.
.
Kuten aina aloitamme katosta; katoavat oksakohdat, puunsyyt, haluaisin maalata pilviä, valkaman ja varjon, siirrät vielä syntymättömät oviaukot ja keittiön lattialle terälehdet.
Ruokahuoneessa kohoaa, humisee omenapuiden heimo, juurillaan pussieläimet, ja jokainen kuuluva huuto on mahdollisesti pöllö, jokainen värisevä tunne on lähestyvä viesti.
Johdatamme patjaa männikön reunaa; puolukoita, syreeniä, en saa otetta, ohutvartinen ruusu, polttopuukasa, ja saunalta ympäri
kuljetamme tuhkaa, yön selkään vartioimatonta uurnaa kuin perittyä manttelia, epämääräisesti kunnioittaen
kerromme mikä tulee kuolemaan, mikä tulee minnekkin, vanhat ikkunat näkyineen, kauan kadonneiden rakastajien hyväilyt
kääriydymme kaalinlehtiin, vuodamme verta kerrosten läpi, lattian alle; siellä narisee jokin, se ei meille selviä, mikä.
On pitkäperjantai, ja huomenna ei ketään haudata.
Niin ottaa kädestä, hellämieli, johdattaa portaita makuuhuoneen kääntöpiiriin
kadotamme polun, paljaaseen rantaan kerääntyy malvan hidas jono.
.
.
