Sitoomuksensa

 .

.

Ketulla on sitoomuksensa.

Hiljaisina autamme vaatteet toistemme ylle.

Syötämme toisiamme kuin linnunpojat.

Uninen untuva on takertunut kananmunan kuoreen.

Ketun on mentävä.

Tietä viistää pimeä lintu.

.

.

chr.

Sekoittuvat

 .

.

Irtosin ja erosin kilpikaarnasta.

Kettu kerää kaikki osani osaksi itseään,

löytää vielä yhden suutelemattoman kohdan;

meridiaanien väistelemän, tasangon takaa.

Ylitämme, kierrämme jäätikköjärveä.

Varjelen Kettua pöydänkulmilta, hän minua avannoilta.

Hiki ja nauru sekoittuvat. Kyyneleemme.

Linnut täyttävät tulvivat pellot.

(Taulu: Satu Maaria Mäkipuro)

Kaikki reakti

Kärpänen

 .

.

.

Ketun hetkellinen poissaolo:

yritän lukea hirsistä vanhaa kirjoitusta.

Kun verhot on avattu, päivän valo taittuu huoneisiin.

Kuljen talon sisuksien äänessä.

Olen oppinut kulkemaan Ketun talossa,

sen pimeydessäkin, ja narinassa.

Ketulla on sitoomuksensa, ja välillä hän uppoaa maailmaansa kuin minua ei olisikaan. Maailmansa vaatii nopeita asioita ja toimintaa.

Silloin hän kulkee tehtävissään tarkan harkitusti; väistelee kattolampppuja, kumartaa ovenpienojen kohdilla, ja on mennyt.

Hän katoaa käsistäni.

Marraskuun aurinko on herättänyt keittiön ikkunan väliin lihavan ja hitaan talvikärpäsen.

.

.

chr.

Plättyjä

 .

.

Kettu pyysi paistamaan plättyjä.

Hain kanojen alta uniset munat,

lehmiltä lämpimän maidon,

jauhinkiven viereltä vehnän pulverin,

suolan merestä, taivaasta sokerin,

rakkauden suupielestä vaniljan,

kesältä manssikat, paahteisten hakkuiden vadelmat.

.

.

chr.

Öinen sade

 .

.

Ohuttakin ohuempi kuu viiltää aamua,

kellonlyömällä viiltää meidät erilleen.

Öinen sade kasteli niiden turkit, jotka olivat suojatta.

Märkä varvikko suojassa olleiden metsäkulkijoiden vatsa-alusen,

Ketusta turkinpunan, sukat.

Kuonon kärjen tuntu viipyy.

Ohuet metsät päästävät päivää läpi.

.

.

chr.

Pihalla

 .

.

Ketun pihalla aamukuun sirppi on sotkeeutunut paljaaseen lokakuun vaahteraan.

Vähän matkan päässä Varssinaise Suome metsänotkelman yllä leijuu kaksi kotkaa,

vetävät aurinkoa esiin.

Korppiparven liikkumaton partio päivystää lammashaan kuuraa.

Kettu jää odottamaan. Kettu odottaa minua takaisin.

.

.

chr.

Äkkiä

 .

.

Äkkiä Kettu on aivan vakava, ja näkee viikkojen päähän;

kuinka monta hetkeä on kymmenessä vuodessa,

tuokiota viidessäkymmenessä, ketun kotvaa,

silmänräpäystä.

Näkee kuinka monta yön reunaa karkaa.

.

.

chr

Turvassa

 .

.

Täydessä pimeydessä on yksin turvassa.

Kettu nyppi hiuksistani outoja siemeniä,

kuin tulevien öiden siemeniä, kuin sadan kauniin sanan.

Hän meni teilleen; hänellä on sitoumuksensa.

Taas kuljen tuikkuineni häviävää polkua.

Latvustosta lehahtaa jokin lentoon.

-

-

chr.

Lempilintu

.

.

 Varssinaise-Suome aamu(t).

Värit syttymässä. Metsän karja haraa kuuraista sänkeä.

Seuraan kuinka Kettu tekee asioita;

molempikätisesti vasurin jäänteitä; kokoaa pöydälle saaliinsa.

Syö aamupalaksi sokerimunkin, minä pihlajanmarjoja.

Maahan kerääntyneet pikkulinnut siemeniä.

Ketun lempilintu on punarinta. Tietysti.

.

.

chr.

Sillä aikaa

 .

.

Hämärässä valossa kettu kerää kaikki osani osaksi itseään.

Sillä aikaa puut pudottavat lehtensä, kuu ja pyrstötähti halkaisevat taivaan 

ja yö muuttuu kuuraksi.

Päivä alkaa hitaasti heijastua kaakeliuunin lasituksesta.

Hiusteni rajaamassa hämärässä majassa hän etsii sanat iholtani. Poimin ne suunsa pielistä.

 Hän on siinä. Tunnen vuosien ja vuosien takaa. Hän on se.

Tunnen miljoonan joukosta

.

.

chr.

Loitsua

 Aamulla Varssinaise-Suome pello ovat sadevesien peitossa.

Vastentahtoisesti syöksyn lämpimään pimeään.

Läpi maisemien luen sorkkaeläin -loitsua edestakaisin.

Kettu jää pesällem- me, erillem- me jälkeen valossa, myöhemmin: me.

Pois sarvet, sorkat, pois peurat punaturkit, pois harmaasukat,

Hiien hirvet, pois sarvet sorkat, pois Hiien hirvet,

peurat, sarvet, sorkat, harmaasukat, pois...

.

.

chr.

Aamu

 Aamu on kaunis ja lempeä ja ketun häntä leimuaa taivaanrajassa.

Hänelle kintaat kerätty täyteen hämäriä marjoja. Perkaan ne myöhemmin.

En näe enää kirjoittaa, näen vielä kulkea.

Kätken vielä lyhtyä taskuuni;

se tuikkii kankaan läpi aina vain kirkkaammin.

.

.

chr.

Koittaa aamu

 Koittaa aamu jolloin metsä on hyvin hämärä, ja sataa kylmästi.

Pudonneiden lehtien lantit osoittavat polkua.

Järveltä toitotetaan jäähyväisiä.

Kintaani sisältä löytyy vielä yksi pihlajanmarja.

Kettu kulkee edellä. Se on muuttunut häneksi.

On pyytänyt minua mukaansa. Seuraan leikiten., helposti ja luotan.

Muuta en voi tehdä.

.

.

chr

Sammakot

 .

.

Ilta on pimentynyt.

Auki unohtuneesta ovesta sammakot loikkivat sisään.

Niiden räpylät läpsähtelevät puulattialla.

Kaikenkokoisia:

pienimpiä mahtuisi leikiten vaikka kaksi

kämmenteni väliseen koppaan,

mutta ihonsa on jokaisella ohut ja kylmä.

Silmät, pystyyn nostetun leuan yllä,

liikkumatta, kuin merkityt helmet.

Aamulla ruohot ja taivaalle unohtunut kuunsirppi on kuurassa.

Kettu lähti edeltäni.

Yön se kuiski vakavia rakkaudentunnustuksia korvaani.

Heittelehdin lyhyessä unessa.

Auringon oranssi työntyy nyt kuusten runkojen väliin.

Kuin turkin oranssi.

"Tulit jo takaisin."

.

.

Kettu sanoi

 .

.

Latvus latvukselta soivat syksyn tiaiset. Kettu sanoi mielellään olevansa kettu.  Talviturkki kasvoi harmaana sänkenä. Jauhoin suussa ja syötin suudelmalla suuhunsa pihlajanmarjoja. Tutkii makua kielellään. Annoin sille aikaa. Sanoo, makeita ovat.

Usva on kuin seinä. Polkua eteenpäin ei näy.

.

.

Nimeni

 .

.

Ehdin karata ovesta

hän vielä mietti millä nimellä minua kutsuisi.

Olimme maanneet raukeina

(kuin apinaleipäpuun katveessa)

poskellani ketun näykkäisyt.

Saavuin metsään

se aukeni

Kastetta

 .

.

Harjun korkeimmalla kohdalla taipuu pihlajan oksa, ja syön tertullisen marjoja. Kettu irvistää ja etsii jotain muuta syötävää. Ehkä se löytää tunkiolle heitetyn hiirenloukun uhrin, ehkä sille jossain tarjoillaan kädestä ensiluokkaista savukinkkua. Syyskesän, elokuun, turkkiin on tiivistynyt kastetta.

.

.

Sata sävyä

 .

.

Vihreän metsän sata sävyä, ja ensimmäinen aurinko lisää aavistuksen punaista, vetäytyvä usva harmaata. Mutta murtuminen on alkanut kieloissa, sananjaloissa. Harjun korkeimmalla kohdalla nappaan suuhun jälleen pihlajanmarjoja. Kettua ei näy, ole pariin päivään kirjoittanutkaan, mitään puhunut. Toivottavasti kaikki on hyvin Marjat ovat raikkaita.

,

,

Hyvää päivää

 .

.

Maa valaisee ennen taivasta, kun se vielä miettii, vaivoin herää, jakaa usvalla huoneita. Kettu jolkotti verhon toiselle puolelle, hännän heilautus, ja se on hävinnyt, poissa, oliko se tässä alkuunkaan? Lähetti perään signal-viestin, toivotti hyvää päivää.

.

. 

Huomenna nukun

 .

.

Pimeys on muuttunut kullanpunertavaksi usvaksi. Harjumetsän raoista näen Sammallahden veden nousevan ilmaan, kuulen pienen haavikon vaimeana alkavat aplodit. Kärpässienen lakki levittäytyy auki, mustarastas pelästyy lentoon, alhaalla kuikka katoaa vingahtaen pinnan alle. Vierelleni astuu kettu, ja kysyy minne menen. Nyt? Töihin. Huomenna nukun kauneudesta tietämättömänä.

.

.

Kulkisitko

 .

.

Kulkisitko varjon puolta

ilma on raskas kaskaista ja uusien poikasten kerjuuäänistä.

Uisitko haltioiden lähteessä

koirankattarat hitaasti kumartuvat peilaamaan

Teitittelisitkö sadetta

avaisit sille oven

kantaisit sen pitkää laahusta

.

.

chr.

Haituvat

 .

.

Huoneissa leijuvat voikukan haituvat

leijuu suven kuumuus

laveeraa muotokuvan seinällä, katseen

osittain valon hajoamista

.

.

chr.

Helmi

 .

.

Jotkut kertovat kuun luovan helmiä

perhosten valojuovan muodostuvan helmiäispölystä

jotkut uskovat jumalten puhtauden lahjoihin

lohikäärmeen helmiäisaivoihin

Helmenkalastajat sukeltavat syvyyteen

veden pohjukassa kukat nukkuvat

niiden helmiäinen on joustavaa kitiiniä

vieras hiukkanen lepää kuoren ja vaipan välissä

sen paksuus on valon aallonpituus

kermanhopea väri

Valon taittuminen helmen kerroksissa

synnyttää silkkisen pinnan

kiiltoa, valon hajoamista sateenkaaren aalloiksi

missä on pisaran etupinta?

miten valkoinen valo hajoaa?

milloin helmeen puristautuu jumalainen varjellus?

Helmet tarkistetaan yksitellen

tarkistetaan silkinkaltaiset

helmiveneen sisäpinnalta aallonpituus, valon väri

kahden valon ero ja yhdistyminen

helmi

sydänten tuoksu yön sylissä

.

.

chr.

Koska maailmojen rajat

.

.

Koska maailmojen rajat olivat jälleen lähellä toisiaan

(lähes sekoittuneet)

koska ajoittain kuulin jyrinää

ja kuu tasan puolessavälissään aukaisi vuoristojensa syvyyksiä,

uni ei minua saavuttanut, lakanaryppyjä

laskoksia maailmojen rajalla

koska liike hidastuu ja pysähtyy

kääntyy pimeyden saavutettuaan vastakkaiseen suuntaan

riisuu paljaaksi

pysytkö aloillasi?

.

.

chr.

Kyse on hetkistä

 Kyse on hetkistä;

tarjoilijat kulkevat pitkissä esiliinoissaan

hän nojaa pöydässä vasempaan käteensä 

annoin itseni kuvitella

kaulalleen silkkihuivin värin ja viileyden

sekoittuu rakastettujen ihoa

toiset kuin paperia

toiset kuin muinaisia kertomuksia

hän nojaa kämmenensä pesään

puhelimen valo kasvoilla

yhä uudelleen

odotan liikahdusta

uudelleen muovaamme katseita

kyse on hetkistä

kiireessä lautasliinaan tallennettuja numeroita

puhelimen valoa kasvoilla 

.

.

chr.

10.12.

.

Toukokuussa pihan reunoilla teriöiden kannukset

lehdoissa riippuvat ponnet

kuihtuvat kevätkukkijat, puistopensastot

villiintyvät tähtimäiset viljelyjäänteet;

corydaliksen keltainen, päivänkeltainen luonnonvalo

keltainen poimuileva suriseva elävä meri

auringosta valuu hunaja kukkaterttua alas

maa on hiekkaista mustaa multaa

maan voiman näkee, tuntee sormissa

jokaisella lapion iskulla idänsinililjojen sipulit

lisää ja lisää pieniä sipuleita,

vuohenputkien juurien väkevät lemu

jokaisella iskulla köysimattoa

joka voittaa sinut oveluudessaan

.

.

chr.

Huoneet

 .

Kuten huonekalut niin myös nukkumiselle omistetut huoneet vaihtavat paikkojaan

huoneet, joiden sijaintia en muista: kuten sininen kamari ja välikamari

kumpi oli kumpi?

kuin uni olisi niin levotonta

sänkyjen tassujalat eläviä, jo matkalla seuraavan väsyneen luo.

Kampauspöydällä puuterirasia ja hiusten piippaussakset

.

.

.

chr.

4.12.

 

Olen kolmevuotias ja istun talon ulkoportaalla

talossa korvani kasvavat kuulemaan kielet

suuni maistuu vielä maidolle

seitsemän vuotiaana saan vedellä laimennettua viiniä

punainen sydänpuu

.

.

chr.

3.12.23

 .

Taivaalla loisti tänään kaksi aurinkoa:

toinen pyöreä kiekko sateenkaaren värejä

yöllä näin kuusiaidan raosta kirkkaan tähden

valvoin monta tuntia, ajattelin syntymäkotiani

taloa, ja kävelin siellä kauan

sitten toista, josta lähteminen tappoi isäni

istuin siellä kauan hänen paikallaan

ruokapöydän ääressä, 

ja kevään aurinko leikki suuren vaahteran oksilla

taloa ei enää ole, ehkä ei vaahteraakaan

enkä tiedä mihin runo on menossa

Satiinilla vuorattu hiha

 

.

Sen kerran kun noustaan portaita,

kivisiä portaita toiseen kerrokseen,

onko tunne, että jotain suurta tulee tapahtumaan?

Soitetaan ovikelloa.

Oven toisella puolella satiinilla vuorattu hiha, käsi,

nousee vapauttamaan lukkoa

kahden ihmisen välistä.

.

.

chr.

1.12.23

 .

Kauriiden sorkkakuviot risteävät polkua

yhä uudelleen

harjulta näkyy kaksi järveä;

etelän puoleisen yllä on aamun vaalea raja

musta pohjoinen

.

.

chr.

Miten pelastuin

 

Koko elämäni kai tämän vuoksi olin harjoitellut :

opetellut kulkemaan pimeässä, pelkän muistin varassa;

toimimaan hämärissä ja pimeissä huoneissa

huoneissahan ei ole juurakoita, (metsässä) huonekalujen kulmia

(olenko metsässä?) (ilman valoa).

Totuttelen pimeään; se syö, niellen kokonaisena;

se sanoo: "Tunnen sinut";

sen puhe kimaltelee ympärillä

ja sen syli on yksi upottava huokonen.

Sen kanssa olen turvassa.

Pudottaudun siis hiljaa lattialle ja kerään vaatteeni.

Polku on tumma ja keltaisten koivunlehtien täplittämä.

Se aukeaa Metsän seinästä kuin tumma käytävä.

Latvatuuli tarttuu maahankin, hiukset suuhun,

silmiin kunnes sukellan syvemmälle.

Risuja putoilee, käpyjä. 

Haapapuiden osittain maatuneista lehdistä nousee väkevä tuoksu.

Yhtään valoa ei seuraa,

yhtään kulje vastaan; näin on hyvä.

Nahkani näyttää ohuelta, mutta vahva se on;

mitä kieltä sille puhutaan, miten sitä kosketaan, käännellään,

kuka sen on riisunut, sen se muistaa

ripustanut naulaan, sen se muistaa

kuka sen on koristellut, sen se muistaa

Päälipuolelta, sisäpuolelta,

sen pimeän raja ja kehys.

Kaltevan kuun alla etsin tietä. Kohtaan eläimiä:

ketun mäyrän supisen koiran peuran jäniksen

takertuvat yöperhoset, ja ihmissudet;

ne juoksevat vierelläni molemmin puolin, tai tarkemmikin:

lentävät matalalla,

maata koskettamatta, molemmin puolin,

kevyesti heinämaata, joen notkoa, joen yli.

Pilviä kiireessä,

Arvoitukset jäivät kun astuin ulos.

Kuvat katoavat kun astun sisään,

uuteen taloon.

.

.

Chr.

Kello on yö

 .

kello on yö

ja ihon silmä on auki

kauhistuttavan suojaamaton.

kun päätä on tarpeeksi lyöty, seinään

ja raskaan sammumisen alta pujottautuu lattialle

luuton olio:

nukutko, haluaisin kysyä, vaikka tunnen tuon hengityksen

pienellä äänellä kuiskata nukutko jo

kun tarpeeksi oli lyöty

ja outo koreografiamme nylkenyt kaksin käsin

hampain

kun viininkivi istutettiin sormukseesi puhumaan

polvillaan suoraa kanavaa

pullon suusta lasin pohjalle

ja se joskus niin loistava seiväs piteli saalista

älä katso! millaiseksi minut teit

heti, olisi pitänyt heti

koota helmat ja kaikille kasvoillesi istua

imeä tajunta

mutta makaan siinä mikä on jäljellä

mikä on totta, lattialla

sokeassa paidassa kuurot napit

nännit värähtävät kaulalta putoavaa paitaa

tutustutan polvet toisiinsa

kutsun sielun vielä kerran kotiin.

.

.

chr.

Hymyilen vastaukseksi

 .

Matkalla kuuntelen englannin kielisiä uutisia.

”Sokeasalmen” sillan ylitettyäni metsä muuttui vaahteroiden

ja tammien kultaiseksi valtakunnaksi. Kuin latvoihin paistaisi aurinko.

Maa on värikkäiden lehtien peitossa ja kaatuneilla vanhoilla rungoilla juhlivat kirkaat sammalet.

Vastaantulijat tervehtivät omalla kielellään. He katselevat uteliaasti; ovat jo kaukaa huomanneet minun olevan muualta. Hymyilen vastaukseksi.

.

chr.

Tiistai

 .

Puoli neljältä pihan aurinko painui metsälatvan alle, tavallinen tiistai, päivänliljan keltainen. Punatulkku sanoi, että kohta alkaa hyy-hyy-hyytää. Päivä jaksoi kuivattaa lakanat ulkona. Myöhemmin illalla, lähes yöllä, pilviä peitto, ei tähtiä. Sänky on vielä pukematta. Tiedäthän; lakanoiden vaihto on aina kesken. 

.

chr.

Tuuli kiskoo

 .

.

Tuuli kiskoo metsää juuriltaan

vihreää ennen keltaista

puiden kruunut kuin värikkäät vapautuneet huivit.

Lokakuun paperinohuet peurat

alkavat kantaa varuillaoloa

kuuraa tyhjennetyn puutarhan reunoille.

Annoin itseni kuvitella 

vuosia vanhaa kuiskausta

talossa ei syys, ei talvi

hiiret, ne tulevat

tiskipöydällä muovikassissa

ammuttu sydän

ikkunassa ei syys ei talvi

metsästäjien punaiset hahmot etenevät

eläimet, aamun unet

piiloon sängyn alle

jotakuta tulevaksi

odotan koputusta

luotia

pystynkö sen jälkeen kokeilemaan

onko lattia kylmä?

Metsän talvi, luiset tienviitat

ikkunassa näyttäytyvät eläinten haamut

pieninä paloina söin koko lihaksen

lattia on

                             kuiskausta

kuin aivan läheltä

kuin matkan päästä.

Muisti on kuvitelma

villiheinää ja marunaa.

.

.

chr.