Koulumuisto

 

Hän on kuin pylväs

valokuvamaisen mustavalkoinen

ensimmäinen opettajani

luokkahuoneen hämärässä en näe selvästi

koska ruumiinsa yläosa on kadonnut

se on hävinnyt pimeään rinnan

ehkä jo vyötärön yläpuolelta

onko hän ollenkaan paikalla

onko meillä valaisintakaan että näkisin

huoneen katto on hyvin matalla

eihän sinne aikuinen mahdu

vain lapsen mittainen

ehkä katto on musta

tai ehkä sen alla leijuu paksu kerros savua

naapuripulpetit ovat käyttämättä, tyhjiä

en itsekkään istu omani ääressä

aina seison aina niiaan aina enkä näe toisia

koululaisia, ikäisiäni

muisto on täysin pimeä

kuule mitään mutta tunne kuten aina

tunne pelkkää riittämättömyyttä ja häpeää

huoneen ulkopuolella kasvoille räjähtää valo

ja portaat kolisevat meluavat alas

uusi maali tuoksuu naulakoille alas ulos

häviän talon taakse vanhojen mäntyjen alle

en muista minkälainen oli koululaukku,

mitä kirjoja, miten opin lukemaan,

kuka oli ystäväni, lempiruokani,

miten kuljin koulumatkani,

en mitään keskellä pimeää

vain oman nimeni

niin pitkälle kuin

osasin sitä

kirjoittaa

Chr.

Hukkunut hevonen

 

Tuolla saarien välillä, järven pohjassa, makaa

talvella jäihin hukkunut hevonen.

Sen huuruinen, villi laukka on muuttunut hidastetuksi

leijuvaksi keinuksi virran suuntaan

etelästä pohjoiseen

karkaa välillä länteen

niinkuin kerran karkasi jäälle.

Mielikuvissani hevosen harja lainehtii metrien syvyydessä

läpinäkyvät kalat käyvät suutelemassa pitkää turpaa

nahasta karvat vaihtuvat lahnaruohoon, uposlehtiin

ja hilseilee pala palalta pienten ahventen leikkipaikkaan.

Aikaisin kesäaamuna kuulee hevosen etsivän rannasta kivistä jalansijaa

ja nousevan etsimään rannasta turhaan kerättyjä kerppuja

ruostuneet kengät lyövät syvyyteen polkuja.

Sarastuksen punainen koira juoksee rantaviivaa

kuono maassa pysähtyy välillä haistelemaan

vesi hakkautuu aaltoina

ruo´ot purkautuvat ja sulavat hiekkaan.

Sarastus laulaa, kuiskaa korvaan

kurottaa kohti

kulunut peili kasvoilla ojentaa kukat

osittain maatuneet kasvit

vaatteet, maan saumat.

Laskeudun kiveltä veteen

pinnan alla ei tuule, olen suojassa vaikka

massat liikkuvat, elementit vaihtavat paikkaa.

Pinnan alla tarvitaan vain sitkeyttä ja tasainen rymi.

Vesiperhoset syntyvät veden pohjasiruista

nostavat pintaa siivenmitan

kiusaavat hevosta, munivat harjaan, koteloituvat sieraimiin.

Kuikat eivät kerro kirkkaista syvyyksistään;

puoliksi lintu, puoliksi kala;

vedessä niiden siivet muuttuvat eviksi

auringonkilo linnunradaksi.

Läpinäkyvien kalojen tyhjää haukkovat suut,

läpinäkyvä puhe

hajoava hevonen liitää satelliittina

jättää jälkeensä hajoavien kudosten pölyn.

Luen vanhoista manterista, jotka ovat uponneet

emämantereista, valtamerien vuoristoista

hautavajoamien salaisuuksien paljastumisesta

saarien ja niemimaiden yhteensulautumisesta.

Jonain päivänä saaret voivat irrota jalustastaan

ja kellua toisaalle.

Järvi on ikkunan läpinäkyvä kasvo

yöllä kuuntelen kuinka aallot lyövät rantaan

kuinka pinnan alla hevosen silmät avautuvat

etsivät radaltaan tähtensä.

Kurotan koskettamaan veden kulumaa silmän harjanteessa.

Rannan, talon, ruokapöydän ja lampun kehässä

iltatyön uudella rajalla puhumme kuiskaten talvesta ja jäästä

talo sanoo väliin jotain, vaihtaa jalkaa

jääkaappi vetää henkeä

ikkuna koko vihreyden.

Saarilta tuulee

etsin pinna alle hävinnyttä hevosta

pohjaan lyöviä kavioita.

.

.

chr.

Kadottaa, hukata, hävittää, menettää, löytää

 .

.

Kaikki kadottamani;

kadotetut talot

juoksu polvisukissa tervapääskyjen alla

menetetyt luumu- ja omenatarhat, pystyt metsät

sankan kuusikon varjostamassa märehtivän laitumen reunaa

olen hukannut perustamani puutarhat

hoitamani pihat.

Antanut pois satoja löydettyjä vuosia

On mies, jonka hävitin, toinenkin

sitten hän, jonka menetin (häntä suren)

ja kaikki ne miehet, jotka kadotin

kuin talot, omat ja asuttamani

ja miehet, jotka löytyivät vain heti hävitäkseen

Olen kadottanut yhden lapsistani

hänet kannettiin elottomana pois,

vuodet monet vuodet monet vuodet

kadotin kesät

iho oli kankaista arka;

löysin arvet, löysin pelon

ja niinä öinä odotin tanssin päättymistä

Valtameren löysin rummuttamassa rantaa

veteen astumisen

linnunkielen

kylkisuonen, otsamme ja väreilyn.

Löysin syksyn ja löysin kultaisen sateen.

.

.

chr.