Aurinko pilkkuineen

.
.
Aurinko pilkkuineen ja soihtuineen;
ensimmäinen kosketus pelottaa,
luulo eli tuntemus, että joku määrätty asia on tapahtuva.
Universumi liikahtaa,
hämmästyttävä, voimakas.
.
.

Satumaisen lapsuuteni talo

.
Varsinais-Suomen rajamailla, kotitaloni.
Esitän seuraavan runon Heinolan runoviikolla torstaina klo 18 alkaen ravintola Kusmikussa.
.
.

Talo seisoo lehtikuusten alla.

Niiden syysväri on yhtä räikeä kuin ympärillä villiintyneiden liljojen halu,

mutta kun neulaset vain hiukan haalistuneina varisevat, 

ullakolta yläkertaan, portaikkoa alas, alakerran ympäri, ja eteisestä ulos, 

siunaa latvojen paljas pyöreys talon talven, 

jota liljat siemenkotina piirittävät.

Talon rakennuspuut kasvattavat meille uuden metsän

kynnyksien oksakohdat versovat, öisin vesakko yltää kattohirsiin, 

missä vain voi piiloutua pysähtymällä. 

Pysähdy! 

Pihalla suuret saippuamarjapuut ja tulppaanipuu, 

ja kiipeäminen maahan ulottuvilta oksilta, 

hemlokkien pitkiltä, vahvoilta käsivarsilta, emipohjuksiin tuulensuojaan turvaan.

Puut ovat täynnä kasvoja, kuten huoneet sairastuneita peilejä, 

vitriinit himmeitä, ohuita, esineitä, yksinäisiä muotokuvia, 

väisteleviä huonekaluja.

Silkkeihin kirjottu humalluttava runsaus syö itseään, 

ja sade ajaa hiekkaa ovista sisään, köynnökset, tuolit, väistelvät, kaapit nojaavat puristuneina kiinni, 

ja virattomien avainten vääntyneet hampaat, kirjaston nahkaselät luutuvat.

Kirjanpainajan pariutumiskammiossa on kupruiset tapetit, 

naaraiden yövalon huone, 

tuokat kaivavat lattianarinan ristikkoa 

ja iltasatu hierotaan tuntosarviin, 

kansipahvien väliin ladotaan kuusimetsien tomu.

En ole käynyt kotona yhdeksääntoista vuoteen, 

sain siitä korvauksen sen ajan uusina rahoina, joiden arvo on vieläkin minulle epäselvä.

Olen siitäpitäen nukkunut oksien alla, salin sohvalla, siis jo jonkun aikaa, siellä, 

koska makuukamarissa patja painui yksinäisyydestä kipeälle mutkalle, 

ja rankani sekoittuu kimpoileviin jousiin, 

kylmä ja pöly laskeutuvat ja ne tekevät paluun mahdottomaksi; 

kahlata polvia myöten, etsiä sijaa.

Entisen maailman reunalla palokärjen iskut vapisuttavat taloa;

olen 11-vuotias mietiskelevä lapsi ja ajattelen kuolemaa,

äidit ja tädit kertovat toisilleen uniaan

sytyttävät tähtiä, kattavat hengille pöytää

ranskanleipää ja ruotsalaista marmeladia.

He ovat enteistä aavistuksia täys, taikaa ja uskoa

luonnon varoituksia.

Mahdumme taloon kaikki;

koirat haukkuvat tyhjiä askeleita

kissa tuijottaa ohittavaa kylmyyttä;

pimeässä kirjastossa henget istuvat äänekästä iltaa,

ne pudottelevat portaisiin hiusneloja huolellisista kampauksistaan.

Lumessa aaveiden jäljet,

sade on niiden iholla puhdas ja täydellinen, muuttumaton,

Aaveet lähtevät pihapuiden tyviltä, puhuvat, kulkevat taas portaissa, 

puhuvat vaimeasti suljetun oven takana, 

- ei siellä ole kukaan, 

leijuvat ilmavirrat, kuljen niiden läpi, maistan niiden makua, 

keskellä huonetta kuin rautaista vettä.

Käsiini lasketaan onnenapilat, 

jalkoihini vihreä saari, ruttojuuren alainen metsä.

Porraskiveltä portaita, 

tampuuria yläkyökkiin nukkuu koirankarvamatto, 

nuolee lapsenkinani untuvat, paimentaa huoneenpään helmaan; 

isoisänisänäiti kohottaa katseensa kirjastaan, 

käsityönsä koruompeleen silkki syö heti itsensä pisto pistolta.

Oi suloinen Carolina, 

olet nuorena äitinä kuollut tuhkarokkoon, sinun hajamielinen, 

kiinnittymätön mustavalkohymysi. 

Huone nojaa vaahteraan, 

kiipeän Linan polvelta jättiläisoksalle, lepattavat tuuleen piirtyvät esiäitien 

luonnos- ja muistikirjojen sivut;

Och almanackorna växer som blad i trädet, gungar lånsamt i vinden, sidorna från Torsmånad, Gräsmånad, till den sista Julmånad, 

adertonhundrafemtiofyra, sjuttiosju, 

adertonhundrasjuttioåtta.

Salin pöytä seisoo yhden vankan jalan neljällä tassulla, 

ei juokse, tuoleja vartoivat joutsenkaulaiset kädensijat, 

selässä siivet.

Parvi viettää ikuista marrasyötä, 

täyspuista selkänojaa, takajalkaa, 

persialaisen maton unta, pois lentämästä. 

Tuhat vuotta kudottu tahallista virhettä, 

mahonkista leijonanharjaa harjattu. 

Kun pöly muuttu tomuksi, 

jähmettyy naakan pesä kylmään hormiin

Sata vuotta myöhemmin katto on pelkkää hiekkaa, 

syöksee pääskyjä

syöksytorvista pikkukiviä

Yläkyökin portaan alla siirat ryhmittyvät hymniin; 

trilobiitit kannattelevat lahoavia lautoja, 

kiduslevyjään, edestakaisin hengitysraajojaan  maatuville rannoille.

Ne laulavat:"Eumala costraca peracarida arthopoda eucarya 

valvifera oniscidea. 

Amen"

Paljaiden nokkosten maavarret 

solmuavat vanhan katoksen alla tomua 

kuin maa imisi kivet, pienimmätkin sisäänsä

Talo on rakennettu rikkinäisten astioiden ja lääkepullojen päälle: 

ne näkee makaamalla luumupuumetsikössä

kivijalan pienestä luukusta 

multa on kuin ohut kangas, tupajumit, sadat kuivat salvokset

Salvoksille keitetään maa, kunnes väri on oikea ja levitetään sen pystynaamio. 

Punamullan paahde, eteläaurinko kapenee läpi.

Nukkumiselle rakennettiin omat huoneet, 

lapset kantavat seinäsammalta, pienin sormin työntävät hirrenrakoihin.

huoneessa, joka on meidän untamme varten, sänkyä kantavat vankat jalat, 

istumme reunalla, vertailemme jalkojamme. 

Sänky on hiekkainen ja terävä.

Talossa kahisevat mahonkiset leijonantassut, koirat eivät liikahda.

Ovesta yö, sammaleen kuivat nauhat

kirskulinnut  kiilautuvat hirsien väliin, 

toiset päänalusiin, muuraavat pesiä, 

asettelevat risuja.

Ikkunaluukkuihin kaiverrettettu puolikuu viipaloi lämpöä.

Vaahtera vääntää taloa jaloiltaan, 

sitä nakertaa rottien syöpä. 

Ovet ottavat, ikkunat antavat.

(Hölskyvissä kumisaappaissa hyppään maahan.)

Jättiläiset tukevat vielä rakennusta ja nurkalla persianruusu talon asukkaita,

kunnes varjot kulkevat yli;

lunta sataa ikuisuuden, kinokset ylettyvät räystäisiin,

keinutuolin liike hidastuu;

vuoden 1922 sanomalehden taakse piipun savuun

jää tyytyväisenä  pappa John,

kiurunkannusten keltaiset järvet painavat

kieleen meden, säteilevät silmämme kiinni

(se oli aikana, jolloin ilma kantoi kimalaisia)

Talo on hiirien hampaiden käpälien kärpästen lentueiden siivillä 

täynnä reikiä reikien kuvia.

Iltapäivisin rappukiven lämpö houkuttelee lisää hyönteisiä.

Kärpästen silmien kaleidoskooppisokkelossa toukkien vellova matto,

mikä on esillä, mikä on laatikoissa, mikään ei ole turvassa lialta, eläinten hengitykseltä.

On laatikoita, kaappeja, joita ei koskaan avata.

Haarukoiden ja veitsien turha taistelu: 

sammalta vastaan, se menestyy hyvin ruokapöydällä.

Keittiökapineita muumioituu käyttämättöminä paikoilleen.

Talossa on 29 ovea, alakerrassa 18, yläkerrassa 12;

jokaisen lukon ja avaimen voisin piirtää ovien peilit,

miten kynnykset istuvat paikkaansa, 

oven aukeamissuunta kun se kolahtaa mitä vasten, 

komuutit piirongit, ovet jotka ovat aina kiinni, 

sekaisin vedä ja työnnä.

Avain työnnetään lukkoon hampaat alaspäin, 

painavan avaimen kiertosuunta on vasemalle, neljäsosa kierrosta.

Tämä lukko on portainen juurella isossa ovessa.

Portaiden alla, pienen oven avainta kierretään kerran oikealle, 

puoli kierrosta

Pieni avain sopii käteeni kauniisti, pari sormea lenkin sisään.

Lukot aukeavat päivittäin muuttuvin tavoin, avoimet maitohampaat rautahampaiksi. 

Ovet kaatuvat.

Korkeana syyspäivänä haravoidaan lehdet kirjaston sohvan taakse,

yläkerran portaiden alle, flyygelinkannen alta haravoimme lehdet

yläkyökin eteisen lattia maatuu, sade ajaa taas hiekkaa sisään, 

kynnyksen juuret viihtyvät kosteassa, versovat joen virran mukana, 

pakenevat siirat kelluvat laulavat:

"Eumala costracac peracarida (arthopoda eucarya 

valvifera oniscidea. 

Amen)"

Lakaisen konttorikomeron

En haluasi mennä sinne, kuiskauksia ja kuiskauksia.

Tuuletusaukon hämärässä mallinukke syventyneenä kolmekymmentäluvun 

Hemmets Veckojurnalen muotivinkkeihin, 

kunnes kääntää päättömän katseensa minuun.

Keltasirkut liikuttavat päivän ainoaa väriä, 

lintujen jalat ovat talloneet lumen kovaksi kerrokseksi, 

kaksi pitkää hahmoa, ulsteriden alta hennot jalat 

kun isoäiti Anna ja kuolema syöttävät sirkkuja. 

Viljan väriä pikkuruisiin rintoihin

Tänään linnut lentävät sohvani alle, peiton taitteisiin ja tornikello soi 

kunnes luukut painuvat kiinni, ja toivon, että pihalla kipsinen tyttö painaa päänsä, 

monet talvet iskeneet sitä niskaan, keväät vihertyneet olkapäillä.

Tämän maailman reunalla on rakkaita paikkoja

lähempänä kuvaelmaa kuin totuutta;

enkelit poistuvat talosta,

metsälinnut lopettavat vierailut.

Oksat kannattelevat iltapäivää, 

nurmikolla vihreät varjot, 

punamultaseinän tuoksu, 

huokoinen pinta, syyt pystyssä, 

maan vetovoima syö säikeittäin rakennuksen.

Kaiken loppu työntyy minussa syvemmälle,

kiertyy öiseen pieneen onkaloon

värähtää

chr.

Muistikuva

.
.
Muistikuvissa tien ylle kaartui molemmilta puolilta lehtipuiden oksia.
Pyöräilen muistikuvissa illan tuoksujen läpi joen padolle saakka.
Padon alapuolisen lammen pinnalla näkyy muistikuvissa kallioharjanne. Keräämme vesikotiloita kallion painanteisiin.
Kosken jatkuva kohina, muistikuvissa hiljaisuus. Kukaan ei koskaan edes puhu. Sanat ilmaantuvat telepaattisesti, puhe niin kuin joku muu unessa kertoisi.

Sinulla on tiellä kulkiessasi leveälierinen hattu. Kuvan pääosassa on jälleen puu, liian tumma tunnistettavaksi. Puun varjo sormeilee pukuasi.
Silmänräpäys ja seuraavasta en tunnista missä kuva on otettu. Olet riisunut hattusi ja istut avonaisessa ikkunassa. Auringonpaiste pyörtää hiuksillesi hohtavan sädekehän, katsot vasemmalle.
Sinun muistisi minun kuvassani, valoa hehkuva hiha, paljaat käsivarret ristissä.

Olet liian nuori muistiini, kaunis sana, hipaisu poskelle.
Polkupyörän lokasuoja kolisee alamäessä, paahteen tuoksu vaihtuu joen rantamudan lemuun.
Koski kohisee kauas. Lammen pinnan alla vain kallion aavistus.

Morsingon kukat

.
.
Valo oli suurenmoinen;
hänen silmänsä loistivat hämärässä kuin morsingon kukat,
tarttui minua kevyesti käsivarresta ja
henget piirsivät ilmaan päättymätöntä kuviota
kauneuden mittaa.

Kuvia on paljon, leijuvia kaksoisvalotettuja;
ennen repeytymistä puhuvia unelmia ja aamunkoitto;
suuret varjot iholla
.
.

Vajoaako metsä

.
.
Vajoaako metsä, liikkuuko talosta pois
kääntääkö huone selän
seinistä havinan.

Viimeisessä valokuvassa rakkaus on hävinnyt,
kauempana katse kuin soisi,
pelkäät, että kaikki.
.
.

Pyyhe

.
.
Saunan narulla pyyhe,
kirkkaan keltainen
                                   päivä
niin kuin syntyisin
.
.

Ikkunan haka

.
.
Sinulla oli pyöreät siivet, kukkien puhe ja kahina
hirven ulkonahka ja partakarvat;
liiat liinat valuivat lattialle
syksyn lakanat, loput nousivat ikkunoihin;
en ymmärtänyt niiden kieltä, kauneuden mittaa,
kaipasin ja,
kuuntelin ikkunan hakaa tuulessa
.
.
chr.