Kello on yö

 .

kello on yö

ja ihon silmä on auki

kauhistuttavan suojaamaton.

kun päätä on tarpeeksi lyöty, seinään

ja raskaan sammumisen alta pujottautuu lattialle

luuton olio:

nukutko, haluaisin kysyä, vaikka tunnen tuon hengityksen

pienellä äänellä kuiskata nukutko jo

kun tarpeeksi oli lyöty

ja outo koreografiamme nylkenyt kaksin käsin

hampain

kun viininkivi istutettiin sormukseesi puhumaan

polvillaan suoraa kanavaa

pullon suusta lasin pohjalle

ja se joskus niin loistava seiväs piteli saalista

älä katso! millaiseksi minut teit

heti, olisi pitänyt heti

koota helmat ja kaikille kasvoillesi istua

imeä tajunta

mutta makaan siinä mikä on jäljellä

mikä on totta, lattialla

sokeassa paidassa kuurot napit

nännit värähtävät kaulalta putoavaa paitaa

tutustutan polvet toisiinsa

kutsun sielun vielä kerran kotiin.

.

.

chr.

Hymyilen vastaukseksi

 .

Matkalla kuuntelen englannin kielisiä uutisia.

”Sokeasalmen” sillan ylitettyäni metsä muuttui vaahteroiden

ja tammien kultaiseksi valtakunnaksi. Kuin latvoihin paistaisi aurinko.

Maa on värikkäiden lehtien peitossa ja kaatuneilla vanhoilla rungoilla juhlivat kirkaat sammalet.

Vastaantulijat tervehtivät omalla kielellään. He katselevat uteliaasti; ovat jo kaukaa huomanneet minun olevan muualta. Hymyilen vastaukseksi.

.

chr.

Tiistai

 .

Puoli neljältä pihan aurinko painui metsälatvan alle, tavallinen tiistai, päivänliljan keltainen. Punatulkku sanoi, että kohta alkaa hyy-hyy-hyytää. Päivä jaksoi kuivattaa lakanat ulkona. Myöhemmin illalla, lähes yöllä, pilviä peitto, ei tähtiä. Sänky on vielä pukematta. Tiedäthän; lakanoiden vaihto on aina kesken. 

.

chr.

Tuuli kiskoo

 .

.

Tuuli kiskoo metsää juuriltaan

vihreää ennen keltaista

puiden kruunut kuin värikkäät vapautuneet huivit.

Lokakuun paperinohuet peurat

alkavat kantaa varuillaoloa

kuuraa tyhjennetyn puutarhan reunoille.

Annoin itseni kuvitella 

vuosia vanhaa kuiskausta

talossa ei syys, ei talvi

hiiret, ne tulevat

tiskipöydällä muovikassissa

ammuttu sydän

ikkunassa ei syys ei talvi

metsästäjien punaiset hahmot etenevät

eläimet, aamun unet

piiloon sängyn alle

jotakuta tulevaksi

odotan koputusta

luotia

pystynkö sen jälkeen kokeilemaan

onko lattia kylmä?

Metsän talvi, luiset tienviitat

ikkunassa näyttäytyvät eläinten haamut

pieninä paloina söin koko lihaksen

lattia on

                             kuiskausta

kuin aivan läheltä

kuin matkan päästä.

Muisti on kuvitelma

villiheinää ja marunaa.

.

.

chr.

Runoselfie

. 

.

Värit ovat kiertyneet auki, hallatta, ilman erityistä kylmyyttä

kyljissäni keltainen ja alkava punerrus

selässä maan vihreäruskea

tunnen tämän huoneen ja seuraavan

tunnen ruoholehtien kärjet, niihin puristautuneet pisarat

uneni syvänne on lyhyt

silmäjuovasta siiventaipeeseen kuin kaukainen säveltapailu

sen aikana metsä kiinnitetään korvien suoniin ohuilla seiteillä

kiinnitetään rinnansivu yhä uudelleen peitinhöyhenillä

jonkinlaisella pentukarvalla

kuvittelen ja kuulenkin suurten lintuaurojen tekevän tietään

kuvittelen sen laulua, sanatonta kuoroa kulkemassa

tyviruusukkeita, verhiöitä

puronvarren tihkupintoja

tätä aluetta ihon alla, atomeja ja tyhjyyttä

.

.

chr.