.
.
Hän halusi kuulla yö-äänet,
tuntea peuran kaataneen suden läheisyyden, koska kaikki muu läheisyys on otettu pois,
yö-äänet, kun kurjet kohottavat kaulansa kuutamoon.
Kevään ilmassa tuntuu savu, peltopälvien löyhkä ja maatuneet kasvit, ulkona vihdoin kuivuneet lakanat.
Järven rannassa hän näkee värit, miten jää ja taivas eroavat, mutta eivät laulurastaat kottaraisista. Muistelen runoa ääneen, tuntemattoman linnun olemusta, ratkaisua saavuttamatta.
Miten vähään on vain tyydyttävä hämärän kokemisen sijaan, pimeyden siiveniskujen, yöeläjien hengityksen sijaan: silitettyyn pöytäliinaan, koristeltuun oksaan maljakossa.
.
.
chr.
