Sitoomuksensa

 .

.

Ketulla on sitoomuksensa.

Hiljaisina autamme vaatteet toistemme ylle.

Syötämme toisiamme kuin linnunpojat.

Uninen untuva on takertunut kananmunan kuoreen.

Ketun on mentävä.

Tietä viistää pimeä lintu.

.

.

chr.

Sekoittuvat

 .

.

Irtosin ja erosin kilpikaarnasta.

Kettu kerää kaikki osani osaksi itseään,

löytää vielä yhden suutelemattoman kohdan;

meridiaanien väistelemän, tasangon takaa.

Ylitämme, kierrämme jäätikköjärveä.

Varjelen Kettua pöydänkulmilta, hän minua avannoilta.

Hiki ja nauru sekoittuvat. Kyyneleemme.

Linnut täyttävät tulvivat pellot.

(Taulu: Satu Maaria Mäkipuro)

Kaikki reakti

Kärpänen

 .

.

.

Ketun hetkellinen poissaolo:

yritän lukea hirsistä vanhaa kirjoitusta.

Kun verhot on avattu, päivän valo taittuu huoneisiin.

Kuljen talon sisuksien äänessä.

Olen oppinut kulkemaan Ketun talossa,

sen pimeydessäkin, ja narinassa.

Ketulla on sitoomuksensa, ja välillä hän uppoaa maailmaansa kuin minua ei olisikaan. Maailmansa vaatii nopeita asioita ja toimintaa.

Silloin hän kulkee tehtävissään tarkan harkitusti; väistelee kattolampppuja, kumartaa ovenpienojen kohdilla, ja on mennyt.

Hän katoaa käsistäni.

Marraskuun aurinko on herättänyt keittiön ikkunan väliin lihavan ja hitaan talvikärpäsen.

.

.

chr.

Plättyjä

 .

.

Kettu pyysi paistamaan plättyjä.

Hain kanojen alta uniset munat,

lehmiltä lämpimän maidon,

jauhinkiven viereltä vehnän pulverin,

suolan merestä, taivaasta sokerin,

rakkauden suupielestä vaniljan,

kesältä manssikat, paahteisten hakkuiden vadelmat.

.

.

chr.

Öinen sade

 .

.

Ohuttakin ohuempi kuu viiltää aamua,

kellonlyömällä viiltää meidät erilleen.

Öinen sade kasteli niiden turkit, jotka olivat suojatta.

Märkä varvikko suojassa olleiden metsäkulkijoiden vatsa-alusen,

Ketusta turkinpunan, sukat.

Kuonon kärjen tuntu viipyy.

Ohuet metsät päästävät päivää läpi.

.

.

chr.

Pihalla

 .

.

Ketun pihalla aamukuun sirppi on sotkeeutunut paljaaseen lokakuun vaahteraan.

Vähän matkan päässä Varssinaise Suome metsänotkelman yllä leijuu kaksi kotkaa,

vetävät aurinkoa esiin.

Korppiparven liikkumaton partio päivystää lammashaan kuuraa.

Kettu jää odottamaan. Kettu odottaa minua takaisin.

.

.

chr.

Äkkiä

 .

.

Äkkiä Kettu on aivan vakava, ja näkee viikkojen päähän;

kuinka monta hetkeä on kymmenessä vuodessa,

tuokiota viidessäkymmenessä, ketun kotvaa,

silmänräpäystä.

Näkee kuinka monta yön reunaa karkaa.

.

.

chr

Turvassa

 .

.

Täydessä pimeydessä on yksin turvassa.

Kettu nyppi hiuksistani outoja siemeniä,

kuin tulevien öiden siemeniä, kuin sadan kauniin sanan.

Hän meni teilleen; hänellä on sitoumuksensa.

Taas kuljen tuikkuineni häviävää polkua.

Latvustosta lehahtaa jokin lentoon.

-

-

chr.