joka minut on tänne tuonut, lähti aamulla aikaisemmin ja palaa vähän myöhemmin. Vaihdan vaatteet ja kaadan itselleni lasin viiniä. Pöydällä yksinkertaisessa maljakossa keltaisia ruusuja. Jääkaappi on vaiennut, talossa aivan hiljaista.

Olen talon kanssa kahden

Annan järven huuhtoa sen läpi;

Etelän puolelta avonaiset ranta-aallot sisään, kohinat, ja ulos pohjoisesta matkalla kalliolle esi-isänmännyn juurelta ohi, nuolaisu ylös rinnettä kun vesi nousee, se hengittää hetken, ja takaisin, vetäytyy ovista pois aavalle.

Ovi, joka ei sulkeudu

peiliovi, jonka alta tuulee,

ovesta leveät hartiasi sivuttain

tai päältä rankkasatava, seinä, jossa joskus on ollut tuplaovi, oviverhon harso,

ovi, jota harvoin käytetään, pysyy kiinni seiteillä,

ja ovi, joka vie veden pinnan alle;

lattia lainehtii;

suoraan vuoteeseen saappaissa 

ja järvi, painaa oven takanaan kiinni.

Näen sinut pihalla, kohennat pyykkinarulla riehuvaa vaatetta; se pullistelee tuulessa. 

Äkkiä aurinko näyttäytyy taas ja saa järven hohtamaan. Häikäistyn.

Kiilaan päätyoven auki yösateen kastelemalla klapilla

Porraskivi on sammalen peittämä

puen saappaat, puen ilman, pilven

kuikan sulan, siinä pisarat pysy

aallon muoto.

Kuikat ovat muuttaneet vedenpinnan alle,
kuin tekivät ensin pääskyt
yhä aikaisemmin kaskaat, 

tummenevan värin heinäsirkat. Kuuletko ne vielä?
Ilta illalta piha kiertyy kokoon pimeäänsä, ja katsoo ikkunoihin.
Onko talo juurtunut meihin, vai me jo taloon?

Sen aika on pysähtynyt;

Puhumme kuiskaten, koska puhe synnyttää tuulen, 

tuuli rikkoisi järven pinnan ja veisi toisaalle sen minkä pitää pysyä lähellä.

Kun täydellinen hiljaisuuskin lakkaa hengittämästä,

järven katseelle annetaan yksi tähti
Selkäpuolelta empimättä lähestyy peura
 laskee leukansa olkapäälle,
olen sille yö,
olen läpipääsemätön mustuainen,
sydäntalven iiris.
Pinta lasia, pilvien kuva.

Ikitammet pihassa nukkuvat, niiden alla liikkuvat nelisorkkaiset sarvekkaat, alkuasukkaat, jotka välttävät pimeään porstuan valoa. Toisesta suunnasta kuunsillan siivekkäät, vedenalaiten kallioiden puhe. Kun kitara hellästi itkee, ovat nämä ensimmäiset vieraat jo saapuneet.

Keittiön lattiaa pyörivät mustikat ympäri, juusto valuu uuniin, käryää pohjalla, syömme, nuolemme lautasia, sormia, murusia matolta, hunajaa veitsen kärjistä, pisarat reunoilta.

Koira naukuu. Sen housut ovat valahtaneet

Maljakon ruusu pudottaa terälehtiä. Kärpänen räpiköi lampun kuvussa, ennen kuin takertuu katosta roikkuvaan seittiin.

Valo lankeaa ikkunasta pihalle; kaikki muu häviää

Metsässä huusi jokin, ja kuin pöllö; 

ja laineet, kuin joku nousisi rantaan, 

kurjet luodolla, 

varvikko rapisee, 

lepakko kiertää mäntyjen kehää

koira on kavunnut vintille jo nukkumaan, 

vesikanisteri porstuassa hikoilee

jokin ui viimeisessä viinissäni (kuitenkin juon sen)

sytyttämäsi suitsukkeellinen on palanut tomuksi; 

Yöperhosten tuuli 

Orion rinnassa

tähtien alla kevyt harso; 

hitaasti sade lähestyy, 

ja mietimme miltä se tuntuu, täällä, 

paikassa, joka on ollut pelkkää lämpöä ja auvoa.

Kuu vetää kaukaa rantaan vaaleaa nauhaa.

päättyy uintiasi kohti, ihoosi, naurat, 

kun aallot ovat tyytyneet, ja  rantakivi puhumasta, 

kun peurat ovat ylittäneet pihan kohti pähkinämetsää, 

kun aina vain aikaisemmin emme enää näe.

Olla valmis, olla puolikas, olla täysi; 

laskeutua kuikan höyheniin, uida, 

nousta kivelle, antaa lepakon kaiun tutkia; 

olla valmis, olla täysi.

.

.

Suola

 .

.

Ovet auki ja 17 ikkunaa tuulen puhaltaa

tuulikellojen soida

verhot pullistuvat sisään ja talosta ulos 

jäkälä irtoaa hiuksistani, takertuneet risupesät, kuoriaiset. 

Onneksi olen nuollut suolan lautaseni reunoilta,

että sielu pysyisi kiinni

että sielu pysyisi kiinni

.

.

Tiskit

 .

.

Ulkona järven puolella seisoo vanha pöytä, lämmitettyä järvivettä muovivadissa. Kannan vähäiset tiskit sinne: kaksi lautasta, kaksi lasia, kaksi kuppia ja aterimet. 

Tiskiveden vaahdossa kelluu tammesta pudonneita norkkoja; tänään tuulee, aallot kohisevat rantaan, yrittävät kalliolta takaisin aavalle. Pähkinöiden, tammien ja vaahteroiden lehdet ovat kääntyneet pystyyn, levottomasti näyttävät nurjan puolensa. Kaikki liikkuu, kohisee ja suhisee.

Pestyt astiat lasken pöydälle. Kun pesu on tehty, kaadan vadista vaahtoveden viereiseen villivadelmapensaaseen, ja huuhteluvedeksi vaihdan uuden ämpärillisen järvestä;

viinilaseissa alkaa silloin uida pientä elämää, jotain liikkuvaakin, siitepölyä, neulasia, lehtiä, ajopuita,

lapsen kädestä irronneita hiekkaleluja,

äyskäreitä, airoja, karanneita laitureita, hukkuneen hevosen häntäjouhia

.

.

Kukka

 .

.

Avaan ovia ja annan tuulen puhaltaa talon läpi; järven puoleisesta ovesta sisään ja mäen puolelta ulos.

Maljakkoon taittamasi koiranputken kukka on varistanut ympärilleen pöydälle vaaleaa tomua.

Olet vielä matkallasi.

.

.

Sisään

 .

.

Katseltuani aikani ikkunoista ulos, alan katsella sisään;

kuikat soutavat nurkasta toiseen

pihlaja makaa sängyllä

syreeni astuu ovesta

taivaan valo on vielä kirkas ja minä läpinäkyvä varjo

.

.

Sanat

 .

.

Nousen ja kävelen niiden luo; sanojen, kirjaimien, joiden kaarroksiin jäät iltaisin, kynän terään

teevesi kiehuu, mikään ei liiku, ja hiljaisuus

talo, metsä, linnut vaiti, pysähtynyt sade, salama kallioon pystyyn.

Kunnes piste murtaa verhon heilahtamaan; nukkuvan koiran turkista putoaa matolle iin piste.

.

.

Ukkonen

 .

.

Lokki ukkosen sinisellä järvellä

viiniin sataa odottava hiljaisuus,

pilven kuva ennen jyrähdystä

.

.

13. kuningas

 .

.

Luonamme kävi tänään vierailulla 13. kuningas.

Hän riisui ulkona kenkänsä, käänsi punaiset sukkansa nurin, ja pesi kätensä (ensimmäistä kertaa) palasaippualla.

Tarjoamme kuninkaalle puhtaalta lautaselta kukkakaalikeittoa, leipää hän ei halua.

13. kuningas istuu selkä suorassa, sanoo "kyllä kiitos" inkivääriteelle  ja kertoo suvustaan, narreista, maagikoista ja tontuista.

Ilta-aurinko siivilöityy lasikuistille ja ikkunan kristalista heijastuu valaistunut läikkä keskelle kuninkaan otsaa.

Hän herkistyy kyyneliin järven maisemasta. Rannan mänty taipuu kumarrukseen..

.

Pinnan alle

 .

.

Saarilta päin tuulee

etsin pinnan alle hävinnyttä hevosta, pohjaan lyöviä kavioita

kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistä; siivet muuttuvat eviksi, auringon kilo linnunradaksi 

läpinäkyvien kalojen läpinäkyvä puhe, tyhjää haukkovat suut.

.

Iltaisin

. 

.

Sinulle puut luovuttavat lehtensä ja linnut ojentavat sulkansa

pyynnöstä pudottavat

ja jokaisen kirjoittamasi rivin aloitat isolla kirjaimella, jatkat pisteettä, ja unelmasi kiertävät pihan kautta huoneesta toiseen.

Iltaisin kuulen unen läpi miten tarkistat talon ovien olevan kiinni; järven puoleisen, kallion puoleisen ja tammen oman oven, tammen sammaleinen käytämättätön porras

ja kello on aina liikaa 

ja rannassa kelluvat vaaleapunaiset pilvet.

Poimulehdeltä

 .

.

Olen täällä poimulehdeltä juonut täysikuun kasteen

istunut hiirenportaalla iltaa;

portaalla kasvaa haltiamänty ja männyssä kasvaa vuosien pesä, unennäön talo;

ovet suljetaan puhaltamalla

järvi avataan ikkunoista kuin silkki

pilvistä ei varjoa

.

.

Kastautuminen

 .

.

Kastautuminen on värisevä riitti;

olen täällä nähnyt tyynessä vedessä hänen uintinsa synnyttämät renkaat, järven ainoan liikkeen.

Ja hitaasti hitaasti hän nousee,

kauneus tekee lähes kipeää.

Kuikka vetää äärestä toiseen hopeista nauhaa.

Ja ikkuna

 .

.

Iltayön rajalla puhumme kuiskaten ruokapöydän ja lampun kehässä,

talo sanoo väliin jotain, ja ikkuna

koko vihreyden

.

.

Varjot

 .

.

Olen täällä nähnyt alkukesän illan viiston valon, miten se yhtaikaa koskettaa erisävyisten vaaleanvihreiden, vielä pehmeiden lehtien molempia puolia, ja varjot ovat hiukan venyneet, ja pajulinnun haikeus kuulostaa suunnitellulta, se ei koskaan voisi olla mitään muuta

.

.

Tammien alla

.

.

Tammien alla kasvaa pähkinäpensaiden metsä, 

niiden alla lehtokuusamien suku, 

alla sudenmarjojen silmät, 

lehdossa valkoisesta punaiseen, tumman sinipunaiseen, vuokot

pian pehmeät molemmin puolin, taaksekaartuvat nuokkuhelmikät

hiirenportaat, pareittain yhteenkasvaneet, ja kapea kielo,

sekä päältä himmeät vaahteroiden lapset, hiukan toisiaan peittävät

verhot ja lehdet, lehdet, lehdet.

Jäivät tästä pois jättiläisvaahterat, pois sammaleet ja jäkälien kaupungit

jäivät vedet, järvi kokonaan ja pilvet luetteloineen, kaikkine nimineen

pois tuuli, sade, myrsky, joka repi eilen juuriltaan.

Jäi pelkkä tyyni, jäi tyyneys paikoilleen, peili.

Nyt hys

.

.

Kaktuksen kukka

 .

.

Valoisa kesäyö, liikun talossa, on lähes täysikuu.

Askel tietylle lattialankulle saa vanhan kaapin lasioven kolahtamaan, ovi on väljä, ja lukko puuttuu.

Hän, joka minut tänne toi, nukkuu sikeää unta, eikä kuule kaapin koputusta.

Koirat kuorsaavat, ikkunassa pörisee kärpänen, ja kaktus on avannut punaisen, kämmenen kokoisen, kukan Jumalan Äidin kuvan eteen.

.

.

Vesiämpäri

 .

.

Rantaan on parikymmentä metriä, juurien portaittama polku on kulunut lähes mullokselle. Lehtipuiden tunnelissa kukkii tuomi, yläpuolella vaahteroiden varisevat.

Upotan tumman ämpärin kalliopainanteen muodostamaan altaaseen; veden pinnalta siitepölyn kauhominen on turhaa; siitä jää kuitenkin ämpärin reunaan keltainen raita.

Järven selällä vuorottelevat tyynen ja pienen vireen kuviot, peilit ja karheet. Olen täällä nähnyt, kuinka aallot syntyvät  kertaantuvat ja nousevat rantaan. 

Tuolla saarien välillä, pinnan alla, makaa talvella hukkunut hevonen. Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä, läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa. Nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin ja pienten ahventen leikkipaikkaan.

.

.

Järven pohjassa

 .

.

Järven pohjassa leijuu jäihin hukkunut hevonen

se laukkaa saarien välissä, etenee virran suuntaan 

hitaassa veden keinussa etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen, niin kuin kerran karkasi jäälle.

Aikaisin kesäaamuna sen kuulee etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan aalloista hakemaan turhaan kerättyjä  kerppuja,

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen punaisen polun

.

.

Pisaroittama

 .

.

Hän on tuonut minut tänne

ja tilaisuus on käsillä

huulilla, järvi hienoisen sateen pisaroittama

putoavien kukkien pisaroittama 

hyppivien kalojen, eikä yö 

tule pilvien alle

ei tule 

                 tule vaaleisiin huoneisiin

.

.

Pitkäperjantai

 .

.

Kuten aina aloitamme katosta; katoavat oksakohdat, puunsyyt, haluaisin maalata pilviä, valkaman ja varjon, siirrät vielä syntymättömät oviaukot ja keittiön lattialle terälehdet.

Ruokahuoneessa kohoaa, humisee omenapuiden heimo, juurillaan pussieläimet, ja jokainen kuuluva huuto on mahdollisesti pöllö, jokainen värisevä tunne on lähestyvä viesti.

Johdatamme patjaa männikön reunaa; puolukoita, syreeniä, en saa otetta,  ohutvartinen ruusu, polttopuukasa, ja saunalta ympäri

kuljetamme tuhkaa, yön selkään vartioimatonta uurnaa kuin perittyä manttelia, epämääräisesti kunnioittaen

kerromme mikä tulee kuolemaan, mikä tulee minnekkin, vanhat ikkunat näkyineen, kauan kadonneiden rakastajien hyväilyt

kääriydymme kaalinlehtiin, vuodamme verta kerrosten läpi, lattian alle; siellä narisee jokin, se ei meille selviä, mikä.

On pitkäperjantai, ja huomenna ei ketään haudata.

Niin ottaa kädestä, hellämieli, johdattaa portaita makuuhuoneen kääntöpiiriin

kadotamme polun, paljaaseen rantaan kerääntyy malvan hidas jono.

.

.

Hän halusi kuulla

 .

.

Hän halusi kuulla yö-äänet,

tuntea peuran kaataneen suden läheisyyden, koska kaikki muu läheisyys on otettu pois,  

yö-äänet, kun kurjet kohottavat kaulansa kuutamoon.

Kevään ilmassa tuntuu savu, peltopälvien löyhkä ja maatuneet kasvit, ulkona vihdoin kuivuneet lakanat.

Järven rannassa hän näkee värit, miten jää ja taivas eroavat, mutta eivät laulurastaat kottaraisista. Muistelen runoa ääneen, tuntemattoman linnun olemusta, ratkaisua saavuttamatta.

Miten vähään on vain tyydyttävä hämärän kokemisen sijaan, pimeyden siiveniskujen, yöeläjien hengityksen sijaan: silitettyyn pöytäliinaan, koristeltuun oksaan maljakossa.

.

.

chr.

Ulkovalon piirissä

 .

.

Otan linnun kainaloon ja leikkaamme kanoilta varpaankynnet

satelliitit ylittävät taivaan pidemmin ja useammin mitä koskaan

ulkovalon piirissä tuoksuu pälvien paljas maa.

.

.

chr.

Kaksoisvalotus

.

.

Kaksoisvalotettu kuva 

takamaiden harmaat aidanseipäät

henkilöt kuultavat toistensa läpi 

kaulan uurteeseessa.

Näkymättömät ovat liikkeessä epätarkkoja

kuin höyhenverhon takana

kehrät näkyvillä, heinää hiuksissa.

Varjo kulkee kasvojen yli

näen ohi toiset kasvot

rappeutuneen julkisivun, 

maasta nousee hevosenkenkiä

olkainkivet, rintamuurit.

Puut syntyvät talojen sisään

puunhakkaajat pilvimetsiin

sokeat valotusvirheisiin

.

.

©chr

.

Joustava ruumiini

 .

.

Ymmärsin, että tämä vielä joustava ruumiini olisi joskus saatettava lääkärin käsiin, ja hän olisi mahdollisesti lapsianikin nuorempi.

Tämä ruumiini, jota olen yrittänyt suojella ja altistaa

pakkasella ja helteellä,

kylmälle, kuumalle, tavoille olla

sisäisille aineille

puristuksille, mielihyvästäkin.

Tämä vielä joustava ruumiini, kun tänään tuuli on kääntynyt etelään

.,

.

chr.

Oletteko te

 .

.

Oletteko te? hän kysyi osoittaen samalla meitä suoran etusormensa sivuttaisella liikkeellä.

 Ei, emme, vastasin, ja mietin vielä vuosia sanojen jälkeen, mikä vierekkäin seisomisessa kieli siitä,

että ihomme olivat joskus viettäneet mittaamattomia aikoja lomittain 

hehkuneet sisäkkäin 

vaikertaen, tutkineet tunnetta

Olemmeko me.

.

.

chr.

Miettimättä

 .

.

Punarinnan ääni, tiedän,

enempää miettimättä

heinämaan reuna

ja peilin välähdys kulkee yli

.

.

chr.

Olin mahdollisesti lähdössä

 .

.

Oli sellaisia aamusivuja, joista ei saanut selvää

kupissa kuivunut kahviraita

ulkosyrjällä luovuttanut ruskea pisara.

Oli hylättyjä vaatteita, osittain pelkkää lankaa

ja se ajatus, että mahdollisesti olin

koko ajan ollut lähdössä

(ja tämä koskettaa sinua).

Alaselkä jäi märäksi,

jäi pisaroita, kastetta

unohtuivat visertävät

reunat

poimin maasta 

poimin lattioilta

.

.

chr.

Pyhinä öinä XII

 .

.

Iltahämärän ensimmäisellä hetkellä olen huomaamaton tuulen alapuolella

ohi kulkee kolme kuningasta

kolme maagikkoa, he hymisevät kielellään,

he matkasivat ojentamaan lahjaansa.

Heidän pöytävaatteelleen katetaan ingefäärin juuri, keitetty kerma,  maijesteettipapu,

ripotellaan sinisiä kukkia,

ja heidän päähineensä; unien jäänteet 

loimivat lankoja, kehräävät kehiä, pellavaista haukisiimaa,

lasten leikkiä metsäisellä pihalla,

puiden varjoja ohuella hangella

.

.

chr.

Pyhiä öinä XI

 .

.

Puuvajassa talvehtii perhonen

hengittämättä tutkin sitä

lämpöä levittämättä, keväättä, auringotta;

kun tästä kerron, sinä käännät katseesi, 

matalien viulujen coda

yksittäiset sävelet, hämyköt, vaellukset, ilmavirtaukset, venhokkaat, siipisuomumassat, hunajavarkaat,

kultainen virta pienen pienien sävelien kimppuja,

muotokuvia kylmyydestä 

.

.

chr.

Pyhinä öinä X

 .

.

Pyhinä öinä hän sanoo

Kirjoita kaikesta kuin asiat ovat.

Kirjoitan kehon läpi kiitävistä valon tuikahduksista

sitten irtaannumme ja kohtaamme jälleen lävistäen

pinnoilla on kylmä ja kaukaista hen-hen- hengitämme

toisiansa kuiskaavat jäätyneet kaislat

.

.

chr.

Pyhinä öinä IX

 .

.

Ja hänen juurillaan pimeään

tähdet hetken, kukin vuorollaan,

puut kerro nimiään,

kun ei sada, kun ei unohda, on vain

silmilläsi, alkavat hengittää, maan saumat

.

.

chr

Pyhinä öinä VIII

 . 

.

Jalanjälkesi muuttuvat jalanjäljikseni,

katkaisen vahvistavan yrtin mukaan;

maa pysyy alla, suolammet hengittävät;

deevojen metsä;

mahtimännyt, ikikuuset, kuningashaavat

raottavat juuristaan jalokivet ihailtavaksi,

latvustosta lintujen radan, linnunradan 

.

.

chr.

Pyhinä öinä VII

 .

.

Ensimmäistä enteävä yö

aavistan sinun heränneen; 

pudottuaan ilotulitteiden kepit muodostivat maahan tiheän sokkelon;

olet siellä matkalla.

Myötäpäivä muuttuu vastapäiväksi,

joulukuun viimeinen suven yöksi.

Aika kehällä on loppumattoman suora

.

.

chr.

Pyhinä öinä VI

 .

.

Hän sanoi seitsemännen kerran

"Riisun nyt itseni", sanat viipyvät olkapäillä

ja kuu loistaa kalpeaa valoa;

mihin muuhun katseeni kiinnittäisin;

joillakin sanoilla on

juhlavalaistus,

vaikka hitaasti irtirevitty

.

.

chr.

Pyhinä öinä V

.

.

Pyhinä öinä nukun lumen alla

villassa ja silkissä,

nimeni on vaihtunut, osallisena onnestani,

valvon, osallisena onnestani,

omenapuun unta

.

.

chr.

Pyhinä öinä IV

 .

.

Talvi etenee puiden välissä kuin hautajaissaatto

kuin hidastettu naamiaistanssi;

mustat hunnut eivät peitä soihtuja, eivät pimeyttä.

Kivetyn polun vierellä kulkevat syvät hevosen jäljet.

Puhuva avain, kuiskaus, koruja korallista ja norsunluusta,

uusi lumi.

.

.

©chr

Pyhinä öinä III

 .

.

Musiikkia paperilla;

katsomme jokaisen ajatuksen; sen olisi oltava helmi;

yhden sävelen sointu,  

kullan keltainen, heinikko on jo aivan kuivunut. 

.

.

chr.

Pyhinä öinä II

 .

.

Kurittomat suortuvat, yön kasvustot 

virta kulkee metsässä 

taivuttavat jokaisen sormen;

raoista kuulen lintujen äänet

.

.

chr.

Pyhinä öinä I

 .

.

Pyhinä öinä, sen jälkeen kun

lopetin 

itseni myrkyttämisen 

ja kohtaamisen,

kuten jokaisena vuosisatana,

yllättäen

oveen koputetaan 

ovi avataan ja

nostetaan katse.

Yö yöltä piirsin kasvoihini yhä enemmän 

kuten syksyn puun

ajatuksien kuvat kuin aallot

koskettavat ja vetäytyvät 

.

.

chr.

Vuoden pimein yö

.

.

Vuoden pimein yö, maan sysi, 

pöllön vaiennut lentoääni.

Mesisienet nukkuvat suurta untaan

ja pitkin vedoin metsurit teroittivat sahojaan;

metsän kalutut luut ovat paljastuneet,

polkuni häviää tuhatkertaiseen valuvaan pihkaan

oksien ja latvojen hakattuun mereen.

Jalat virtaavat jäisen pehmeän sammaleen alla

jäniksen, ilveksen laukan alla

peikonkullan tiellä viiletän myyrien käytäviä

vesirottien juurionkaloita, vilistävät rihmastojen siimat

sulamaan kiihkeä piilo, kohme.

Madot tervehtivät, tuhatjalkaiset

työläiset ja kuningattaret, yhteiskunnat

kultakuoriaisten toukat, Peukalo-Liisat

kiiltomadot, täälläkö te olette?

Pulppuan käytäviä ja lähteitä

lähteestä ahertavaa puroa

väistellen mutkia, kiviä

mykkiä hauenpoikasia

syttyviä virvatulia

virvatulia pitkin matkaa.

Hehkun, hehkun, hehkun.

Vuoden pimein yö.

Mahtikuusten kannoista kasvaa vadelmikko,

vadelmista paahde, paahteesta pääskyjen pyörre,

pyörteestä heinälako, hirvimakuut, 

makuulta sammakoiden uusi sukupolvi. 

Sammakoista kurkien huuto, ja kaiku kantaa kurjen luokse,

luokse keskipäivän mänty, kantaäiti

alkaa ilmavirrassa puhua ja laulaa.

Jotta aurinko koskettaisi jalkojani

painaudun tuulen luonaiseen kylkeen;

tunnen sen taipuvan, nojaan voimillani;

se lähettää korpin, erottuu pesäpuun latvasta siivilleen

se lähettää tikan iskemään taukoja

iskemään kiveen jalkojen alla,

halkaisemaan kohinan.

Metsä on niin paljas, että sade tavoittaa maan

pimeys täydessä kukassa

keskipäivälläkin sen raskas tuoksu,

miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä

kun mustikan viimeinen lehti putoaa

maaksi 

olet sinä jälleen.

.

.

©chr

Ovet 2

 .

.

Töiden jälkeen palaan tyhjään taloon;

Hän, joka minut on tänne tuonut, lähti aamulla minua aikaisemmin ja palaa vähän myöhemmin. Vaihdan vaatteet ja kaadan itselleni lasin viiniä. Pöydällä yksinkertaisessa maljakossa keltaisia ruusuja. Jääkaappi on vaiennut, talossa aivan hiljaista.

Olen talon kanssa kahden

Annan järven huuhtoa läpi;

Etelän puolelta avonaiset ranta-aallot sisään, kohinat, ja ulos pohjoisesta satojenvuotisen männyn juurelta ohi matkalla kalliolle, nuolaisu hetken ylös rinnettä kun vesi nousee, se hengittää, ja takaisin, vetäytyy ovista pois.

Ovi, joka ei sulkeudu

peiliovi, jonka alta tuulee,

ovesta leveät hartiasi sivuttain

tai päältä rankkasatava,

seinä, jossa joskus on ollut

tupla, oviverhon harso,

ovi, jota harvoin käytetään, pysyy kiinni seiteillä,

ja ovi, joka vie veden pinnan alle;

lattia lainehtii;

suoraan vuoteeseen saappaissa 

ja järvi, painaa oven takanaan kiinni.

Kiilaan päätyoven auki yösateen kastelemalla klapilla

Porraskivi aivan sammalen peittämä

puen saappaat, ilman, pilven

kuikan sulan, siinä pisarat pysy

aallon muoto.

.

.

©chr.

Ihan tavallisena päivänä

.

.

Tavallisena kylvyn päivänä taivas pysyi taas ylhäällä paikallaan, ruoho kasvoi lämmössä vihreänä, ja eläimet olivat ilmestyneet suojistaan esiin. Latokartanon koskella välkehtivien sinisten lintujen piirissä liikkuu joki, virtanäkinsammaleet.
Ja hän, joka minut kerran ja toisenkin vei, vie myöhäisen iltapäivään; pähkinäpensaat muuttuvat kilpikaarnaksi, joki järveksi, joka tyynessä hitaasti virtaa pesäpuulta, kalastajien nuotioita, pimeään.

Ihan tavallisena aurinkopäivänä kun leikkiä on tarpeeksi lyöty, vauva nukahtaa sikeästi olkapäätäni vasten. Lastenvaunuja suon laidassa vahtii kaksi töyhtötiaista. Kerään kirkkaassa paisteessa sekaisin karpaloita ja hiukan jo rypistyneitä variksenmarjoja. Suo imeskelee saappaita. Kun astia on täyttynyt, syön kourallisia. Puut valaisevat Myllyjärveä, ja kirkkaat vedet kulkevat puroissa. Mahtikuusen kannosta löytyy portti alisiin.

Ihan tavallisena kuunpäivän aamuna talitintti koputtaa vaativasti oveen, kuikka jättää sulan ja ruusu terälehden. Sateen jälkeen pilvet kuin voikukan haituvat, kuin ohdakkeen haituvat, jänönsalaatti, pukinparta, häränsilmä, kuin villakon valvatti, hallava halavan lenninhaiven.

Aivan tavallisena Týrin päivänä ruskan keskellä pakasteherneiden vihreys hämmästyttää; ne pomppivat pannulta hellalle, lehtikaali antautuu, ja kuljetan ulos lautasellisen syötäväksi pihapöydän ääressä. Aurinko koskettaa haapapuun latvaa ja sytyttää sen oranssin palamaan, ja kirkontornin keltaisen, jonka ympärillä leijuu naakkaparvi; jos olisin yksi niistä, lintuna, ristin huipussa istuisin mieluiten minäkin, siis pisimpään valossa, kun maa yhä aikaisemmin kääntyy pois, kun laskeutuu pimeä, kun pilvet menettävät hehkunsa, kääriytyvät, kun häviävät, tähtien tieltä.

Ihan tavallisena Odinin päivänä, Orjanperällä, kuvittelen paljasjalkaisia, pellavapaitaisia raatajia kasaamassa kiviä. Seison laitumella. Juon termoksesta hyvän, lämpimän kahvin. Aidattuihin kaivoskuoppiin sataa puiden lehtiä. Pohjaa ei näy.
-"1670 kallion päällä ja onkaloissa poltettiin rovioita ja kallion kuumennuttua sen päälle kaadettiin vettä, joka sai kiven halkeamaan. Kivet kiilattiin irti, paloiteltiin vasaralla. Malmipitoiset vieritettiin joko Määrjärven rantaan ja kuljetettiin lautoilla tai maitse vetohärillä Fiskarsin ruukkiin." (Sarvas ja Väärä: Kiskon ja Suomusjärven historia).
Matkalla päällä lentää korppi; Hugin vai Munin? Toinen seuraa hetken kuluttua, ja Salossa vähän ennen kuin Alma tanssii Tovena, viisisataa naakkaa valtaa taivaan.

Aivan tavallisena Thorin päivänä lämpötila käy yhdessä asteessa. Juomavesikanisteri on tyhjä. Lähteeltä hirven sukat häviävät ja kauriit katoavat mustikanvarpuihin. Vedän keuhkot täyteen; ilmatilan täyttää valoisan ja pimeän vuorottelu; se osoittaa ajan kuluvan. Pihassa luumupuun lehdet ovat vielä täysin vihreät, yhtä keltaista lukuunottamatta. Siirrän kaktusruukut sisälle.
Sisällä Hän sanoo olevansa uudestisyntynyt, uinutkin tänään, ja istuu kirjoittamaan. Koira tuijottaa olemattomaan. Yhdessä uskomme kukkasilmuihin,

kärkisilmuihin, leposilmuihin ja siemeniin. Lakastuneista osista hajotamme lehtivihreän, väriaineet paljastuvat. Hengitämmehän talvellakin.

Aivan tavallisena Freyjan päivänä aamun kylmä tähti haihtuu taivaalta, ainut pilvi venytetty vaaleanpunaiseksi viivaksi idästä etelään. Lämpötila laskee yhä. Metsätaipaleella edestä nousee raskaasti lentoon kotka. Kotka kääntyy kohti ja suuntaa yli. Käsi-ja kyynärsulkien haritus ja laikut. Suurin lintu katsoo silmiini ennen katoamistaan taakse, tulevaisuuteen. Kotka saa siiveniskuillaan aikaan pohjoistuulen, tähtitihentymiä ja pimeitä sumuja. Kylmä henkäisee vaatteen läpi, ja pilvissä alkavat painavat lumihiutaleet tekeytyä.

Aivan tavallisena kylpypäivänä meren äärelle leviää tanssisali, avara ja liukas, suuria askeleita varten, yksinäisiä ja tanssivia pareja varten. Tuuli soittaa kuin tinapillejä; haapapuiden loppumattomat aplodit. Ihmisiä on liikkeellä paljon, ja kauriita. Linnut ovat lähteneet, paitsi joutsenet; suurina laumoina ne laiduntavat sänkipeltoja ja luotojen tuulensuojia; sulkiin tarttuu puuska ja kohottaa pyrstöä ja siipien olkaa kuin joutsen viettäisi soidinmenoa.

Luotsiaseman rannassa keikkuu oranssi laiva, meri vaahtoaa yhä hurjemmin, aavalta lähestyy sateen seinä. Kalliokolojen painaneet kutsuvat tuuleen nojaajia. Leipäkortilla saamme ruokaa; pari erinomaista viipaletta, minä ja hän, ja maa- artisokkakeittoa. Ravintolan seinällä valokuva vuodelta 1927; alla teksti kertoo keskellä ja oikealla seisovan, mutta kolmas henkilö, nainen hatussa ja pitkässä takissa, pohjepituisessa hameessa, on tuntematon. Kasvot ovat epäselvät. Tänään on isoäitini syntymäpäivä. Hän muutti Berliinistä Suomeen 1920-luvun lopulla, rakkauden perässä. Tilaan vielä lisäksi lasin viiniä.

Aivan tavallisena aurinkopäivänä sataa hetken räntää. Kukkien puhe ja kahina vaimenee, niillä on kädet kasvoilla, selkä hakee mennyttä lämpöä puutarhan muurista. Kesähuone katoaa.
Olet kertonut minulle hanhien muutosta, auroista, huudoista, yö- ja päivämuuttajista, täydellisistä päivistä. Joskus olen huomannut sinun seisovan pimeässä pihalla ilmaa haistellen, kuunnellen, kuin oisit itsekin lähdössä, minne vain virtaukset veisivät.

Valo hajoaa sisääni.
Kokoan ajopuista himmeleitä, veden muovaamia pieniä ja suuria oksia, pellavalankaa ja sulkia alhaalta rannasta. Pidän niistä ehkä näyttelyn, ja pilvistä, kun olen kuvannut ne kaikki, pihlajanmarjoista, kivistä, heinien väreistä, häviävistä huoneista, kadotetuista taloista.
Villapaidan hihaan on tarttunut äkäisiä siemeniä. Nypin ne yksitellen ja heitän ilmaan.

.

.

Chr.