.
.

Koskettamalla kevyesti solisluultani irtoaa hien liimaama männynneulanen

ohimorenkaat helähtävät

linnut kantavat linnunpesiä selässään

taivuttaa tuuli osuu loppumaton rintamakulkue

ohitse kutsuääniä, maan laulua, oloääniä ylitse,

varvuston läpi eläinten liikkettä;

näin niiden levolliset pysähtyneet silmät.

Aikaa elän Johnin tyttärenä, Annan tyttärenä,

Hiran poikana, Wakajacheen veljenä;

monessa polvessa vaihdamme nimiä ja majoja

ei alkua ei loppua ei ole

taas kuolema kuljettaa istuttaa muualle kotikylän tuhannet vuodet

kohoaa nuotiosavu.

Kohtasin alkupisteen matkalle ja samalla maalin;

pihkarasvaisen eläimen läheisyyden;

härkä astuu kalliosta, painumatta takaisin

Hyvää yötä, se sanoo, En hetkeen nähnyt sinua, se sanoo

tunnen käden alla otsaluun, etusormella karvan

lyhyemmällä ripset, ripsissä metsän sivut kääntyvät,

painaa kuvioille kivet, kivillä fossiilit, murtumat, purkaukset

upottavan iiriksen huulilta putkilovartisten märehtijän,

tiheässä tähtitaivaassa sukupuuttoon kuollut kuve

katsoo kohti

.

.

©chr