lauantai 9. syyskuuta 2017

Häpeä

.
.
Häikäisy sopottaa päättymätöntä
lorua korvaan, huitoo, tarttuu kä
sistä, kutoo hiuksiini vuoroin kul
talankaa, toisesta syrjästä jäkälää
sontineen, sovittaa päätäni, kärry
npyörän alle. Vaikka temmon, se 
saa valtaansa ulinan valua, valum
asta valun. Pilvi roikkuu ikkunan 
poikkipienalla ja aukeaa läpiveto
on, luisilla lusikoilla järvi soutaa 
sisään, järveni; toisaikaisuuden k
uulevat korvani yhä nylkemättöm
ien kuikkien huudot yhä huutaa t
uo taivas, kaivetaan maasta, pide
llään maa vasten minua, paikkaan 
näkyjen mennä, avoin alaston yö
n kohtu kun suun tungettu liina 
painaa olkapäitä maatuvat nilkat
polvista poikki kunnes pimeys
kunnes pimeys
kunnes armo
kunnes kaikki irrottavat, jään hiljaa
kunnes silmät jaksavat aueta,
sulkeutua
.
.

©chr

3 kommenttia:

  1. Haa! aivan, jotenkin, uudenlaista chr:ää.. tykkään kovasti. Hyvin voimakas teksti.

    VastaaPoista
  2. Vahva kerronta! Tiivis tunne vie syvälle aiheeseen. Häpeä kuorituu moni-ilmeisillä ilmaisuilla taiottu esiin murskaavuus. Loppu tuo esiin vaikutuksen voiman. Runon kirjoitusmuoto tehostaa runoasi. Kiitos Chr!

    VastaaPoista