.
.
Vuoden
pimein yö, maan sysi,
pöllön
vaiennut lentoääni.
Mesisienet
nukkuvat suurta untaan
ja pitkin
vedoin metsurit teroittivat sahojaan;
metsän
kalutut luut ovat paljastuneet,
polkuni
häviää tuhatkertaiseen valuvaan pihkaan
oksien ja
latvojen hakattuun mereen.
Jalat
virtaavat jäisen pehmeän sammaleen alla
jäniksen,
ilveksen laukan alla
peikonkullan
tiellä viiletän myyrien käytäviä
vesirottien
juurionkaloita, vilistävät rihmastojen siimat
sulamaan
kiihkeä piilo, kohme.
Madot
tervehtivät, tuhatjalkaiset
työläiset
ja kuningattaret, yhteiskunnat
kultakuoriaisten
toukat, Peukalo-Liisat
kiiltomadot,
täälläkö te olette?
Pulppuan
käytäviä ja lähteitä
lähteestä
ahertavaa puroa
väistellen
mutkia, kiviä
mykkiä
hauenpoikasia
syttyviä
virvatulia
virvatulia
pitkin matkaa.
Hehkun,
hehkun, hehkun.
Vuoden
pimein yö.
Mahtikuusten
kannoista kasvaa vadelmikko,
vadelmista
paahde, paahteesta pääskyjen pyörre,
pyörteestä
heinälako, hirvimakuut,
makuulta
sammakoiden uusi sukupolvi.
Sammakoista
kurkien huuto, ja kaiku kantaa kurjen luokse,
luokse
keskipäivän mänty, kantaäiti
alkaa
ilmavirrassa puhua ja laulaa.
Jotta
aurinko koskettaisi jalkojani
painaudun
tuulen luonaiseen kylkeen;
tunnen sen
taipuvan, nojaan voimillani;
se lähettää
korpin, erottuu pesäpuun latvasta siivilleen
se lähettää
tikan iskemään taukoja
iskemään
kiveen jalkojen alla,
halkaisemaan
kohinan.
Metsä on
niin paljas, että sade tavoittaa maan
pimeys
täydessä kukassa
keskipäivälläkin
sen raskas tuoksu,
miten sinne astutaan kun tähdet kääntävät selkänsä
kun
mustikan viimeinen lehti putoaa
maaksi
olet sinä
jälleen.
.
.
© chr
