.
.
Koska maailmojen rajat olivat jälleen lähellä toisiaan
(lähes sekoittuneet)
koska ajoittain kuulin jyrinää
ja kuu tasan puolessavälissään aukaisi vuoristojensa syvyyksiä,
uni ei minua saavuttanut, lakanaryppyjä
laskoksia maailmojen rajalla
koska liike hidastuu ja pysähtyy
kääntyy pimeyden saavutettuaan vastakkaiseen suuntaan
riisuu paljaaksi
pysytkö aloillasi?
.
.
chr.
Kyse on hetkistä;
tarjoilijat kulkevat pitkissä esiliinoissaan
hän nojaa pöydässä vasempaan käteensä
annoin itseni kuvitella
kaulalleen silkkihuivin värin ja viileyden
sekoittuu rakastettujen ihoa
toiset kuin paperia
toiset kuin muinaisia kertomuksia
hän nojaa kämmenensä pesään
puhelimen valo kasvoilla
yhä uudelleen
odotan liikahdusta
uudelleen muovaamme katseita
kyse on hetkistä
kiireessä lautasliinaan tallennettuja numeroita
puhelimen valoa kasvoilla
.
.
chr.
.
Toukokuussa pihan reunoilla teriöiden kannukset
lehdoissa riippuvat ponnet
kuihtuvat kevätkukkijat, puistopensastot
villiintyvät tähtimäiset viljelyjäänteet;
corydaliksen keltainen, päivänkeltainen luonnonvalo
keltainen poimuileva suriseva elävä meri
auringosta valuu hunaja kukkaterttua alas
maa on hiekkaista mustaa multaa
maan voiman näkee, tuntee sormissa
jokaisella lapion iskulla idänsinililjojen sipulit
lisää ja lisää pieniä sipuleita,
vuohenputkien juurien väkevät lemu
jokaisella iskulla köysimattoa
joka voittaa sinut oveluudessaan
.
.
chr.
.
Kuten huonekalut niin myös nukkumiselle omistetut huoneet vaihtavat paikkojaan
huoneet, joiden sijaintia en muista: kuten sininen kamari ja välikamari
kumpi oli kumpi?
kuin uni olisi niin levotonta
sänkyjen tassujalat eläviä, jo matkalla seuraavan väsyneen luo.
Kampauspöydällä puuterirasia ja hiusten piippaussakset
.
.
.
chr.
Olen kolmevuotias ja istun talon ulkoportaalla
talossa korvani kasvavat kuulemaan kielet
suuni maistuu vielä maidolle
seitsemän vuotiaana saan vedellä laimennettua viiniä
punainen sydänpuu
.
.
chr.
.
Taivaalla loisti tänään kaksi aurinkoa:
toinen pyöreä kiekko sateenkaaren värejä
yöllä näin kuusiaidan raosta kirkkaan tähden
valvoin monta tuntia, ajattelin syntymäkotiani
taloa, ja kävelin siellä kauan
sitten toista, josta lähteminen tappoi isäni
istuin siellä kauan hänen paikallaan
ruokapöydän ääressä,
ja kevään aurinko leikki suuren vaahteran oksilla
taloa ei enää ole, ehkä ei vaahteraakaan
enkä tiedä mihin runo on menossa
.
Sen kerran kun noustaan portaita,
kivisiä portaita toiseen kerrokseen,
onko tunne, että jotain suurta tulee tapahtumaan?
Soitetaan ovikelloa.
Oven toisella puolella satiinilla vuorattu hiha, käsi,
nousee vapauttamaan lukkoa
kahden ihmisen välistä.
.
.
chr.
.
Kauriiden sorkkakuviot risteävät polkua
yhä uudelleen
harjulta näkyy kaksi järveä;
etelän puoleisen yllä on aamun vaalea raja
musta pohjoinen
.
.
chr.
Koko elämäni kai tämän vuoksi olin harjoitellut :
opetellut kulkemaan pimeässä, pelkän muistin varassa;
toimimaan hämärissä ja pimeissä huoneissa
huoneissahan ei ole juurakoita, (metsässä) huonekalujen kulmia
(olenko metsässä?) (ilman valoa).
Totuttelen pimeään; se syö, niellen kokonaisena;
se sanoo: "Tunnen sinut";
sen puhe kimaltelee ympärillä
ja sen syli on yksi upottava huokonen.
Sen kanssa olen turvassa.
Pudottaudun siis hiljaa lattialle ja kerään vaatteeni.
Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä.
Se aukeaa Metsän seinästä kuin tumma käytävä.
Latvatuuli tarttuu maahankin, hiukset suuhun,
silmiin kunnes sukellan syvemmälle.
Risuja putoilee, käpyjä.
Haapapuiden osittain maatuneista lehdistä nousee väkevä tuoksu.
Yhtään valoa ei seuraa,
yhtään kulje vastaan; näin on hyvä.
Nahkani näyttää ohuelta, mutta vahva se on;
mitä kieltä sille puhutaan, miten sitä kosketaan, käännellään,
kuka sen on riisunut, sen se muistaa
ripustanut naulaan, sen se muistaa
kuka sen on koristellut, sen se muistaa
Päälipuolelta, sisäpuolelta,
sen pimeän raja ja kehys.
Kaltevan kuun alla etsin tietä. Kohtaan eläimiä:
ketun mäyrän supisen koiran peuran jäniksen
takertuvat yöperhoset, ja ihmissudet;
ne juoksevat vierelläni molemmin puolin, tai tarkemmikin:
lentävät matalalla,
maata koskettamatta, molemmin puolin,
kevyesti heinämaata, joen notkoa, joen yli.
Pilviä kiireessä,
Arvoitukset jäivät kun astuin ulos.
Kuvat katoavat kun astun sisään,
uuteen taloon.
.
.
Chr.
.
kello on yö
ja ihon silmä on auki
kauhistuttavan suojaamaton.
kun päätä on tarpeeksi lyöty, seinään
ja raskaan sammumisen alta pujottautuu lattialle
luuton olio:
nukutko, haluaisin kysyä, vaikka tunnen tuon hengityksen
pienellä äänellä kuiskata nukutko jo
kun tarpeeksi oli lyöty
ja outo koreografiamme nylkenyt kaksin käsin
hampain
kun viininkivi istutettiin sormukseesi puhumaan
polvillaan suoraa kanavaa
pullon suusta lasin pohjalle
ja se joskus niin loistava seiväs piteli saalista
älä katso! millaiseksi minut teit
heti, olisi pitänyt heti
koota helmat ja kaikille kasvoillesi istua
imeä tajunta
mutta makaan siinä mikä on jäljellä
mikä on totta, lattialla
sokeassa paidassa kuurot napit
nännit värähtävät kaulalta putoavaa paitaa
tutustutan polvet toisiinsa
kutsun sielun vielä kerran kotiin.
.
.
chr.
.
Matkalla kuuntelen englannin kielisiä uutisia.
”Sokeasalmen” sillan ylitettyäni metsä muuttui vaahteroiden
ja tammien kultaiseksi valtakunnaksi. Kuin latvoihin paistaisi aurinko.
Maa on värikkäiden lehtien peitossa ja kaatuneilla vanhoilla rungoilla juhlivat kirkaat sammalet.
Vastaantulijat tervehtivät omalla kielellään. He katselevat uteliaasti; ovat jo kaukaa huomanneet minun olevan muualta. Hymyilen vastaukseksi.
.
chr.
.
Puoli neljältä pihan aurinko painui metsälatvan alle, tavallinen tiistai, päivänliljan keltainen. Punatulkku sanoi, että kohta alkaa hyy-hyy-hyytää. Päivä jaksoi kuivattaa lakanat ulkona. Myöhemmin illalla, lähes yöllä, pilviä peitto, ei tähtiä. Sänky on vielä pukematta. Tiedäthän; lakanoiden vaihto on aina kesken.
.
chr.
.
.
Tuuli kiskoo metsää juuriltaan
vihreää ennen keltaista
puiden kruunut kuin värikkäät vapautuneet huivit.
Lokakuun paperinohuet peurat
alkavat kantaa varuillaoloa
kuuraa tyhjennetyn puutarhan reunoille.
Annoin itseni kuvitella
vuosia vanhaa kuiskausta
talossa ei syys, ei talvi
hiiret, ne tulevat
tiskipöydällä muovikassissa
ammuttu sydän
ikkunassa ei syys ei talvi
metsästäjien punaiset hahmot etenevät
eläimet, aamun unet
piiloon sängyn alle
jotakuta tulevaksi
odotan koputusta
luotia
pystynkö sen jälkeen kokeilemaan
onko lattia kylmä?
Metsän talvi, luiset tienviitat
ikkunassa näyttäytyvät eläinten haamut
pieninä paloina söin koko lihaksen
lattia on
kuiskausta
kuin aivan läheltä
kuin matkan päästä.
Muisti on kuvitelma
villiheinää ja marunaa.
.
.
chr.
.
.
Värit ovat kiertyneet auki, hallatta, ilman erityistä kylmyyttä
kyljissäni keltainen ja alkava punerrus
selässä maan vihreäruskea
tunnen tämän huoneen ja seuraavan
tunnen ruoholehtien kärjet, niihin puristautuneet pisarat
uneni syvänne on lyhyt
silmäjuovasta siiventaipeeseen kuin kaukainen säveltapailu
sen aikana metsä kiinnitetään korvien suoniin ohuilla seiteillä
kiinnitetään rinnansivu yhä uudelleen peitinhöyhenillä
jonkinlaisella pentukarvalla
kuvittelen ja kuulenkin suurten lintuaurojen tekevän tietään
kuvittelen sen laulua, sanatonta kuoroa kulkemassa
tyviruusukkeita, verhiöitä
puronvarren tihkupintoja
tätä aluetta ihon alla, atomeja ja tyhjyyttä
.
.
chr.
Hän on kuin pylväs
valokuvamaisen mustavalkoinen
ensimmäinen opettajani
luokkahuoneen hämärässä en näe selvästi
koska ruumiinsa yläosa on kadonnut
se on hävinnyt pimeään rinnan
ehkä jo vyötärön yläpuolelta
onko hän ollenkaan paikalla
onko meillä valaisintakaan että näkisin
huoneen katto on hyvin matalla
eihän sinne aikuinen mahdu
vain lapsen mittainen
ehkä katto on musta
tai ehkä sen alla leijuu paksu kerros savua
naapuripulpetit ovat käyttämättä, tyhjiä
en itsekkään istu omani ääressä
aina seison aina niiaan aina enkä näe toisia
koululaisia, ikäisiäni
muisto on täysin pimeä
kuule mitään mutta tunne kuten aina
tunne pelkkää riittämättömyyttä ja häpeää
huoneen ulkopuolella kasvoille räjähtää valo
ja portaat kolisevat meluavat alas
uusi maali tuoksuu naulakoille alas ulos
häviän talon taakse vanhojen mäntyjen alle
en muista minkälainen oli koululaukku,
mitä kirjoja, miten opin lukemaan,
kuka oli ystäväni, lempiruokani,
miten kuljin koulumatkani,
en mitään keskellä pimeää
vain oman nimeni
niin pitkälle kuin
osasin sitä
kirjoittaa
Chr.
Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa
talvella jäihin hukkunut hevonen.
Sen huuruinen, villi laukka on muuttunut hidastetuksi
leijuvaksi keinuksi virran suuntaan
etelästä pohjoiseen
karkaa välillä länteen
niinkuin kerran karkasi jäälle.
Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä
läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa
nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin
ja hilseilee pala palalta pienten ahventen leikkipaikkaan.
Aikaisin kesäaamuna kuulee hevosen etsivän rannasta kivistä jalansijaa
ja nousevan etsimään rannasta turhaan kerättyjä kerppuja
ruostuneet kengät lyövät syvyyteen polkuja.
Sarastuksen punainen koira juoksee rantaviivaa
kuono maassa pysähtyy välillä haistelemaan
vesi hakkautuu aaltoina
ruo´ot purkautuvat ja sulavat hiekkaan.
Sarastus laulaa, kuiskaa korvaan
kurottaa kohti
kulunut peili kasvoilla ojentaa kukat
osittain maatuneet kasvit
vaatteet, maan saumat.
Laskeudun kiveltä veteen
pinnan alla ei tuule, olen suojassa vaikka
massat liikkuvat, elementit vaihtavat paikkaa.
Pinnan alla tarvitaan vain sitkeyttä ja tasainen rymi.
Vesiperhoset syntyvät veden pohjasiruista
nostavat pintaa siivenmitan
kiusaavat hevosta, munivat harjaan, koteloituvat sieraimiin.
Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään;
puoliksi lintu, puoliksi kala;
vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi
auringonkilo linnunradaksi.
Läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut,
läpinäkyvä puhe
hajoava hevonen liitää satelliittina
jättää jälkeensä hajoavien kudosten pölyn.
Luen vanhoista manterista, jotka ovat uponneet
emämantereista, valtamerien vuoristoista
hautavajoamien salaisuuksien paljastumisesta
saarien ja niemimaiden yhteensulautumisesta.
Jonain päivänä saaret voivat irrota jalustastaan
ja kellua toisaalle.
Järvi on ikkunan läpinäkyvä kasvo
yöllä kuuntelen kuinka aallot lyövät rantaan
kuinka pinnan alla hevosen silmät avautuvat
etsivät radaltaan tähtensä.
Kurotan koskettamaan veden kulumaa silmän harjanteessa.
Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä
iltatyön uudella rajalla puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä
talo sanoo väliin jotain, vaihtaa jalkaa
jääkaappi vetää henkeä
ikkuna koko vihreyden.
Saarilta tuulee
etsin pinna alle hävinnyttä hevosta
pohjaan lyöviä kavioita.
.
.
chr.
.
.
Kaikki kadottamani;
kadotetut talot
juoksu polvisukissa tervapääskyjen alla
menetetyt luumu- ja omenatarhat, pystyt metsät
sankan kuusikon varjostamassa märehtivän laitumen reunaa
olen hukannut perustamani puutarhat
hoitamani pihat.
Antanut pois satoja löydettyjä vuosia
On mies, jonka hävitin, toinenkin
sitten hän, jonka menetin (häntä suren)
ja kaikki ne miehet, jotka kadotin
kuin talot, omat ja asuttamani
ja miehet, jotka löytyivät vain heti hävitäkseen
Olen kadottanut yhden lapsistani
hänet kannettiin elottomana pois,
vuodet monet vuodet monet vuodet
kadotin kesät
iho oli kankaista arka;
löysin arvet, löysin pelon
ja niinä öinä odotin tanssin päättymistä
Valtameren löysin rummuttamassa rantaa
veteen astumisen
linnunkielen
kylkisuonen, otsamme ja väreilyn.
Löysin syksyn ja löysin kultaisen sateen.
.
.
chr.
.
.
Tyynyliinani,
kynttiläni, ei syty
- sydän on kai märkä
pilvien raskaudessa
läpikuultava
.
.
chr.
.
.
Lilja on avannut korkeaan varteensa kolme kukkaa
Ja raskas tuoksu kelluu ilmassa
Kuin olisi kertomassa salaisuutta sinisyydessään
Iiris taipuu kohti liljaa
Kuin tahtoisi ottaa lemusta osansa
Kuin olisi vuoden odotuksesta uupunut (onkin)
Kuin haluaisi koskettaa, kietoutua
Liehitellä, valloittaa hiljaisuudellaan
Tai värillään, maistella
Kutittaa huulellaan, koko suullaan
Liikauttaa yhdessä aavistusta aamun vireessä.
Riittääkö, riittääkö se, kysyvät puiden henget
Kysyvät ruusut piikeillään, kysyvät terälehdillään
Kysyvät taipuisat pionit
Joiden hempeästä väristä ei sovi puhua
Joka kuin valkaistut liljat, väri
Jota ei oteta vakavasti, on liian jotakin
Kuin näiden kirjainmuotojen kierteet
Muuttuvat toiseksi, sitten vajoavat
Kuihtuvat
Katoavat maan ja oksiston väliin
.
.
chr.
.
.
Kolmas pesäpäivä päättyy laululentoon
kuusirppi, heinämaa, ensimmäinen tähti
Koskin niitä kaikkia
Jos ihoni olikin kova, se ei ole enää
.
.
chr.
.
.
Hänellä on vaalea laikku käsisulkien tyvellä
Sulkimisaukkoja; onhan jo isokesä
Ovathan poikasetkin jo
Ne Jotka Istuivat pystypäin kehdossaan
kesän pienet linnut
lehdenjänteissä
Ja varisivat sangen varhain
ensimmäisenä sadepäivänä.
Kasvatamme aukkoihin uudet höyhenet
tarttumaan tuuleen, talviasuiset
Läpitunkemattomat
.
.
chr.
.
.
Hän juo kämmenkuopastaan
Ja siihen viileyteen painaa lopuksi kasvonsa
Nostan lähteestä lisää
Toisen kämmenpesän hän
kumoaa hiuksiinsa
Pisarat tippuvat putoilevat
kuivuakseen jo kaulalla on
Kesäpäivän seisauksen hetki
Ja hetki astuu lehdon kätköstä mustana
hirvenä mustat samettisarvet
pelotta pisaroina kesämusta seisaus
Kumartuu on
Seisaus, pisara
.
.
chr.
.
.
Kainalohöyhenet ovat tyypilliset
heimoveljiään rotevammat
sekaparvissa yksikin siemen sinnittelee
mutta on vähemmän seurallinen kuin muut
(osittain kätketty on kiehtovampaa)
myrskyisinä syksyinä se elää avoimilla hevosilla ja sittiäisillä
laulu hopeankirkas, korkea kilinä
.
.
chr.
.
.
Ennen puolta seitsemää
Aamulla
Kuollut isäni ojentaa minulle hyllystä etsimäni kirjan
Onhan se nykyään minun, mutta hän tuntee paremmin
Periytyneen kirjaston
Kas siinä
Lävitsesi paistaa aurinko
.
.
chr.
.
.
Miten unet syntyvät?
Annoin itseni ja lähdin huoneista
Etsiäkseni uudestaan mitä maa kantaa
(heliotrooppeja palmusalissa)
Ja päivän linnut oli pyydystetty pieniin kangaspusseihin,
ripustettu riviin seinälle hentoihin koukkuihin
Jokainen pussi lauloi ja värisi
Heti kun ovi aukeaa, ja alkaa tuulla, on aika ottaa siivet selkään
nokkaan metsän avain, sininen huone
yötumma
.
.
chr.
.
.
Kolme lehtopöllöä huhuilee yön reunalla
kesäkuuta ensimmäinen viikko
hämärä, ei pimeyttä, ei valotta.
Taitavat olla kerjuuääniä
ovat nyt levittäytyneet sahalaidan päihin
herättävät punarinnat unesta
herättävät kellon, sydämeni, herättävät
kellon, on kolme
.
.
chr.
.
.
Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.
Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.
Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.
Kuusi. Kuuset ja männyt, ja latvassa mutisee sepelkyyhky. Jalommat lehtipuut jäävät alas kylään (miksi ne on jalommiksi julistettu?). Neulasmatolla on pehmeä kulkea, asettaa askeleensa tähtien väliin.
Viidentenä päivänä kivikansa vaihtaa jalkaa. Olemme tervehtineet toisiamme lähes päivittäin monen vuoden ajan - monen vuodenajan. Järkäleet odottavat heittäjäänsä, hiisiä, jättiläisiä, jotka suotuisissa olosuhteissa kasvavat usean kilometrin korkeuteen. Pilvissä on tietynmuotoinen aukko niiden kohdalla. Ne viljelevät ja viskovat pikkukiviä, sitten vaihtavat jalkaa, seisovat liikkumatta, näkymättöminä, monen vuoden ja ajan.
Neljä rauniolinnaa, hylättyä asumusta, hävinneitä kulttuureja, taideaarteita, kadonneita kansakuntia, mahdollisesti tuhottuja, maanpakoa. Tuuli ja sade riehuvat tyhjissä saleissa, salakäytävät sortuvat, ohimatkaavat hunnit ja huligaanit repivät ja raastavat. Ja aina koittaa aamun valo, maapallo nytkähtää akselissaan luotettavasti paikoillaan aurinko, kaikki mahdollisuudet, neljä päivää.
Kolme päivää kesälomaan.
Pinnan alla piilee muotoja ja kauneutta; niillähän on tällaiset pitkät varpaat! kuin kanan tai kahlaajalinnun jalat, joilla tarttuvat tukevasti, kulkevat yli. Puhkeavat tatteina. Männyt! Kykenevät juurillaan myös punomaan koreja tai köyttä, mäkiä ja rakennuksia. Maavirtojen pyörteisyyttä. Puut ovat paikoillaan tai liikkuvat hyvin hitaasti maita ja mantereita. Täysissä pukeissa läpinäkymättömiä, takovat kilpiä, kannatellen näkymättömiä pesiä, kasvattaen näkymättömiä hiuksia, kanervamultaisia kankaita. Kun männyt pölyttävät, niin kuin ne nyt pölyävät, syntyy aaltoava latvasumu; keltainen hyöky jossa oravat ratsastavat.
Näin ketun. Olinkin sen maalla, reviirillä, mahdollisesti sen pihalla, olohuoneessa. Sanoin: "Kas, päivää." ja tietoisesti yritin hymyillä hampaita näyttämättä, olematta uhkaava. Katselemme toisiamme sekunnit, joiden en soisi kuluvan, vaan soivan kuin metsä meille soi. Kettu kuiskaa oman tervehdyksensä, ja vaihtaa suuntaa poispäin, mutta äkkiä käännähtää vielä suuntaani: "Kaksi päivää", se sanoo, ja on kadonnut.
Yksi päivä, tämä päivä, tänäpänä.
Kun tuuli lopettaa tuulemisen, kun koko pohjoinen on puhallettu yli, vuorollaan puu puulta kammattu, vaihdan suuntaa. Taakka lasketaan maahan, maa ottaa vastaan, kun havuoksa, kun lehti, kun täyteys. Tämä yksi päivä.
.
.
chr.
.
.
Jälleen yhden päivän lajittelin isäni jäämistöä
Osa oli onneksi homeessa
Osa hiirien syömää
Osa vanhentunutta, osa väärää kokoa
Yritän tulkita hänen jättämiään merkkejä
Enkä, en en en voi ymmärtää;
Hän pysyy salaisuutena;
Hän on muuttunut tuhkasta ketuksi
Jolkottaa viereltäni heinämaata näkymättömiin
.
.
chr.
.
.
Kymmenen päivää. Reitti metsään on merkitty.
Kahdeksan päivää. Pilvipeitto, mutta raollaan. Takin saakin avata. Lähestyvä sade hengittää vain sisäänpäin. Ennen ensimmäisiä pisaroita nimetön mesivieras imuroi varvikkoa.
Pimeä päivä, pientä kansaa, kirkkaat kellot, ja tuoksu että sataa; sadeääni, pisaran osuessa jokainen värähtää. Seitsemän aamua.
.
.
chr.
.
.
Sulan kärjestä tyveen
Peitinhöyheniä ruotia pitkin, ”vastakarvaan”
Siiventaive ja aaltojenharjat
Kyynärsulat pysyvät suunnilleen paikoillaan,
Lintu, linnun vatsa, kuve;
Kuivalla ilmalla niitä ei synny
Yöllä päinvastoin:
Sukasten aaltopilvet
Siipijuovat, alulat, syntyvät kuin pintatuulet
Rinteiltä alas laaksoon.
Lintu, linnun vatsa ja kuveaallot seisovat sijoillaan
Suotuisissa olosuhteissa myös nilkat
Ja aallot, ne
Ulottuvat monien kilometrien korkeuteen
.
.
chr.
.
.
Puoliyö, ja yhtymäkohdat sulavat
Pimeys ei täyty, sitä seuraa jo uuden päivän raja
Saari peilikuvineen muuttuu harhaksi
Ja Rannan vesi on siitepölystä raskas
Vajoan pinnan alle ääntä päästämättä
Hajoan ja värähtämättä häviän
Ja kaikki yhä laulavat soidinlaulujaan
Kaikki On uutta, kuten keväisin on
Mantelimakeat Silmut, Käen kukku, ja järvikin on uusi
Matkat tähän, kaikki uusia;
Yksityiset hetket
Surullisuudesta nauttiminen
Pakahduttava kevään voima
Pitkän ajan muodostama säteilevä kauneus
Elettyjen vuosien Rikkaus
Havuilla voi harjata tukkaa
Kuuralla varpaat
Eilisen ikkuna vielä aaltoaa, väre
Jäämereltä tuulee, jääjärveltä metsän sahalaitavarjo
.
.
chr.
.
.
Kuvia aamuista
(kaikista aamuista on kuva)
mustevedos -aamut ovat sinisiä ja punaisia, kultaisia ja harmaita
sisämaan aaltoja ja entisiä rakastettuja
hopeagelatiinivedos onnen syntymästä;
kuva aamusta jolloin ei osaa herätä
silloin lumous on ottanut valtaansa koko taivaan suiston
kuin kuvan, jonka reunat ovat muisteluista kuluneet
hiutuneet todellisuudesta näkymättömiin
lasinegatiivi tuntemattomasta puutarhakujasta
kuva pysähtyneestä hetkestä;
rantaan on ajelehtinut kerros pudonneita lehtiä
askeleista muodostuu heinikkoon uria (kuvia)
mantereilta toiselle
diakuva pölystä lasipallon pinnalla
aineeton kuva kaukaisesta säveltapailusta
paperille eksyi näkyvä valo;
pimennetty huone muodosti kameran
yhden hetken
sen mitä ihmisen silmä pystyy näkemään
.
.
chr.
.
.
Patsaan kiviset silmät aurinko olkapäillä
Vastaantuleva nuorukainen hymyilee
On puistokuja, on lehmuskäytävän hämärä
Puut odottivat iltaa tuoksuakseen
Tuoksu peittää kulkijat sokeriseen autereeseen
Muistumaan, juopuneiden mehiläisten sateeseen
Vanhan huvimajan takana jasmiinien hellevalo
Kuin tähdet
Ohjaat askeleemme ulkokahvilan pöytään
Tilaat virvokkeita
Palvelustytön selkä katoaa rakennuksen ovesta
Selkä on yhä valonherkällä paperilla
Muistuma katsomisen jälkeen
Meille tarjoillaan, astiat kilisevät
Hopeisen kermakannun häikäisy
Kuva viipyy silmässä
Onko ilmassa ukkosta
Onko kermassa nahka päällä
Käsien taidokkaat eleet
Puiston varjoisat syvänteet kuin huoneet
Kuin hotellin venetsialainen kuvastin
Huoneen mahonki, ruusupuu ja kristalli
Untuvavuode, salaisuus ja peittoasia
Syntymäpäiväkorin neilikat, ruusut ja resedat
Kaunis nuorukainen, kiviset silmät
Taivasta vasten erottuvat
Isovanhempieni häämatka 1924:
Helsinki-Rävel-Stettin-Berlin-Pau-Lago di Garda-Trieste
Chr.
.
.
.
.
Pakotan itseni kirjoittamaan
Nousemaan, järjestämään luuni
Sytyttämään tulen takkaan
Katselemaan liekkejä, etenemään oranssissa valossa, vastatuulessa
kaksi naakkaa kieppuu toistensa ympäri
Kaiken olisi nyt tapahduttava aikaisemmin,
Eihän se niin vain käy; talvi pitää otteessaan metsää ja maata ja meitä
Eihän se niin vain käy, lämmön armo
Vaikka luulin jo voivani muuttaa muurin kyljestä väljyyteen
Vielä useampi akselin pyörähdys, portaan lakaisu
Sylillinen puita, tuohta
Monta paikoilleen jähmettynyttä kylmyyttä
Talvi venyy pitkäksi suikaleeksi
Tilhien, tiklien luita
Pöydälle unohtunut kaalinpää; mietin makedonialaisen puutarhurin veistä sitä leikatessaan; taipunut, paahtunut selkä odottaa jo keskipäivän varjoa, leipää ja
Kaadan lasiin aamuviinin
Tarjoillaanhan sitä juuri kirkoissakin
Minun vereni
Minun ruumistani
Minua lehteilevä pyry, joka pelästyttää varhaiset muuttolinnut suojattomaan lentoon
.
.
chr.
